tiistai 12. kesäkuuta 2018

Kaffel

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 12.6.2018


Olen hyvin huolestunut nuorisosta, kuten keski-ikään lässähtäneen toki kuuluukin olla.  Syynä tuoreet tilastotiedot: suurinta osaa nykynuorisoa ei enää innosta juopottelu, ei tappeleminen eikä pikkurötöstely. Nykyään ilmeisesti kapinoidaan kunnollisuudella eikä kunnioiteta vanhempien hienoja perinteitä.

Mutta huolestuttavinta on, ettei edes kaffe enää näy tippuvan uudelle sukupolvelle. Näin on omankin lähipiirin tutkimuksen perusteella – ei yhtään kaffettelijaa. Oi mikä tapain turmelus! Ja kun muistetaan vielä laskevat synnytystilastotkin, niin ilmeisesti ei enää ”pk-seuran ” merkeissäkään korppuja kastella.

Laskin, että olen juonut kahvia noin 43 vuotta ja omalta osaltani olen koittanut ryystökulttuuria ylläpitää. Jo vähämukulana lorisi muovimukiin omat sumpit, ja ekalla luokalla piti välillä samariinia kiskaista, kun korvensi ja kärrynpyörät hölskäytti mahahapot kitalakeen. 1970-luvulla kun oli yleisenä tapana, että myös kakaroille kaadettiin tsufeeta kera sen kotona leivotun kuivan käntyn kanssa. Kaffetta tuli nokan eteen kotona, sukulaisilla ja naapurissa. 

Jo vain teki kofeiini hyvää tälle muutoinkin pikkuisen vilkkaalle ja impulsiiviselle poikaselle – laitilaks diagnoosi kuului: mut ol se villane mukul, karas pisi seini ja huus mennessäs ko metä eluk. Olissik sil pitän antta viäl vähä enemän kaffet et olis raohottun?
(En nyt viitsi tässä kirjoituksessa moralisoida energiajuomista ja jonnepärinöistä, vaikka toki hyvin huolestunut olen niistäkin.)

Ja voi kiky sentäs - olen onnekkaasti ollut työpaikoissa, joissa on joskus oltu kaffetunnilla tosiaan se tunti. On uudet ideat ja huonot vitsit pulputtaneet. 

Eräs parhaita tuoksuja on jostakin ulkosalla nenään kiemuroituva juuri keitetyn pannukaffen haju. Tai kuten Ramón Gómez de la Serna sen on sanaporoiksi jauhanut: ”Jokaisessa kilossa kahvia on kolme kiloa kahvin tuoksua.” Siitä ei tiedä kunnollinen nuoriso, eikä myöskään kiilaavasta päänsärystä, mikä iskee meille kofeiiniaddikteille vieroitusoireissa.

Kahvihifistely on tyyristä ja trendikästä, mutta siitä en niin perusta. Vaaleapaahtoinen ja ei-laiha perusmeininki toimii parhaiten. Kokeilupaketteja tulee ostettua, mutta otetaan nyt vaikka joku nälkkäsenpiän tuplaespresso – maksaa 7 euroa, maistuu eiliseltä lämmitetyltä pannujämältä ja juonti kestää 3 sekuntia taukojen kanssa.

Suomen kärkisija koko maailman kahvinkittaajakansana on siis uhattuna. Viime vuonna täällä juotiin enää 53 miljoonaa kiloa kahvia, se on peräti pari prosenttia vähemmän kuin 2016. Kaffettelulla on edelleen Suomessa oma seremoniavoimansa, siinä on sitä todellista sosiaalista liimaa. Paitsi kunnolliselle nuorisolle. Nih.


Kirjoittaja asuu Turussa, ja on kahvilla jo aika monesta asiasta


keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Voiman Runoilija.- palsta osa 27: Lassi Hyvärinen

Julkaistu Voiman numerossa 5/2018


Lassi Hyvärinen. (valokuva: Sirpa Hyvärinen)

Satumaisia runofragmentteja


Äskettäin ilmestyi kolmas runokirjasi Tuuli ja kissa (Poesia 2018). Sanoiko kolmas kerta jonkun toden kirjoittajalle?
Ainakin sen, että kuuden vuoden jälkeen tapahtui selkeää siirtymää uuteen. Aikaisemmat kirjat tavallaan liittyivät toisiinsa.

Kuvaile millaisia tyyppejä kuvallisten runojesi kissa ja tuuli olisivat valkokankaalla?
Animaatio olisi niille luontevin muoto, tuulihahmon saisi siellä toimimaan hyvin. Animaatiolla on myös yhteys sarjakuviin, joista olen oppinut paljon, esimerkiksi George Herrimanin Krazy Kat on läheinen.

Runojesi yllä on paljon avaruutta, tähtiä. Mitä hyvää niiden katselu ja pohdiskelu voivat tuoda ihmiselle?
Kirjassani katsotaan, kun joku toinen katsoo tähtiä. Se herättää kysymyksen, mitä toisen sisällä silloin tapahtuu, ja muistuttaa toisista tietoisuuksista, niiden arvoituksesta.

Miten Pohjois-Karjala näkyy tai tuntuu runoudessasi?
Ihmisenä se on minulle varmasti tutuin viipale maailmaa, mutta runoni pyrkivät universaaliin, vapauden suuntaan, mikä tarkoittaa myös vapautta ympäristön määräävästä vaikutuksesta. Runokirjan mökki voisi sijaita Puolassa tai missä vain, mielikuva mökistä maalla on varmaan tuttu kenelle tahansa.

Runot ja sadut – mitä samaa maata niillä on jalkojensa alla?
Tätä kirjaa on kuvailtu sadunomaiseksi, unenomaiseksi – ainakin omaisia sillä on paljon. Olen aika tarkka tämän kokoluokan käsitteistä, joten tämän kysymyksen pohdinta vaatisi enemmän aikaa.

Kerro jokin salaisuus runojesi naisesta, jolla on sipulinvarsihame?
Kyseessä on puolimyyttinen hahmo, joka puuhailee enimmäkseen aivan omiaan.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?
Ymmärrätkö itsekään mitä teet?
Tämä kirja on jäänyt itsellenikin jossain määrin arvoitukseksi. Siksi on ollut erityisen kiinnostavaa kuulla, miltä se lukijoista vaikuttaa.






keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Runoilija.-palsta osa 26: Outi-Illuusia Parviainen

(Julkaistu Voiman numerossa 4/2018)

 
Outi-Iluusia Parviainen. (Kuva: Erno Bärlund)



Yksityiskielen aistikkaita kuvia


Äskettäin ilmestyi toinen runokirjasi Meren nivelet (Aviador 2017). Mistä omaperäinen proosarunokielesi on kehittynyt?
Tiivis muoto ei tyydytä vaan haluan olla tarinallisempi. Myös runojen esittämispuoli on tärkeä – kuulen kaiken livenä.

Onko runo paras väline intensiivisen rakastamisen kuvaamiseen?
Yksi parhaista, menee samalle viivalle musiikin kanssa. Musiikki on suoraa tunnetta ja ylittää kielirajat. Musiikin ja kielen yhdistelmä on ultimatum.

Mitä runojen kirjoittaminen sinulle merkitsee? 
Sanoilla on minulle suuri merkitys, sitä faktaa en ole kyennyt pakenemaan.
Vaikka eka ammattini on kuvantekijä, koen että sanat ovat silti sitä terävintä aluetta. Kuvan maailmaan verrattuna kieli on enemmän omassa hallinnassa ja se on yksityisempää.

Olet Helsinki Poetry Connectionin puheenjohtaja. Kerron HPC:stä kolme huippujuttua?
Yhteisöllisyys. Tervetuloa mukaan -asenne. Toiminnan kautta saavutamme sellaista yleisöä, jota ei muutoin saavutettaisi.

Miksi lavarunouden suosio edelleen vaan kasvaa?
Ihmiset ovat tottuneempia esilläoloon, oma ääni ei nolota. Ja runous on oiva keino käsitellä yhteiskunnallisia ristiriitoja lähtien omista yksityisistä jutuista ulottuen poliittiseen. Lavarunous tarjoaa ihan mahtavan paikan kohdata toisia ihmisiä. Sanataiteen näkeminen ja kuuleminen livenä virittää näkemään kaiken toisella tavalla.

Mitkä kaksi neuvoa antaisit ensimmäistä lavarunosesiintymistään suunnittelevalle?
Mene lavalle, ja sen jälkeen mene sinne uudestaan. Esiintyminen auttaa tekstin kypsyttämisessä ja samalla näkee itseään vähän ulkopuolelta.

Olet valokuvaaja ja graafikko, millaista mediavaltaa visuaalisuudella on?
Visuaalisuudella on niin vahva valta, että sen kanssa pitäisi olla tarkkana. Silppua ja sälää on paljon, ja se puurouttaa röörejämme. Toki helmiä on myös joukossa. Positiivista on se, että suuressa tulvassa kuvanlukutaito kehittyy lapsilla varhemmin ja vanhemmilla nopeammin.

Mitkä uudistukset tekisit taide- ja kulttuuripolitiikkaan?
Massia lisää, ja apurahasysteemiä uudistaisin siten, että uransa alkuvaiheessa olevat taiteilijat saisivat enemmän tukea. Lisäisin paukkuja lasten ja nuorten kulttuuriin, lisää taideyhteistyötä koulujen ja päiväkotien kanssa.

Eläinrakkaana ihmisenä – mikä tekee koirasta ihmisen parhaan ystävän?
Kun sen on pennusta kasvattanut, se on kiinnittynyt minuun. Minä olen sen laumaa ja se minun. Joku viisas on todennut, että ihmiset muodostavat eläimeen tietynlaisen puhtaan suhteen, koska eläin on suorempi eivätkä ne hylkää. Koskettaminen on hyvin tärkeää.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?
Mikä on seuraava haasteesi lavarunoilijana?

Opetella esiintymään ruotsiksi.



lauantai 28. huhtikuuta 2018

Pauli Luoma: Pudotteluja


Turussa asuva kirjailija Pauli Luoma (s. 1968) on julkaissut kuudennen teoksensa Pudotteluja. Tämän ja myöskin edellisen kirjansa Tästä huoneesta ei puutu kukaan on kustantanut Tampereen aforismiyhdistys.




Tunne edellä
Luoma on tunnettu aforistiikastaan, mutta ilmaisu on yhä vakaammin edennyt kohti tilavampaa fragmenttimuotoa.
– Kyseessä on sisällöllinen ero, aforismiin yritetään ladata jotain, fragmenttiin taas mennään löysin rantein. Jotain rivimääriä on ihan turha laskeskella. Millaisia ajatuksia teksti sisältää, niin se tietenkin määrittää myös käytettävää kieltä. Fragmentit ovat tavallaan älyllisiä vesimelonin kokoisia pähkinöitä. Ajatuksen kautta minimalismia, ei niinkään sanojen. En usko että enää tulen kirjoittamaan perinteisiä aforismeja.
Kirja on syntynyt mielenkiintoisen metodin ohjaamana.
– Kun lähdin kirjoittamaan, pyrin muistamaan ja löytämään tapahtumista tunnelman. Miltä nimenomaan mikäkin asia tuntui. Uskoin että jos en itse tavoita tunnetta, ei sitä tavoita lukijakaan.

1983
Ensirakkauteni otti minut pariksi tunniksi käsikynkkään Kansanpuiston hiekkatiellä, sitten jatkoi matkaa. Jälki, jonka hän minuun jätti, on varmaan myöhemmin kopioitavissa kuin kohokuva muuttuen ajan saatossa valonhämyiseksi.

Kaunokirjallisuuteen kastettua aikalaiskuvausta Turusta
Kirjan sisältö on kulkee selkeästi vuosilukuja pitkin 50 vuoden matkan Luoman syntymävuodesta 1968 aina tähän vuoteen. Eräs kiinnostuva tulokulma Pudotteluja-kirjaan syntyykin paikallisuudesta - on helppo kuvitella, miten samoja aikoja eläneet voivat nostaa ylös omia muistiankkureitaan Luoman tekstien avulla. Turun paikoista, pubeista, silloisista nuorison hittijutuista, ilmiöistä, ajan hengestä.

1980
Fiftarit, hileet, hevarit, pahikset tappelevat vuorotellen keskenään kauppatorilla. Kaiken kruunaa alamaailman keskus, vihreä Salora-kioskikompleksi, jossa on syvennyksiä. Niissä voi myydä viinaa ja muuta kiellettyä. Liikun täällä joskus iltaisin, öisin, kun kotona ei ole ketään. Pelkään pimeää ja että puutalomme kellarista tulee mörköjä. Välillä käyn tarkistamassa onko joku tullut kotiin. Ja taas ajan polkupyörällä ympäri keskustaa.

Taiteilijaosaamista ja muukalaislegioonaa
Luoman taiteilijamatkaan kirjailijaksi on kertynyt lukuisia, yllättäviäkin etappeja. Hän on elämänsä eri vaiheissa mm. harrastanut teatteria, ollut balettikoulussa, tehnyt kuvataidetta, tietty ajanjakso on mennyt kuvanveistoon kivimateriaalien kanssa. Taitava biljardi- ja snookermies on käynyt muukalaislegioonaankin tutustumassa. Kirjoittaminen on kuitenkin se mikä lopulta jäi voimaan.

2010
Jos joku lukee kirjojani ja sen jälkeen haluaa tavata minut, pitää mukavana ja kivana ihmisenä, johon haluaa samaistua, hieno juttu. Olen siltäkin osin epäonnistunut. Olen miellyttäjä.

En kohtele muita niin kuin itseäni. Tekisi mieli kysyä, mikä on tämä kolmas taho, joka kulkee välissämme? Ehkä se on eletty elämä.

Rehellistä kuvausta
Kirjan omakohtaisuudesta tulee luonnollisesti mieleen elämäkerrallisuus, millaista merkitystä tällä on kirjoittajalleen itselleen?
– Kirjoitin ensimmäistä kertaa tällaista konkreettista ja omaelämälähtöistä tekstiä, ja se oli ensi alkuun hyvin vaikeaa. Tämä kirja ei kuitenkaan ole mikään paljastus tai kostokirja, en minä siinä syyttele ketään tai mitään.

1979
Muutan äitini kanssa ennätyspakkasilla, 30 astetta, Portsan puutaloalueelle keskustan tuntumaan. Siellä ei ollut edes pientä lämpöpatteria. Koko yön olimme, täti mukana jeesaamassa, kääriytyneet tiiviisti yhteen, peittojen ja patjojen väliin kuin folioon pakattu ruoka-annos.

Pudotteluja-kirjan suuri inhimillinen koskettavuus syntyy rehellisistä kuvauksista, joiden kertomisessa Luoma on käyttänyt taitavaa kaunokirjallista osaamistaan. Fragmenteissa ei ole ylimääräistä, toisaalta niissä on sisällä kuitenkin sopivasti ilmaa ja tilaa liikuskella. Luova ilmaisumuoto nostaa tapahtumiin merkityskerroksia. Kun vielä muistaa, että niiden kirjoittajan ensisijaisena tarkoituksena on ollut pyydystää se inhimillisesti jaettava tunnesydän tapahtumien sisältä, niin kirjassa on objektiivisen kuvauksen tuntu.

1977
Minulla on uusia ystäviä. Laskemme jäistä mäkeä, hypimme keskeneräisten talojen parvekkeilta vuorivillakasoihin. Tällaiset rakennukset ovat kiinnostavampia kuin valmiit, ne ovat kuin salaisia labyrintteja. Joku kaveri toi silmälasini kotiin äidilleni. Ne löytyivät puusta.

Rehellisesti Luoma kertoo myös omista mielenterveyteen liittyvistä sairauksistaan ja niiden mukanaan tuomista vaikeista elämänhaasteista. Mutta myös niistä sulautuu onnistunutta tekstiaineistoa, ja kunnioitettava juttu löytyy siitä, ettei kirjoittaja ole suostunut jäämään vaikeuksiensa vangiksi. Myös sieltä täältä pilkistelevä mustahko huumori on siitä ehkä se selkein merkki terveellisestä välimatkasta.
Ja tottakait se terävä ajattelija on myös näissä fragmenteissaan läsnä, vaikkei niin etualalla olisikaan.

1991
Istun Aura-pubissa dramaturginaisen kanssa. Filosofinen keskustelumme menee niin syvälle kallonkoloihin, että tulen vainoharhaiseksi. Otin vessassa rauhoittavan lääkkeen ja juoksin katuja pitkin karkuun kuin myrkyttäjät perässä. Hän sanoi keskustelun perusteella minun olevan ikäistäni selvästi edellä.

Niin sitä sanotaan, että jokaisen taiteilijan jokainen teos pyrkii vastaamaan kysymykseen, että millaista on olla ihminen. Mielestäni Pauli Luoma onnistuu Pudotteluja-kirjassaan siinä häikäilettömän hyvin.

Pauli Luoma.

 Haastattelu tehty 28.4.2018.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Ramón Gómez de la Serna: Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja



Kirja on lintu, jolla on yli sata siipeä lentämiseen.





Suomen aforismiyhdistys on yhteistyössä Into Kustannuksen kanssa tehnyt merkittävän kulttuuriteon. Laatuaforistiikkaan keskittyvän Pilke-kirjasarjan yhdeksäs julkaisu on kautta aikain ensimmäinen käännösvalikoima espanjalaisen  Ramón Gómez dela Sernan [1888-1963] kirjoittamista omaperäisistä ajatelmista eli gregueríoista.
Suomennoksen on tehnyt Arto Rintala ja kirjan kansi- ja taittotyön Timo Salo.
Teos on saanut FILI:n käännöstukea.


Kirja julkistettiin 24.4.2018 yhdistyksen kevätkokouksen jälkeen Rikhardinkadun kirjastossa.
Pöydän päässä teoksen suomentajaa Arto Rintalaa haastattelee
Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtaja Minka Heino.

Meteoriitti on tiivis kirjeenmurikka, jota kukaan ei osaa lukea.


humorismo + metáfora = greguería

Yllä on Sernan kehittelemä kuuluisa yhtälö joka selittää, mistä  gregueríoissa on pohjimmiltaan kyse: leikillisyyden ja huumorin yhdistämisestä metaforistisiin ilmauksiin ja runokuviin. Rintala tarkentaa:
”Yhtälö jättää lopultakin varsin vapaasti assosioitavaksi, mistä kaikesta voi olla kysymys ja muodon suhteen se antaa kirjoittajalle vapaat kädet. Runokuvan käsite on gregueríalle niin oleellinen, että greguería voidaan haluttaessa mieltää itsenäiseksi runouden alalajikseen.”


Pahinta lääkäreissä on kun ne katsovat sinua kuin 
et olisi sinä ollenkaan.


Rintala on tehnyt kirjan alkuun kattavan pohjustuksen ja esittelyn Sernasta, tuosta todella monipuolisesta ja valtavan tuotteliaasta taiteilijasta.  Taiteilijasta, jolla on ollut suuresti vaikutusvaltaa aikansa muiden taiteenlajien tekijöihin.
Itse teos on koottu tarkasti Sernan alkuperäisiä ilmaisutapoja kunnioittaen.
Oma elävöittävä lisänsä kirjassa ovat pienet piirrosaforismit.



Aivan kuin tuulen mukana lentävä hattu olisi varastanut 
kaikki perässäjuoksijansa ideat.


Itse näkisin, että Sernan gregueríat ovat tarkkasilmäisesti tehtyjä pieniä poimintoja elämän yksityiskohdista, jotka monesti – eivät toki aina – on pujotettu humoristiseen oivallukseen.
Jos aforismien kirjoittamista itse harrastaa, kirjan lukeminen tavallaan myös opettaa positiivisessa mielessä Sernan keksimää näkemisentapaa ja oivalluskaavaa.


Juusto: maidon kuolemattomuus.


Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja -kirjaa saa hyvinvarustetuista kirjakaupoista, mutta jos haluat tukea Suomen aforismiyhdistyksen toimintaa, niin piipahda ostoksilla heidän nettikirjakaupassaan,
josta löytyy toki muitakin aforismikirjoja. 

Tämä kohtuullisen runsas käännösvalikoima on sittenkin vain pieni valikoima Sernan muhkeasta alkuperäisteoksesta.






Rakkaus? En usko muuhun kuin auringon kaikkivoipaan rakkauteen. 


Valkosipulin kynnet: noidan hampaat.


Maapallo on universumin majatalo.


Kana ei vain enää jaksa ilmoittaa poliisille varastetuista munista.


Jos jää yksin museon saliin, ei voi olla enää varma, 
onko taulu, muumio vai henkilö.


Kissa syntyy suoraan eläkkeelle.


Höyry on veden haamu.


Toki on noloa saada vihellyksiä, mutta paljon nolompaa 
on saada huonot aplodit.


Jokaisessa kilossa kahvia on kolme kiloa kahvin tuoksua.


Pöllöt polttavat pimeydessä silmiensä savukkeita.


Meren rannalla kaikista opettajista tulee maantiedon opettajia.





maanantai 9. huhtikuuta 2018

Voiman Runoilija.- palsta osa 25: Juha Rautio

(Juttu julkaistu Voiman numerossa 3/2018)


Juha Rautio (valokuva: Taija Rautio)

Monitaiteen trapetsilla yleisöstä toiseen


Teit viime vuonna zine/chapbook-hengessä julkaisun Tuopin hintainen runovihko – montako olutta se on myynyt?
Vaihtokaupoista ei ole kunnollista kirjanpitoa, mutta sanotaan, että olisi mennyt enemmänkin jos olisin muistanut pitää sitä aina mukanani.

Syksyllä ilmestyy neljäs runokokoelmasi Festivaali (Enostone 2018). Mikä on sen runofestivaalin teema?
En kirjoita varsinaisesti teemalähtöisesti, mutta käsittelen siinä mm. tyhjiä tiloja ja ihmisen jälkeensä jättämiä materiaalisia kappaleita, kuten vaikka lehtipuhaltimia ja mattotelineitä. Juhlien jäljet, erilaisten yhteiskuntien jälkeensä jättämät tilat ja jäljet.  Olen kirjoittanut muotoon jossa ei ole persoonapuhujia. Tuleva kirja on tietoisesti hyvin erilainen kokoelma kuin aikaisemmat.

Olet tehnyt yhteisteoksia sirkustaiteilijoiden kanssa – miten runoudessa näkyy sirkustaide, miten sirkustaiteessa runous?
Välttämättä ei mitenkään, mutta ehkä molemmat ovat vähän outsider-taidelajeja. Toki molemmista löytyy arvostetut ja menestyneet tahot, mutta myös sellaisia tekijöitä, joilta löytyy tarvittavaa irtolaishenkeä. Olen tehnyt yli 10 vuotta kaikenlaisia poikkitaiteellisia projekteja ja vaikka taiteiden välisyys on sytyttävää, tietynlainen etenemisen hitaus on myös ärsyttävää. Eri lajien samalle sivulle saaminen vaatii aikaa tai muuten jäädään vain demoasteelle.

Olette tehneet esityskiertueen Lappiin ja reuna-Suomen pieniin paikkoihin, miksi?
Sitä edelsi Saimaan runokiertue purjeveneellä, ja osittain samalla työryhmällä päätettiin lähteä Lappiin. Katsomaan millainen Suomi on oikeasti koettuna, ovatko kaikki pikkupaikat samanlaisia ja saako baariin viedyn runosirkuskeikan toimimaan paikoissa, joissa esittävää taidetta ei ole totuttu näkemään.

Kaupungit vs. maaseutu – onko niin?
Suomessa keskittämispolitiikka on ollut pitkään vallalla, mutta periferiaa ja reuna-Suomea on myös kaupungeissa.

Teet musiikkia ja ääniteoksia – millä tavoin taide vaikuttaa korvien kautta?
Suoraan ja välittömästi, eri tavalla kuin lukemalla, joka edellyttää aina aktiivisuutta. Toki kuuntelukin voi olla aktiivista, mutta musiikki vaikuttaa suoraan emotionaalisesti.

Olet tehnyt esityksiä kansallispuistoissa ja tutkinut taiteella ekologisuutta ja ilmastonmuutosta. Miltä tulevaisuus näyttää, jos sitä katsot juuri nyt?
Huonoltahan se näyttää, ei siitä mihinkään pääse. Paljon on toki olemassa lunastamatonta potentiaalia, joka voi viedä asioita parempaan suuntaan. Tietoa on, valitettavasti politiikkaakin tehdään paljon vain kvartaalin mittaisina. En itse usko taiteen valistavaan voimaan, tendessimäinen taide on tuomittu epäonnistumaan. Mutta jokaisen pitää tehdä parhaansa asioiden eteen.

Ympäri Suomea satoja keikkoja - mitkä ovat olleet parhaita hetkiä?
No tietenkin ne hyvät keikat. En oikein osaa sanoa mitä niissä tapahtuu, mutta yleisön kanssa tapahtuu jotain, ikään kuin kemiallinen reaktio. Yleisömäärä ei ole oleellinen juttu, eikä se samassa tilassa olemisen kokemus liity jutun tekniseen onnistumiseen. Mutta jokin yhteinen ilmakehä syntyy.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?
Miksi pääministeri Juha Sipilästä on tullut tuollainen ymmärtämätön hölmö?
Sille ei ole luettu lapsena oikeita runoja.







sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Susinukke Kosola: Varisto


MIKÄ KAIKKI ON TODELLISTA, UNIIKKIA JA PANTAVAA

Daniil Kozlov, runoilijanimeltään Susinukke Kosola julkaisi 5.4.2018 Bar Ö:ssä kolmannen runokirjansa Varisto. Sen jälkeen kirjan kiertue on jo jatkunut.



Kirjan matka tekijältä lukijalle on erilaisia merkityksiä ja kyseenalaistavia kysymyksiä itseensä imaissut prosessi. Kosola teki itse kokoelmansa alusta loppuun, ilman kustantamoa ja kirjavälitystä. 1500 kappaleen kirjan tekoon liittyvät kulut hän on maksanut vuonna 2015 saamallaan Silja Hiidenheimon stipendirahalla.
Kosola kirjoitti tekstit käsin mustalla ja punaisella mustekynällä, ja mikä kirjallisuuden peruskuviota hämmentäväisintä - kirjaa ei voi ostaa rahalla vaan tunnustuksella. Ohjeet kirjan hankkimiseen Variston kotisivuilta.

Prosessi on havahduttavana taidetekona kiinnostanut syystäkin medioita. Mink tähre, kui varte?
Hesarin juttu.
Ylen juttu.

Itse valitsin tunnustukseksi erään vanhentuneen rötöksen, ja solmin sillä henkilökohtaisen siteen kirjaan. Kirjani on numeroltaan 32/1500.

Sisältö pohtii ja kysyy paljon lukijalta - suoraan ja epäsuoraan.
Identiteetti-kysymyksiä Kosola valaisee ansiokkaasti eri suunnista - itseä se alue kiinnosti erityisen paljon, koska samaa aihepiiriä itsekin pyörittelin Halokehrät-kirjassani.

Onko identiteetti alati tapauskohtaisesti ja elämän etenemisen myötä muunneltavissa oleva kuosi tai kuosivalikoima, onko minä käyttökelpoinen illuusio, miten vapaa ihmisen nk. vapaa tahto on?


Turun Sanomissa juttu 6.4.2018

Kirjassa toistuva merkki sitoo miten on kaikki, ja sen takana oleellinen
Mitä sen takana?
Lukija joutuu rullaamaan auki omaa filosofiaansa ja ihmis- ja elämäkäsitystään ja sieltä kääröistä vastaamaan itselleen. 

Olen sitä mieltä, että Varisto on taltioinut itseensä paljon oleellisia ajankuvia. Kosolan teksti on monipuolista, humoristista.
On jo pitempään aikaan ollut muodikasta, että liian lähelle tulevat kysymykset riisutaan ja riivitään ohi ja alas älykkäällä ironialla. Nokkela keino kieltäytyä vastaamasta - olen pohtinut että taidokas naiivius voisi olla kyynistä ironiaa murtava keino.
No, Variston loppupuolella Kosola tämän juuri tekee - kaunokirjoitetuissa lauseissa suorastaan kuulee tekijän puheäänen. Hienoa, tehokasta. 
Lurahtaa sieltä Kosolaltakin yksi oma tunnustus.

Erittäin suositeltava kirja. Tunnustusta peliin.