Taina Kuuskorpi: Pahat mielessä - tieteen näkökulmia pahuuteen

 

Inhimillinen pahuus kiinnostaa, tuo pelkoa ja puistatuksia, nostaa vihaa ja loputtomasti myös kiehtoo. Luemme dekkareita, katsomme väkivaltaisia tv-sarjoja, luemme rikos- ja sotauutisia, kuuntelemme kertomuksia narsistien teoista. Bloggauksen loppupuolella esitän todennäköisen syyn, miksi pahuus eri muodoissaan on meille niin magneettista.

Psykologi ja kirjailija Taina Kuuskorpi on kirjoittanut jykevän ja varsin kattavan tietoteoksen pahuudesta. Kirjaa varten hän on seulonut hämmästyttävän määrän erilaisia tutkimuksia ja pyrkinyt tuomaan esille ajantasaisinta ja tulevaa ennakoivaa tietoa. Käyttämänsä kieli on mukavan yleistajuista ja ryyditetty värikkäillä ilmaisuilla.

Runsaudesta voisin nostaa tähän erityisen kiinnostavina ne vaikeimmat ja vaarallisimmat persoonallisuushäiriöt, joihin on mahdollista eri syistä johtuen sairastua. Ne ovat antisosiaalinen, machiavellistinen, narsistinen, psykopaattinen ja sadistinen persoonallisuushäiriö. Monesti erilaiset mielenterveyden häiriöt ja sairaudet tahtovat myös kerääntyä ja kietoutua yhteen. Myös mahdollisten yhdistelmien määrä on hyvin suuri, ja tutkimuksella onkin suuria haasteita selvittää niitä ja niille mahdollisia uusia hoitomuotoja. Keskeisiä tekijöitä näille häiriöille ovat tunnekylmyys, empatiakyvyn puute, moraalittomuus, petoksellisuus ja aggressiivisuus.

Osalle ei edes terapiaa suositella, koska se saattaa vain parantaa kyseisen henkilön kykyjä hyväksikäyttää toisia ihmisiä.

Tositapauksia

Kirjassa on todellisia tapausesimerkkejä ihmisistä, jotka ovat tehneet äärimmäisiä tekoja. Kuten insestihirviö Josef Fritzl, vanhusten myrkkymurhaaja Aino Nykopp-Koski ja poliisikonstaapeli Mihail Popkov. Myönnettäköön, että joissakin yksityiskohtaisissa kuvauksissa lukiessa tahtoi ottaa etäisyyttä ja kirjaa oli paras lukea ja pureskella välitaukoja pitäen.

Kuuskorven kirjan suurta ansiota on ymmärryksen lisääminen – tuodaan esille juurisyitä, miksi ihminen on kyennyt ja edennyt tekemään pahoja tekoja. Tieto lisää tuskaa, mutta tuo myös turvaa. Tarvitsemme nykyäänkin pahuuden tunnistamista ja sen viisasta varomista.

"Pahuuden ymmärtäminen on mielestäni hallittua paritanssia. On uskaltauduttava riittävän lähelle ja keskusteluyhteyteen, mutta varottava joutumasta vietäväksi. Vanha viisaus siitä, että ymmärtäminen ei merkitse hyväksymistä, on elintärkeä."

Oleellista on muistaa, että kaikki persoonallisuushäiriöiset eivät suinkaan ole vankilassa tai väkivaltaisia rikollisia, vaan heitä löytyy joka puolelta, arvostetuista ammateista ja hyvinkin korkeilta yhteiskunnallisista asemista. Tämä on kirjassa oma mielenkiintoinen alueensa - Donald Trump on tästä eräänä esimerkkitapauksena.

Lapsuudella ja geeneillä on suuri merkitys

Monessa kohdassa päädytään luonnollisesti varhaislapsuuteen ja siellä ympäristössä olleeseen väkivaltaan ja kiusaamiseen, perhe-olojen kaltoinkohteluun, vanhemman kylmyyteen, seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja laiminlyönteihin. Monet häiriöt kyetään tunnistamaan lapsissa jo hyvin aikaisin.

Geneettisten alttiuksien ja huonon lapsuuden yhdistelmästä on puhunut myös vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerma.

Kuuskorpi kirjoittaa erittäin ajankohtaisesti:

"Jos ennaltaehkäisy on paras keino poistaa kaltoinkohtelun tuhoisat seuraukset, kriittiseksi kysymykseksi jää, millaisiin perheisiin toimet kannattaisi kohdistaa. Jos nojaa väkivallan kehä -teoriaan ja tietoihin väkivallan periytyvyydestä, viisainta olisi tukea kaltoinkohtelun keskellä kasvaneita, kun he ovat perustamassa omia perheitään. Käytännössä tässä ei kuitenkaan onnistuta, vaan toimenpiteet kohdistuvat perheisiin liian myöhään, jolloin lapset ovat ehtineet jo traumatisoitua, ennen ensimmäistäkään interventiota. Kaltoinkohdellun lapsen auttaminen vuosikymmeniä myöhemmin on monesti ylivoimainen tehtävä."

Faktaa on, että esimerkiksi syntyneestä narsistisesta persoonallisuushäiriöstä ei juurikaan parannuta. 

Luku Empatiakyvyttömyys - monen pahan takapiru tarjosi ainakin itselle paljon uutta tietoa. Nykyisin valtaosa tutkijoista ajattelee empatian rakentuvan kahdesta osasta. Kognitiivinen tietoempatia sisältää toisen ihmisen tunteen ymmärtämisen ajattelun ja järkeilyn avulla, eli se on kykyä nähdä asia toisen näkökulmasta. Emotionaalisen tunne-empatian avulla ihmiset osaavat samastua toisen kokemiin tunteisiin ja myötäelää niin ilot, surut kuin kiukut ja pettymykset. Aina tunne ei osu kohdalleen, koska tunteen voi havaita tai kuvitella väärin. Yliempaattisuudella on myös omat vaaransa.

Sadistin tekojen tarkoitus on tuottaa kipua ja kärsimystä, koska saa siitä nautintoa. Sadismia on kolmenlaista: tutkijoiden piirissä kiistelty sadistinen persoonallisuushäiriö, johon sairastunut kykenee tekemään äärimmäisen pahoja tekoja. Sitten on seksisadismi ja ns. arkisadismi, jota edustaa esimerkiksi nettitrollaajat ja kansalaisia pilkuntarkkuudella kyykyttävä hallintovirkamies. Sadistisuus ja  nautinnonhaku voi olla myös paikkojen rikkojien ja toisten omaisuuden tärvelijöiden takana:

Yhteenvetona: Pahat mielessä on kattava ja kiinnostava kirja, jota voi suositella kaikille, jotka haluavat ymmärtää ihmisyyttä syvemmässä mittakaavassa ja myös tummissa, pimeissä väreissä.

Varmasti silmiä avaava ja lisäpalikoita tuova kirja, kenellä on tai ollut lähipiirissään tai puolisona persoonaltaan häiriintynyt. Fyysisen väkivallan lisäksi tällainen henkilö saattaa jauhaa henkisellä tasolla läheisen ihmisen omanarvon ja itsetunnon aivan murusiksi. Tehdä elämästä helvettiä.

Kirja myös soveltuu erityisen antoisaksi käsikirjaksi luovan kirjoittamisen harrastajille ja ammattilaisille. Tästä saa roolihenkilöihin lihaa, luuta ja repliikkejä.

Mutta miksi se ihmisen pahuus meitä pohjimmiltaan niin kiinnostaa; osuisikohan tämä sitaatti kohdalleen:

"Sadismin äärimmäiset tapaukset, pelkästä ilosta kiduttavat ja hitaasti tappavat sadistiset murhaajat ovat harvinaisia, mutta kaikissa ihmisissä on vaihteleva määrä sadistisuutta aivan kuten narsistisuutta tai psykopaattisuutta."

Kymmenestä metristä

EDIT: Kirjasta on tilattu toinen painos 30.10. :-)

Syyskuun 25. päivä saapui painosta Kymmenestä metristä -kirja, jonka olen kirjoittanut yhdessä vanhemman tyttäreni Iiriksen kanssa. Alkuperäisestä ideasta valmiiksi teokseksi kesti kolmisen vuotta. Nyt on ollut hyvät fiilikset.

Kirja löytyy Bookyn, Kirjastopalvelun ja Kirjavälityksen listoilta, jolloin jakelumyynti sujuu valtakunnallisesti kirjakauppoihin ja kirjastoihin. Turussa tätä löytyy jo nyt Pienestä Kirjapuodista ja tekijöiltä hintaan 15€ +postikulut. (markohjlaihinen [a] gmail.com).
Turun Kirjamessuilla olemme Kallas-lavalla PE 4.10. klo 10:50 Veera Ruohomäen haastateltavana.

(Klikaten valokuvia saa ne suuremmaksi.) 

Kirjan teko on yhteistyötä

Isot kiitokset kirjan valmistumisesta kuuluvat kustannustoimittajallemme Taina Kuuskorvelle, sillä hän laittoi meidät kunnolla töihin. Teksti on kirjoitettu uusiksi useampaan otteeseen ja hienosäätöjä tehtiin loppumetreille saakka.

Uimahypyn osalta lajitietoa tarjosivat erityisesti AWS Divingin Jari Komulainen ja Jouni Kallunki.
Tietääksemme uimahypystä ei myöskään aiemmin ole kirjoitettu kaunokirjallista teosta. Suosiotaan kasvattanut laji on oiva kirjan keskeiseen valokeilaan myös sen takia, että melkeinpä jokaisella meistä on jonkunsorttista kokemusta ainakin laiturilta veteen loikkaamisesta.

Kirjan kansikuvat sekä sisäkuvat teki Elina Jasu. Erinomaisten tekstin kanssa hyvässä vinkkelissä olevien kuvitusten lisäksi häneltä saimme tärkeitä huomioita myös itse tekstin suhteen.
Kiitos myös sille tuntemattomalle salolaisen uimahyppääjätytön isälle, joka meitä kehotti sisäkuvia tekemään. Paljon parempi tuli näin.

Taiton ja graafisen ilmeen toteutti Jari Nieminen.

Kymmenestä metristä on lastenkirjoihin ja musiikkiin liittyvien teosten julkaisuun suuntautuneen Puukenkki Kustannuksen kolmas kirja.

Kyseessä on lasten -ja nuortenkirja, jonka lukijoiden pääkohderyhmä haarukoitunee ikävuosiin 9–14-vuotta. Kirja on kiinnostanut saadun palautteen mukaan myös vanhempia lukijoita. Kirjassa on 180 sivua.

Kirjaan on uimahypyn lisäksi siivilöity mukaan muitakin omia kokemusperäisiä asioita. Siten ei ihan sattumaa ole, että eräs tarinan tytöistä, Kata, on intohimoinen potterhead. :-)

Jälkeen päin havaittuna – kirjassa Varpulle tapahtuu myös se, miten monelle muullekin Harry Potterien lukijalle on käynyt – kaveri vinkkaa Viisasten kiven, ja alkuvastustelujen jälkeen se onkin sitten iloista menoa velhomaailmoihin. Samoin ilmentyy lukemisen pointti, se ihme, miten oma todellisuus ja kirjan maailma henkilöineen alkavat niveltyä toinen toisiinsa tuoden uusia oivalluksia.

Uimahyppy ja 12-vuotias Varpu on kirjan pääosassa, mutta samalla kerrotaan kolmen tytön mutkien kautta syntyvästä ystävyydestä. Toki kirjassa ja Varpun uimahyppyryhmässä on mukana myös monta poikaa. Uimahyppy kun on tietyssä mielessä hyvin tasa-arvoinen urheilulaji.

Klaara on Varpun pitkäaikanen bestis, heppahullu joka inhoaa urheilua. Ehkäpä Klaaran persoona on kirjan henkilöistä itselleni se läheisin.

Itse yhteinen kirjoittamisprojekti eri vaiheineen sujui meiltä varsin hyvin, kovin paljon ei tapeltu eikä väännetty. Jonkun verran tietenkin, koska ei yhden ja yhtenäisen kerrontakielen aikaansaaminen ihan helppoa ole. Lauseiden kampaamista vaatii. Kumpikaan meistä ei ole mm. pitkällisten maisemakuvailujen kaveri, ja siksi vuoropuheluilla ja repliikeillä on kirjassa iso kerronnallinen rooli.

Turun kirjamessuilla olemme Kallas-lavalla perjantaina 4.10. ja messuilla kirjaa saa hankittua meiltä sekä Kirjan talon osastolta A/45 hintaan 15€. Tervetuloa moikkaamaan!

Turun Kirjamessujen haastattelussa perjantaina 4.10. – kuva by Mikko Pitkäniemi.

Turun Sanomissa oli 11.11.2019 Kirsi Saivosalmen tekemä juttu, kuvat Jori Liimatainen. 

Juttu tilaajille luettavissa täältä.

Laitilan Sanomissa oli 8.11.2019 isänpäivä-teemaan Eija Eskola-Burin tekemä ja kuvaama juttu.

Lastensuojelun Keskusliiton julkaisemassa Lapsen Maailma -lehdessä 4/2020 on kirjastamme juontuen juttu. Teksti Heidi Horila, valokuvat Pasi Leino.

KIRJOITTAMISEN TAIDE & TAITO (toim.) Emilia Karjula

Kirja on Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen ensimmäinen julkaisu. [Atena 2014]

Artikkelit siihen ovat kirjoittaneet Emilia Karjulan lisäksi Liisa Steinby, Jenni Linturi, Iida Rauma, Timo Harju, Päivi Kosonen, Lena Gottelier, Kalle Vainio, Katja Keisala, Taina Kuuskorpi, Kari Levola ja Niina Repo.

Jonkunlaisen keon kirjoittamisoppaita lähivuosina lukeneena arvioisin, että tämä tarjoaa sille suomenkieliselle osastolle paljon uutta teoriaa ja käytäntöäkin. Useiden eri alojen asiantuntijoiden artikkeliarsenaali tarjoaa yhdessä sellaisen kattauksen, johon ei yksittäinen kirjoittaja pystyisi. Sen takia lukeminenkin kesti varsin kauan. Paljon on sisältöä, ja uskoisin että ammennettavaa löytyy eri vaiheissa oleville kirjoittajille.

Olen mukana 6 kk:n Taidejournalismi-koulutuksessa, jonka sisällön tuottavat yhdessä Turun Taideakatemia ja Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaine. Kirjan kirjoittajista lähiopetusta ja käytännön kirjoitusharjoituksia meille ovat tarjonneet Niina Repo, Päivi Kosonen ja Taina Kuuskorpi. Verkko-opetuksen kautta Emilia Karjula. Tästä syystä kirjan sivut avautuvat itselle ehkä hieman enemmän.

Alussa Karjula ja varsinkin Steinby esittävät perusteluja luovan kirjoittamisen opetuksen akateemiselle olemassaololle. Verrattuna muihin tieteenlajeihin, eiköhän se paikka hyvinkin ole olemassa. Toivottavasti myös rahoittajat ymmärtävät luovan kirjoittamisen arvon.

Ajankohtaista, hyödyllistä tietoa itselleni tarjosi Linturin teksti Aineisto kirjoittajan apuna.
Huomioita taustatutkimuksen merkityksestä, miljööstä. "Kirjallinen kesämökki ei johdata lukijaa kirjailijan kesämökille vaan lukijan kesämökille. Miljöö ei siis tavoittele tiettyä kesämökkiä vaan kaikkien kesämökkien sielua, kesämökkiyttä." Eri aistit on syytä muistaa kirjoittamisessa - niillä lukija saadaan ankkuroitumaan tunnetasolla kiinni tarinaan.
Tarkastelupisteen muutokset tuovat rytmiä - tämän eri etäisyyksien hyväksikäytön ymmärtää tekstinkäyttöön helposti esim. valokuvauksen eri kuvanrajausten myötä.
Aiheen kohdalla Linturi painottaa armotonta rehellisyyttä. Aiheen on oikeasti kiinnostettava kirjoittajaa. Teema on näkökulma aiheeseen.

Iida Rauma kirjoittaa Romaanin rakenteesta. Alkaen heti lupaavasti:"Minua on aina ärsyttänyt tapa, jolla proosan rakenteita opetetaan." Hänen mukaansa yhtä hyvin kuin rakenteesta voidaan puhua teoksen dramaturgiasta, arkkitehtuurista tai kompositiosta - kaikki ne viittaavat tietoisesti harkittuun tapaan jäsennellä teksti.
Kaikenlaisia bestseller-rakennemalleja on olemassa, mutta Rauma tekee olennaisen eron; aristoteelliset rakenteet palvelevat emotionaalisen kokemuksen manipulointia. "Titanic myi siksi, että se onnistuu lypsämään katsojasta tunteita maksimaalisen tehokkaasti. Romaanitaiteella on muitakin tehtäviä kuin lukijan tunteiden liikuttaminen."
Tämän jälkeen hän esittelee monimuotoisia, kiinnostavia rakennevaihtoehtoja. Syystä että: "Koska rakenne ja sisältö eivät viime kädessä ole erotettavissa toisistaan, tietyn rakenteen suosiminen tarkoittaisi myös tietynlaisten sisältöjen suosimista. Mitä monipuolisemmin rakenteita kirjallisuudessa käytetään, sitä monipuolisempia ovat myös maailmankuvat ja ajattelu."

Runojen kirjoittamisen kanssa puuhaaville Rauman ja Timo Harjun yhdessä kirjoittama Kohtaa minut! Todellisten henkilöiden luominen proosan kertojaratkaisuilla ja runon puhujilla tarjoaa itse asiassa varsin paljon.
Runous todellakin on sitä kohtaamisen taidetta. Runossa on usein kyse vain muutamasta rivistä, joita lukija katselee ja kuuntelee kauan. Runojen monimerkityksellisyys korostaa niiden tulkitsijan osuutta ja siten myös kohtaamista. Harju kertoo, miten oli aiemmin ajatellut, että runot pitäisi jotenkin ymmärtää. (Veikkaan että sitä "ymmärtämistä" yrittää moni muukin ja pettyy sitten pahemman kerran kun ei ymmärrä - se lukutapayritys pitää runon ovet ja ikkunat kiinni.) Jossain vaiheessa Harju ymmärsi, ettei yritäkään ottaa runoa älyllisesti haltuun. Se taas vapautti siihen, että hän alkoi kohtaamaan jokaisessa runossa toisen ihmisen. Tämä oli hänestä ratkaiseva huomio. Tätä yleisavainta kannatta sovitella muidenkin jotka tuskailevat esimerkiksi kokeellisen nykyrunouden edessä.

Väittäisin, että jokaiselle kirjoittajalle uutta apupalikkaa tarjoaa Päivi Kososen Luova omaeläkerrallinen kirjoittaminen - itsetuntemusta kirjoittamisen opetukseen.
"Kirjoittaessamme olemme tekemisissä elävän ja tuntevan minämme kanssa, jota juuri muisteleminen, esimerkiksi muisteleva kirjoittaminen pitää elossa ja eloisana - elävässä jatkuvuuden tunnossaan."
Kosonen sivuaa Celia Huntin teoriaa, jonka mukaan kirjoittajakoulutuksessa on kyse perimmiltään kahden taidon opettamisesta: kirjoittamisen taidosta sekä oman äänen löytämisen taidosta. Mystinen oma ääni viittaa itseyden tuntoon; kun kirjoittaminen toimii, kirjoittajalle avautuu väylät omaan itseen, loppumattomiin mahdollisuuksiin ja rikkauksiin.
Omiin sisäisiin kirjoittajapersooniin tutustuminen tarjoaa tietoista työkalua alitajuisiin prosesseihin ja elävänoloisten fiktiivisten henkilöhahmojen luomiseen.
Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen lisää itsetuntemusta, mikä on siinä mielessä oleellista, ettei yksinkertaisesti voi kirjoittaa muista sitä, mitä ei itsestään tiedä.
Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on henkilökohtaisesti monesti myös erilaisista lukoista ja tunnekoukuista vapauttavaa  - sillä on taas suoraa merkitystä omaan arkikokemukseen, hyvinvointiin ja se säteilee myös päämäärätietoiseen kirjoittamiseen.
Kosonen toivookin, että omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta tulisi Suomessakin hyväksyttyä akateemista toimintaa: jokaisen opiskelijan ja opettajan tunnustettu itsetuntemuksen väline ja kaiken kirjoittamisen tunnustettu alkulähde.
Käytännön opiskelusta koettu vinkki vitonen; jos jossain kirjoittajakoulutuksessa näkyy opettajana Päivi Kosonen, sinne kannattaa pyrkiä.

Palautteen merkityksestä, sen kirjoittamisesta, saamisesta ja siihen suhtautumisesta kirjoittavat Lena Gottelier ja Kalle Vainio. Palaute on ensiarvoisen tärkeää - elimellisen oleellinen osa koko kirjoitusprosessia. Kirjoittajan tulee saada tietää - rehellisesti muttei julmasti - tekstinsä heikkoudet ja vahvuudet. Palautteella on suurta merkitystä myös kirjoittajaidentiteetin muodostumiseen. Palautteen antajan on tiedettävä oma vastuunsa ja oikeat tavat antaa palautetta. Vuoroinvaikutusta.

Emilia Karjulan artikkeli on nimeltään Muusat kirjoittajan tukena. Erään taiteellisen tutkimusmatkan alku. Hän osoittautuu surrealistiksi, mikä edellyttää työskentelytavoissa aina tietynkaltaista rohkeutta. Pitää uskaltautua menemään arkitodellisuudesta sinne epävarmoille reunamaille, unien logiikkaan. Kynäkin kädessä matkustusvälineenä se onnistuu. Karjula tarjoaa väyliä löytää tietä omien muusiensa luo. Hyödyllistä ja avartavaa - tarjoaa monelle varmasti aivan uutta ajattelun näkökulmaa.

Miten kirjoittaa heistä, jotka eivät ole meitä? Pohdintaa diskursiivisesta vallankäytöstä kirjoittaa YTT Katja Keisala. Hän on laittanut kriittisen diskurssianalyysi-mikroskooppinsa alle Anja Snellmanin romaanin Parvekejumalat (2010) ja sen luomat kuvat maahanmuuttajista. Me, ja ne. Artikkeli on varsin terävä, ja se viipaloi ko. romaanin aika ohuiksi siivuiksi, joiden todellista sisältöä ja viestiä on lukijan helppo pohdiskella tutkijan antamaa valoa vasten.
 Kirjoittajaa se haastaa miettimään ja tarkistamaan omien tekstiensä kohdalla, että tukeeko itsekin vallitsevia ideologisia rakennelmia vai vastustaako niitä. Fakta on, että kirjoittaja käyttää diskursiivista valtaa. Tarinoiden kautta me tulkitsemme maailmaa ja tarinoiden kautta viritämme asenteemme, pingotamme ennakkoluulomme ja luudutamme käsityksiämme.
Vaikka moni kirjoittaja haluaa ehdottomasti pestä kätensä kaikenlaisesta poliittisesta osallistumisesta (hyh!) leimautumisen pelossa, tosiasiaa on, että kirjoittaminen ei tapahdu poliittisessa tyhjiössä. Tekstit ovat mukana muovailemassa maailmaa, yhteiskuntaa ja ryhmien välisiä suhteita. Siksi on tärkeää tuoda ilmi, millaisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja niissä muovautuviin ihmiskohtaloihin tarinoiden sisältämät merkitykset ovat yhteydessä.
Keisalan artikkeli hinasi ainakin itselleni näkyväksi vaikutusvaltaisia asioita, joita en ollut tiedostanut aiemmin. Kykyä nähdä paremmin asioiden ja ilmiöiden pinnan läpi - kaikkien asioiden ja valtasuhteiden taustalla oleviin; tietoisesti tai tiedostamattomasti ohjailtaviin valtarakenteisiin asti.
Väistämättä tämän jälkeen on olemassa omille kriittisille ja ns. yhteiskunnallisille teksteille eräänlainen "diskurssien tarkistuslista", joka pitää käydä läpi ennen julkaisemista, ettei paljastu aivan tolloksi. Paikoin akateemiset pultit olivat vähän kireään kierrettyjä, mutta tämä oli kirjan tärkein yksittäinen artikkeli minulle.
Kieltämättä Keisalan analyysin jälkeen myös tutkimuspöydällä makaava Snellmanin romaani asettautuu monin kohdin aika outoon valoon. Herättää ansaittua pohdiskelua ja yleisten asenteiden punnitsemista. Ehkei kaikki kokeneet ammattikirjailijatkaan täysin tiedosta valtaansa ja vastuutaan, joka heillä on kynänsä ja erityisesti oman kielensä kärjessä.

Taina Kuuskorpi avaa yhteiskirjoittamisesta artikkelissaan Yhdessä luovuksissa. Tapausesimerkkien paljous osoitti, etten tiennytkään että mallia on Suomessa toteutettu näinkin paljon.
Edellisvuoden Paimion aforismipäivien jälkeen ideoin, että erityisesti aforismikokoelma olisi otollinen toteuttaa muutaman kirjoittajan voimin. Toteutuisi luonnollisesti moniäänisyys ja tietty terveellinen ristiriitaisuuskin tässä nykyisessä monien totuuksien maailmassa. Aforismi olisi ehkä lajiltaankin sellainen, jota olisi käytännössä helpohko käsitellä yhdessä. Uskoisin, että tällä tavoin toteutettu kirja olisi sisällöllisesti laadukkaampi kuin yksittäisen tekijän tekemänä, tai ainakin se mahdollisuus on.
Erityisen mielenkiintoinen sellainen olisi ajatella ja kirjoittaa ikonimaalareiden hengessä, kokonaan ilman tekijyyksiä. Aforismeissa kun erityisellä tavalla jopa korostuu se minä-tekijyys: minä olen kirjoittanut tämän aforismin, se on minun aforismini. Sitä myyttistä luovaa poikkeusyksilöä, joka ruuttaa jumallista tekstiä inzpiraazionin suuren hengen puristelemana on minusta syytäkin ravistella. Ehkä ekologinen luovuus ja tiimityö tulee väkevämmin mukaan myös luovaan kirjoittamiseen.
Artikkelissa selvitetään yhteiskirjoittamisen hyviä ja huonoja puolia kuten myös tärkeät taloudelliset ja tekijänoikeudelliset seikat.
Kuuskorpi esittää ytimekkäästi eri tutkimusten konsensus-yhteenvetona myös sen, mitä se luovuus sitten on.
"Luovuus on kyky tuottaa teos (työ, tuote), joka on sekä uusi (omaperäinen, odottamaton) että soveltuva (käytännöllinen, toimiva, hyödyllinen)."
Idean tulee olla myös laadukas. Luovuus on myös uusien asiayhteyksien näkemistä eli assosiointia, jota tarvitaan ongelmanratkaisutilanteissa, joissa mahdollisten vaihtoehtojen määrä on rajaton. Kirjoittamisessa ilmenevät myös muut luovuudelle annetut määreet, kuten epätavallisten ideoiden, käsitteiden, tekniikoiden ja intuition käyttäminen.

Kirjan lopussa pitkän linjan kirjailijat Kari Levola ja Niina Repo kertovat varsin seikkaperäisesti,  mitä se sitten on se kirjailijan elämä eri vaiheissaan. Ehkä tärkeintä sitkeyden lisäksi on varustautua lähtökohtaisesti taloudellisesti niukkaan ja epävarmaan toimeentuloon. Käytännön apuja tarvitaan varmasti sieltä ja täältä. Monipuolinen kannattaa olla sekä avoin erilaisille työtilaisuuksille.
Mutta kuten Repo kirjan hyväksi lopuksi kiteyttää:
"Kirjoittajan kannalta tärkeimpiä asioita ovat kuitenkin halu kirjoittaa, halu kertoa juuri tämä tarina ja jos halua löytyy, on kaikki muu kestettävissä. Ei siis muuta kuin matkaan."