Näitä kysymyksiä olen pohtinut eri syistä viime päivinä.
En ole opiskellut suoraan näistä aiheista teoreettisesti missään oppilaitoksessa, ja sen takia tästä kudelmasta paistaa varmasti epätäydellinen valo läpi taide-teoriat tuntevalle.
Tässä asiayhteydessä tarkoituksellakin "viihdetaiteilijaksi" halvennettu muusikko
Lauri Tähkä ohitti viralliset protokollat ja hierarkiat, ja sai supernopeudella rakennusluvan väliaikaiseen mainosmökkiinsä, joka sijoitetaan Turun kaupungintalon edustalla olevaan puistikkoon. Tähkä on kansan keskuudessa suosittu julkisuuspersoona, ja hänelle on kertynyt vuosien määrätietoisen uran kuorruttamana Nimeä. Tätä Nimeä toki Turun kaupunki aikoo käyttää hyväkseen jatkossa. Sop.muk.
Kirjailija
Sofi Oksanen puhui Frankfurtissa jälleen puhujanpöntöstä suoria sanoja, joista eräät perinteisten arvojen ja hierarkioiden kannattajat ovat ottaneet herneitä nenäänsä. On ihmetelty millä valtuuksilla Oksaska siellä Suomen ulkopoliittisista asioista puhuu.
Taiteilijan vapaudet, taiteilijan erityisrooli. Minusta taiteilija on aina yhteiskunnallinen ja poliittinen, haluaa sitä tai ei. Oma taidekäsitykseni on lähietäisyydeltä sitä, mistä kuvataiteilija-taiteen tohtori-tutkija
Mika Karhu on puhunut. Kutakuinkin, että taiteilijan vastuuta on tuoda esille mm. sosiaalisissa rakenteissa olevia asioita, voimakenttiä joita ei laajassa mitassa tiedosteta, mutta jotka vaikuttavat meihin kaikkiin. Kun ne saavat esim. ääntä, sanoja tai kuvallista ilmaisua, tiedostamisen jälkeen niille on mahdollista tehdä muutoksia arkisessa maailmassa.
Ylevästi: taiteilija pyrkii vaikuttamaan ja muuttamaan maailmaa, yhteiskuntaa, lähiympäristöään, omaa elämäänsä. Taiteilija pyrkii luomaan yhteyksiä, kuin neuronit synapseja toisiin neuroneihin.
Karhun työt ovat minusta todella vaikuttavia, livenä niitä oli jokin aika sitten Turun Taidemuseossa.
Tutustu täältä.)
Toki taiteella on muita itseisarvoja kuten taidokkuus, esteettisyys, tuoreus jatkumossa jne.
Mutta onko taiteilijalla, ja ns. oikealla taiteella muulle yhteisölle evoluution meitä selkään puhaltaessa jokin elintärkeä tehtävä, hyöty, viesti? Käytetäänkö, tai osataanko käyttää taiteilijan omalaatuista todellisuudennäkökykyä, tuntoaistia siihen, että hän näyttää teoksillaan muulle yhteisölle tukahdutettuja, koteloituja asioita - eräänlaista hydepeiliä - jonka näyttämät omat kuvansa kohdatessaan muu yhteisö kykenee tuomaan ne ongelmansa ja elämää kapeuttavat tabunsa pintaan? Vapautumaan tai ainakin saamaan uusia näkökulmia vaikeisiin aiheisiinsa - ja ehkä saamaan aikaan eräänlaisen katharsiksen? (vrt. yksilöterapia, ja jokin etäinen tehtäväsukulaisuus on nähtävissä myös huumoriin yleensä, hovinarreihin ja standup-koomikoihin.)
Useat taiteilijat ovat taiteentekonsa kautta kyenneet antamaan tiedettä tarkempia ja merkityskerrostuneempia analyysejä ajankohtaisesta ajasta tai tulevaisuudesta ennusmaisia näkymiä. Tämän takia heitä on perinteisesti elätetty muiden toimesta.
Lukematon määrä merkittäväksi koettuja taiteilijoita onkin patsoitettu ja hukutettu arvostukseen ja suitsutukseen; toki vasta kuolemansa jälkeen. Edelläkävijän osa voi olla henkilökohtaisesti pirun ankea ja yksinäisyydestä ahdas. Kuten eräs ystäväni totesi, oma kokemus voi olla, että on taiteellisesti vammainen eikä kadehdittavan lahjakas.
Moni haluaisi kovasti olla se taiteilija, special-ihminen. Se korokkeelle nostettava luova poikkeusyksilö, Näkijä, jota muut ihmiset vuolaasti ihailevat ja arvostavat; idoli siihen kuuluvan eräänlaisen uskonnollisen lemun vallitessa. Jotkut harvat taiteilijat ansaitsevat töillään hyvän elannon, jotkut tuikiharvat jopa omaisuuden. Ah että saisi vain jumallisesti luoda omia töitään, ja kukaan ei ulkopuolelta sanoisi poikkipuolista sanaa! - tästä piirtyykin mieleen jo se kaakaopurkin yli-iloinen mainosvesseli - se joka tekee mitä tahtoo kun toiset vain mitä pystyy. Korostunut narsismi liittyy usein taiteilijoihin - joko avoimesti tai piilotellummin. Minä minä.
Taiteilijan tehtävä ei nyt hahmotellulla käsityksellä ole lähtökohtaisesti
miellyttää muita ihmisiä töillään. (Kukkataulut ja sokeri-iskelmät yms. tarkoittavat jotakin aivan muuta.)
Viihdetaiteilijoilla miellytys on tärkein perusmotiivi - jos ei miellytä, ei kauppa käy, ei tule yleisöä ja ei ole viihdetaiteilijaa.
Jean-Paul Sartre kieltäytyi 1964 kirjallisuuden Nobel-palkinnosta, koska siinä olisi häneltä mennyt vapaus. Ateisti eli niin kuin saarnasi.
Moniko taiteilija uskaltaa uudistua sen jälkeen, jos ja kun on saanut osakseen sitä toisaalta uran, nimen ja aseman takia kipeästi kaivattua suosiota, menestystä – myös sitä kauan kaivattua ja peräänkontattua pikkuporvarillista, taloudellisesti keskiluokkamukavaa elämää? Jos se aito taiteellinen nahanluonti tarkottaisi sitä, että yleisön ja taidepiirien suosio saattaisi romahtaa hyvinkin nopeasti? Vaakakuppi on varsin selkeä - ja se aineellisesti mukava valinta tuoksuu väkevästi faustinkaupan tuotteelta.
Kirjailijoille on ymmärtääkseni käynyt monesti juuri niin, että kun se menestyskirja saattuu tulemaan, niin sitä samaa sitten jatketaan - sitä haluaa kustantaja ja ostava yleisö, koska se haluaa kokea uudelleen sitä samaa tunnekokemusta, kuin mitä sai siitä ensimmäisestä kirjasta.
Joku vankeudenlaji tuollainenkin on.
Muiden muassa
Kandinsky teki sen uudistumisen vaimonsa kauhuksi.
Picassoa on myöskin käytetty esimerkkinä uudistumiskykyisestä taiteilijapersoonasta.
Onko taiteilijoilla tällaisia yhteisölle tärkeitä näkijärooleja edelleen, vai onko keskitytty taiteen omaan sisäelämään ja sen loputtomiin rönsyihin, taiteeseen instituutioina, taiteen ja Kaupallisuuden yhteensovittamiseen (porkkana ja aasi), taiteen ja sosiaalityön yhdistelmiin koska niille myönnetään avustusrahaa?
En tiedä.
Lopuksi kuva taannoin maailmaa puhutelleesta tapauksesta. Espanjan Zaragozassa 80-vuotias paikallinen mummo päätti restauroida
Elias Garcia Martinezin freskon
Ecce homo.
Täyttääkö naisen luova, performanssinomainen projekti ja sen saama julkisuus ja kollektiiviset reaktiot myös nykytaideteoksen tunnusmerkit - ottaen huomioon vielä alkuperäisen teoksen aihe ja nimi?
