Kaffel

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 12.6.2018

Olen hyvin huolestunut nuorisosta, kuten keski-ikään lässähtäneen toki kuuluukin olla.  Syynä tuoreet tilastotiedot: suurinta osaa nykynuorisoa ei enää innosta juopottelu, ei tappeleminen eikä pikkurötöstely. Nykyään ilmeisesti kapinoidaan kunnollisuudella eikä kunnioiteta vanhempien hienoja perinteitä.

Mutta huolestuttavinta on, ettei edes kaffe enää näy tippuvan uudelle sukupolvelle. Näin on omankin lähipiirin tutkimuksen perusteella – ei yhtään kaffettelijaa. Oi mikä tapain turmelus! Ja kun muistetaan vielä laskevat synnytystilastotkin, niin ilmeisesti ei enää ”pk-seuran ” merkeissäkään korppuja kastella.

Laskin, että olen juonut kahvia noin 43 vuotta ja omalta osaltani olen koittanut ryystökulttuuria ylläpitää. Jo vähämukulana lorisi muovimukiin omat sumpit, ja ekalla luokalla piti välillä samariinia kiskaista, kun korvensi ja kärrynpyörät hölskäytti mahahapot kitalakeen. 1970-luvulla kun oli yleisenä tapana, että myös kakaroille kaadettiin tsufeeta kera sen kotona leivotun kuivan käntyn kanssa. Kaffetta tuli nokan eteen kotona, sukulaisilla ja naapurissa. 

Jo vain teki kofeiini hyvää tälle muutoinkin pikkuisen vilkkaalle ja impulsiiviselle poikaselle – laitilaks diagnoosi kuului: mut ol se villane mukul, karas pisi seini ja huus mennessäs ko metä eluk. Olissik sil pitän antta viäl vähä enemän kaffet et olis raohottun?

(En nyt viitsi tässä kirjoituksessa moralisoida energiajuomista ja jonnepärinöistä, vaikka toki hyvin huolestunut olen niistäkin.)

Ja voi kiky sentäs - olen onnekkaasti ollut työpaikoissa, joissa on joskus oltu kaffetunnilla tosiaan se tunti. On uudet ideat ja huonot vitsit pulputtaneet. 

Eräs parhaita tuoksuja on jostakin ulkosalla nenään kiemuroituva juuri keitetyn pannukaffen haju. Tai kuten Ramón Gómez de la Serna sen on sanaporoiksi jauhanut: ”Jokaisessa kilossa kahvia on kolme kiloa kahvin tuoksua.” Siitä ei tiedä kunnollinen nuoriso, eikä myöskään kiilaavasta päänsärystä, mikä iskee meille kofeiiniaddikteille vieroitusoireissa.

Kahvihifistely on tyyristä ja trendikästä, mutta siitä en niin perusta. Vaaleapaahtoinen ja ei-laiha perusmeininki toimii parhaiten. Kokeilupaketteja tulee ostettua, mutta otetaan nyt vaikka joku nälkkäsenpiän tuplaespresso – maksaa 7 euroa, maistuu eiliseltä lämmitetyltä pannujämältä ja juonti kestää 3 sekuntia taukojen kanssa.

Suomen kärkisija koko maailman kahvinkittaajakansana on siis uhattuna. Viime vuonna täällä juotiin enää 53 miljoonaa kiloa kahvia, se on peräti pari prosenttia vähemmän kuin 2016. Kaffettelulla on edelleen Suomessa oma seremoniavoimansa, siinä on sitä todellista sosiaalista liimaa. Paitsi kunnolliselle nuorisolle. Nih.

Kirjoittaja asuu Turussa, ja on kahvilla jo aika monesta asiasta

Voiman Runoilija.- palsta osa 27: Lassi Hyvärinen

Julkaistu Voiman numerossa 5/2018

Lassi Hyvärinen. (valokuva: Sirpa Hyvärinen)

Satumaisia runofragmentteja

Äskettäin ilmestyi kolmas runokirjasi Tuuli ja kissa (Poesia 2018). Sanoiko kolmas kerta jonkun toden kirjoittajalle?

Ainakin sen, että kuuden vuoden jälkeen tapahtui selkeää siirtymää uuteen. Aikaisemmat kirjat tavallaan liittyivät toisiinsa.

Kuvaile millaisia tyyppejä kuvallisten runojesi kissa ja tuuli olisivat valkokankaalla?

Animaatio olisi niille luontevin muoto, tuulihahmon saisi siellä toimimaan hyvin. Animaatiolla on myös yhteys sarjakuviin, joista olen oppinut paljon, esimerkiksi George Herrimanin Krazy Kat on läheinen.

Runojesi yllä on paljon avaruutta, tähtiä. Mitä hyvää niiden katselu ja pohdiskelu voivat tuoda ihmiselle?

Kirjassani katsotaan, kun joku toinen katsoo tähtiä. Se herättää kysymyksen, mitä toisen sisällä silloin tapahtuu, ja muistuttaa toisista tietoisuuksista, niiden arvoituksesta.

Miten Pohjois-Karjala näkyy tai tuntuu runoudessasi?

Ihmisenä se on minulle varmasti tutuin viipale maailmaa, mutta runoni pyrkivät universaaliin, vapauden suuntaan, mikä tarkoittaa myös vapautta ympäristön määräävästä vaikutuksesta. Runokirjan mökki voisi sijaita Puolassa tai missä vain, mielikuva mökistä maalla on varmaan tuttu kenelle tahansa.

Runot ja sadut – mitä samaa maata niillä on jalkojensa alla?

Tätä kirjaa on kuvailtu sadunomaiseksi, unenomaiseksi – ainakin omaisia sillä on paljon. Olen aika tarkka tämän kokoluokan käsitteistä, joten tämän kysymyksen pohdinta vaatisi enemmän aikaa.

Kerro jokin salaisuus runojesi naisesta, jolla on sipulinvarsihame?

Kyseessä on puolimyyttinen hahmo, joka puuhailee enimmäkseen aivan omiaan.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Ymmärrätkö itsekään mitä teet?

Tämä kirja on jäänyt itsellenikin jossain määrin arvoitukseksi. Siksi on ollut erityisen kiinnostavaa kuulla, miltä se lukijoista vaikuttaa.