Runoilija.-palsta osa 24: Virpi Vairinen

Julkaistu Voiman numerossa 2/2018

Virpi Vairinen (kuva: Marko Laihinen)

Siltojen välisellä valoisalla maalla

Toinen runokokoelmasi Ilmanala [Kolera 2017] ilmestyi äskettäin. Mistä runous sinut alunperin löysi?

Laulujen sanat ovat kiinnostaneet minua 5–6-vuotiaasta asti. Eivätkä niinkään lasten laulut vaan ns. aikuisten musiikin lyriikat kiehtoivat. Myöhemmin jatkumo on edennyt ja laajentunut sykäyksittäin eteenpäin.

Valmistelet tieteidenvälistä väitöskirjaa taideteosten ja esitysten sanallisesta kuvauksesta. Mistä on kyse lyhyesti sanottuna?

Pyrkimyksestä löytää eri taiteenlajeista kieltä ja keinoja rakentaa näkemyksiä ja suhtautua tämänhetkiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Olet myös digitaalista ja kokeellista runoutta julkaisevat Nokturno.fi –sivuston päätoimittaja. Kolme hienoa asiaa sieltä?

Kiinnostavat uudet ja kokeneemmat tekijät tekemässä uutta. Olen iloinen miten kiinnostavia runouskeskusteluja tämän myötä tulee käytyä ja se on myös juuri nyt upeaa, että apurahatahot ovat Nokturnoa arvostaneet ja voimme pyörittää toimintaa.

Jos joku haluaa tarjota omaa runomateriaaliaan sivustolle, mikä saattaisi kiinnostaa?

Kaikenlainen runous, joka on kotonaan ja kukoistaa digitaalisessa maailmassa tai internetissä.

Usein kuultu väittämä on, että nykyrunous on vaikeaa, sitä ei ymmärrä. Miten auttaisit tuosta kokemusasenteesta pääsee eteenpäin?

Runous vaatii pysähtymistä, ja runolle kuten monelle muullekin asialle pitäisi löytää aikaa kilpailevilta virikkeiltä. Toki oma lukuhistoria vaikuttaa, mutta olisi hyvä etsiä uusia lukuasenteita ja lukutapoja. Avattuja tapausesimerkkejä voisi olla keskusteluissa enemmän.

Ilmanalan runoissasi on paljon erilaisia valoja, mitä asioita ne sinulle lyhdyttävät?

En ole tuota itse edes huomannut. Kirjallisuudentutkijana sitä tietenkin analysoi ja tulkitsee omia runojaan, mutta monet asiat tulevat runoihin täysin intuitiivisesti.

Käytät runoissasi runsaasti erilaisia ilmaisun keinoja: luetteloita, nuotteja, kuvia, proosaa, visuaalisuutta - miksi?

Runot tulevat mieleeni visuaalisina kokonaisuuksina fontteja myöten. Sitten niitä täytyy muunnella ja riisua niistä vain itselle aukeavia juttuja tai päähänpinttymiä, että ne keskustelisivat muidenkin kanssa. Ilmanala on eräänlainen galleria, runot vaativat paljon valkoista tilaa ympärilleen.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Teetkö joskus asioita, joihin ei liity internet, tietokone tai digitaalisuus?

Kyllä, olen viime aikoina alkanut löytää taas analogisia ja manuaalisia asioita.

Muutamat valitut sanat

Minä haluan olla kone. Käsivarret joilla tarttua jalat joilla kävellä, ei tuskaa ei ajatuksia.

Haluan olla tietokone jolla ei ole kasvoja jolla ei ole ihonväriä eikä sukupuolta.

Haluan olla tehtaan kone joka ei tunne kipua eikä väsymystä.

Haluan olla auton koneisto jonka tila tarkistetaan säännöllisin väliajoin.

Haluan olla reittilentokone joka tietää minne on matkalla.

Haluan olla hengityskone, hyödyllinen joka hetki.

Haluan olla hakukone joka ei koskaan jää ilman vastausta.

Haluan olla laskukone jonka virheet johtuvat vain annetuista tiedoista.

Haluan olla maatalouskone, osa luonnonkiertoa lepäämässä vuoro kausin.

Voima-lehden Runoilija. -palsta osa 12: Kalle Talonen

Julkaistu Voimassa 6/2016

Runokorsiin pujotettua arkitodellisuutta

Olit huhtikuussa työntämässä käyntiin Turku Open Mic lavarunotapahtumaa, miksi?

Olen käynyt Helsingissä vastaavilla klubeilla ja ollut sitä mieltä, että Turkuun tarvittaisiin myös säännöllinen lavarunoklubi. Nyt tuli tilaisuus eteen, kun uusi ravintolatoimija kysyi vetäjäksi. Nimenomaan säännöllisyys on se, mikä ruokkii kirjoittajia ja tuo mukaan uusia runoilijoita. Nyt Turussa pyöriikin jo kaksi klubia.

Marraskuussa ilmestyi esikoisrunokirjasi Seiniin kirjoitetut (Kolera Kollektiivi) Miltä se tuntuu nyt muutaman kuukauden etäisyydeltä?

Hyvältähän se tuntuu kun sai päästettyä kirjan käsistä. Lähinnä keikoilla olen sitä lukenut, ja edelleenkin olen siihen tyytyväinen.

Runokirjasi suorastaan haisee arjen hieltä ja rehellisyydeltä – onko havainto totta?

Hyvä jos haisee, arkitodellisuus on tietoisesti runoissani laajasti läsnä. En näe mitään syytä etäännyttää asioita erityisen kauas. Olen sillä lailla populisti, että kirjoitan ihmisille tarttumapintoja – lukijoilla ovat ne omat elämät, omat arjet.

Olet myös taitava ja luonteva lavarunoilija – miten merkityksellistä omien runojen lukeminen on?

On se merkityksellistä. Haluan, että ihmiset myös kuulevat runojani, ne ovat esitettyinä erilaisia.

Saat käsiisi yllättäen runominäsi ajokortin, kuvaile passikuvaa?

Kaunis ja ruma, vähän hassunnäköinen. Suu auki. Tukka pystyssä, parta ajamatta.

Olet työksesi radiotoimittaja, onko eetteriin päässyt koskaan livahtamaan runollisempaa ilmaisua?

Ei, mutta olen huomannut, että nämä kaksi elämää jotenkin ruokkivat toisiaan. Kielellä pelataan molemmissa ja radiossakin esiintymiseni pohjaa yleensä käsikirjoittamiseen. Odottamattomat näkökulmat ovat tervetulleita molemmissa. 

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Haluaisitko olla kokopäivätoiminen taiteilija?

En haluaisi. Nuorempana näin sen ainoana vaihtoehtona, joka antaisi taiteellisen vapauden ja suvereniteetin. Nykyään näen (ehkä valitettavasti), että mielekäs päivätyö antaa minun tapauksessani juuri nuo vapaudet. 

Muutamat valitut sanat

PASIN LISTA

Ruutupaperi, putkieristeteippi ja Bleispitz-merkkaustussi (0,75 mm punainen) autotallin seinälle

1. Että kuolisin ennen lapsia

2. Että osais juua kohtuuella viinaa

3. Että sais asunnon maksettua

4. Että saisin suudella Reettaa ja olla jotenkin sen elämässä

5. Että Kärpät menis KHL:ään ja voittais sen

6. Että lapset pitäis minusta aikuisenakin vielä

7. Kalastusvene (TERHI 945 xv + kuuskytheppanen Evinrude)

8. Saada rauha Tiinan kanssa ja kaiken vanhan kanssa

9. Oppia soittamaan haitarilla Metsäkukkia ja Besame Mucho

10. Selvitä kaikesta

Voima-lehden Runoilijapalsta osa 11: Aura Nurmi

Julkaistu Voiman numerossa 5/2016

Runous juhlii lavoilla elämää

Olet Helsinki Poetry Connectionin puheenjohtaja. Mitä HPC:lle kuuluu juuri nyt?

Tosi hyvää. Meillä on paljon eri ikäisiä runoudesta kiinnostuneita ihmisiä ja uusia taitavia tyyppejä tulee mukaan koko ajan lisää. Tänä vuonna on alkanut kaksi uutta klubisarjaa. Vähän anarkistisesti tehdään sitä, mikä tuntuu rakkaalta ja tärkeältä. Isketään runoa, juhlitaan elämää.

Mikä on parasta lavarunoudessa?

Läsnäolo. Olen hurmioitunut siitä, kun ihmiset uskaltavat lausua omia tekstejään ihmisten edessä. Esityksissä runoilija myös puhuttelee, niin tapahtuu harvemmin runokirjoja lukiessa – esimerkiksi Yahya Hassan tulee kyllä sivuiltaankin esiin. Se on myös hienoa, että edelleen runoilemme 2010-luvulla ja uudistamme puhetta ja lausunnan perinteitä.

Jos jotakuta nyt polttelee kovasti, että haluaisi itse ensi kertaa lavarunoilla, mitä neuvoisit hänelle?

Ota mukaan tekstejä joista tulee hyvä olo – sellaisia runoja mitkä haluat kertoa maailmalle. Ja sitten vaikka Kiiski Open Mic –tilaisuuteen Helsinkiin Runeberginkadulle. Se on toiminut jo monta vuotta ja siellä ensikertalaiset saavat extra-aplodit.

Mitkä ovat esitetyn ja kirjoitetun runon erot?

Ne ovat oikeastaan kaksi eri tulkintaa. Esitys on aina esitys, ja lähempänä teatteria kuin runoutta. Toisaalta kokeellista runoutta on helppo muovata esitykseksi, ja spoken wordista saa kiinnostavaa luettavaa.

Mihin suuntaan lavarunous on kehittymässä?

Suomessa illan esitykset saattavat olla keskenään hyvin erilaisia – esimerkiksi shamanistisesta vedosta siirrytään sujuvasti kielellisesti rikkaaseen räppiin. Uskon että tämä monipuolisuus kasvaa edelleen.

Esikoiskirjasi julkaistaan kesäkuussa Kolera Kollektiivin kustantamana.  Olet kertonut, että haluaisit olla nykypäivien tarinankertoja. Mitä se tarkoittaa?

Runoissani kerron ajankohtaisista asioista, kohotan niitä arjen yläpuolelle. Samalla tietenkin pyrin tavoittamaan myös sitä runouden ikuista kieltä. Haluan olla homeerinen runonlausuja, joka pyrkii tuomaan tapahtumien hohdon esille laulamalla tai lausumalla runoja.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Jos saisit kuulla yhden runon lausuttavan livenä, mikä se olisi?

Haluaisin, että joku lausuisi ja uudestitulkitsisi David Bowien kappaleen Five Years.

Muutamat valitut sanat

Pesin ikkunan. Pesin vuosia

ja jokaisella pesukerralla

Iho tuli enemmän esiin,

ja sanoista selviä.

Säästin vain terävimmän,

ne säikeet, joiden kanssa ei leikitä.

  

Mukana Torasäkeet-kokoelmassa

Loppukeväällä 2015 Kolera-kollektiivi julkaisi Torasäkeet-antologian, jonka on toimittanut runoilija Susinukke Kosola. Kirjaan on koottu 26 runouskentän toimijalta runo ja teksti, joissa sai valottaa vapaamuotoisesti omia käsityksiään runon yhteiskunnallisuudesta yms.

Allaoleva runo on oma osallistumiseni - se jäi loppuvaiheissa pois Halokehrät-kirjastani, koska siellä vastaavaa aihepiiriä oli jo käsitelty riittävästi, ja myös typografinen muoto oli turhan poikkeava muusta linjasta. No, tästä kirjasta se löysi heti oman paikkansa.

Ja tässä kirjassa oleva vapaamuotoinen tekstini:

Mielipiteen kirjoitus osaston yleisölle

Monologi.

Puhuja lausuu vanhanaikaisella paatoksella. Elehtii, ja hiestyy.

Rekvisiitta: kansakoulun vintiltä löytynyt vaneerinen puhujanpönttö.

Asu: pelkkä sinapista tehty poolopaita.

Logoterapian perustaja Viktor E. Frankl [1905-1997] mittaroi, että raha on vallankäytön banaalein muoto. Meille, jotka tänään kiskomme onnettomina tai onnellisina lauttureina uusliberalismin rahannostokoneita maailman taloussavanneilla, voisi todeta, että meille – kaupallisuuden lauma-apinoiksi väkisin taannutetuille – raha on vallan banaanein muoto.

Oi miksi näin pääsi käymään, miksi pysymme pakkotyössä taloustehtaassa, jonka pyramiditarkoitus on pörssittää ani harvoista sisäpiiriyksilöistä miljardöörejä, alfojen alfoja, heitä jotka käyttävät valtioita huvipursinaan?

Minne pelokkaisiin nurkkiin kyhjöttämään ovat voitetut humanismiin ja edistykseen uskoneet henkilökohtaiset puolustusvoimat – lakipykälien varjoissa piileskelevien tahojen mykkäilmeiseen tottelemiseenko? Onko suuret yhteiset tarinat lopultakin rypistelty hiljentyneiksi palloiksi – heitetty pois jonnekin oman edun, oman lähilauman ja oman eturyhmän vaitonaisten, valkearystyisten rivien taa?

 Jos emme hirmukuntoile ja syö superfoodeja oman hyväosaisuutemme oksallaolon säilyttääksemme, niin rahatyöpäivän kemiallisessa yössä baarikommunisteina saatamme jeesustella; tihkumme sydämestämme vallan kumouksellista myötätuntoa lajitovereille koko maailman ääriin saakka! 

Mutta Maanantaina kiiruhdamme rahan palvelukseen taloustehtaaseen – ajoissa kuten ennenkin, peläten ulkopuolelle putoamista, kuten muutkin. Tämä koskee myös rahataloudelle tarpeettomia ihmisiä. Työttömien tehtävärooli on istua ja pysyä perse auki inflaatioventtiilin päällä, ja roikkua samalla palkkakehityksestä tiukasti kiinni. Olla se varoittava esimerkki rahattomuudesta, köyhyydestä!

Myyjä ja Ostaja; kas siinä ainoat merkitykselliset nykyammatit. Myymme päätä, lihaa tai työpalvelua. Sopeuttaa, sopeutua, alistua. Eläköön eriarvoisuus, eläköön!

Sokeutua: koska yhden vaurastuminen ei ole mistään eikä keneltäkään pois – kyllä, meistä jokainenhan voi teoriassa omistaa vaikka puolet maapallosta – niin ehkä jonain päivänä Me Ahkerat Suomalaiset olemme kaikki vuorollamme hymyillen ihmettelemässä kiiltäväpintaisen lehden sisällä, varpaat paljaina, että miten alhaalla se raja olikin, jolloin raha lakkasi lisäämästä onnellisuutta.

Kun rahaa tulee yli kuukauden reunojen, myötätuntoa hengittävä idealismi silmien sinestä alkaa kovin helposti rappeutua mustavalkoiseksi, tulee sahalaitaisia ajatuksia, ja yhä pienempiä ”epämukavuuksia”  karttava pikkuporvarillisuus peruuttaa vähitellen omaan ikääntyvään yksityispihaamme: bdiip, bdiip, bdiip… kuten marimekkokuosein ja muumeilla koristeltu teurasauto. Nuoruuden haihatteluja ja muuta rahan ansaitsemistamme häiritsevää rääkyvää ainesta ja voimakenttää olosuhdetta kärrätään pois tapettavaksi. Jätettä, kertamaksu. Kuljettajien naamat maksettu pois, ja myös myyjä menettää omista kasvoistaan oleellisia kauniita paloja.

Välihuomautus: Paavo Haavikko ajatteli, että jokaisella runolla on aina konkreettinen alkusyntynsä. Siten hänestä esimerkiksi Kalevalan sampo olisi saattanut olla Bysantin rahan väärennyslaitteet. Oi runonlaulajain taivassampo, tuo finanssikapitalismin manuaalimalli! Että rahaa voisi luoda itse, kuten nykypankit, tyhjästä!

Toki eettis-ekologisesti kestävää talouskasvua voimme liputtaa hulmuten, mutta koska sinä ja minä olemme valinnoissamme niin epärationaalisia, sellaista rakentumista on vielä kovin vähän.

(osoittelee sormella) Mutta hei, mitäs sinä myyt markkinoille, mikä on juuri sinun kauppatavarasi hinta rahassa mitattuna? Mistä roikkuvat kiinni arvokkaimmat hintalappusi? Missä on muista ihmisistä nokkima paikkasi statuspituusjärjestyksessämme? Minkä sosioekonomisen ääriviivatotuuden sinusta piirtää pankkitilisi saldo? Häpeätkö sitä? Oletko markkinataloudellisesti riittävän harvinainen tai muuten kiinnostava? Mikä on sinun osaamisesi tehdä rahaa ja korkojen kasvatuskykysi? 

Mitä vittua, oletteko te kiinnostuneet runoudesta!?

Välihuomautus kaksi: VM, EK ja TE-toimistot tulevat edellyttämään, että jatkossa runoilijoidenkin tulee tuottaa ainoastaan karvattomiksi ajeltuja vientituotteita, sellaisia, joille löytyy ulkomailta maksukykyisiä asiakkaita.

Samalla kertaus yksi: Runojenkin päävärit sekoittuvat kohtalonomaisista, ei-itse-valituista, mutta elämän loppuun asti säteilevistä kiteistä, kuten vanhemmat ja heidän oppineisuutensa, varallisuutensa, uskontonsa jne. Lapsuuden olosuhteet, geeniperintö, aivokemiat, muisti, ns. opittu omatunto, aika ja maa johon syntyy jne. 

Henkilökohtaisten kalterien varjo alleviivaa kovalla valolla runojen ohuet ihot – myöhemmin räpsyy mukaan sattumia, kokemuksia elämästä. 

Kollektiivisesta, tuhansien vuosien psyykepankista liukenee putkena tavaraa; jossain kohtaa alkaa tahdonvapauden ja minän illuusioiden varjoleikitys. Luinen nahkapussi sisäelimineen voimistelee nuoruutta kiiltävillä tangoilla ihmeissään: luullen hetken, että kaikki on mahdollista. Alkuasukasaivot pyörittävät päässämme välittäjäaineet muljuen omaa rulettiaan, kuula menee usein sekaisin, kallomme rahisee nykyolosuhteissa hyvin väärää aikaa.

(lähtee kävelemään ympäri esiintymislavaa kädet selän takana)

Se, mikä minulle on näinä tiettyinä kevätaamuina katkeraa, on nähdä yksilöiden, eri yhteisöjen ja ihmisyyden kaikki upeat potentiat, ja sitten nämä realismin matalat ja yhä jyrkentyvät nokiset portaat, minne joudumme kilpaillen konttamaan ainutkertaiset voimavaramme.

Helvetti. Rahan takia.

Kysyikö joku, missä toivo on? Sitä en tiedä, mutta ihminen asuu muuttuminen vankeudessa.

Korjaan, vapaudessa.

Tämän bloggauksen kuvituskuvana tärähtänyt öinen otokseni Laitilan Lankjärveltä, jossa jälleen elokuun viimeisenä lauantaina vietettiin ns. venetsialaisia, ja jonka yhteydessä osa ampui ilotulitusraketteja.