Nostalgiassa kannattaa muistaa kohtuukäyttö

Nostalgia on näinä aikoina ja pimeän talviajan syleillessä miellyttävää. Se paras musiikki on tehty ajat sitten, eikä nämä nykyajan elokuvat. Kyllä silloin nuorempana jaksoi painaa töitä ja pörrätä baareissa. Ihastumiset tuoreenvihreinä kuin koivunoksat hellässä kevättuulessa. Silloin joskus oli elämän pidoissa vielä paljon täysin tuntematonta löydettäväksi.

 

Nostalgia on määritelmien mukaan menneen ikävöintiä ja haikeutta - jollakin se on kotikontujen ja siellä kerran eläneiden ihmisten kaipausta. Se voi olla myös kotimaan kaihoa – aavan meren tuolla puolen jossakin on maa.

 

Tähän väliin asiaan liittyvä tietoketju. Lueskelin, miten eri tavoin minimalismia on toteutettu teatterin lavalla, ja löysin Samuel Becketin näytelmän Come and go. Siinä on 121 sanaa ja se kestää neljä minuuttia. Siinä ei sitä höttöä ja diipadaapaa ole. 

 

Mutta näytelmän ytimiin liittyvät mielenkiintoisimmat seikat löytyivät liiteosiosta. Suurin piirtein niin, että kun ihmisillä on vaikeuksia elämän jatkuvuuksien kanssa, he turvautuvat nostalgiaan. Esimerkiksi jos terveydentila heikkenee - vanheneminen on kaikille meille vääjäämätöntä - tai jos parisuhde on alkanut tuntua kuolleen hevosen ruokkimiselta. Tai kun merkityksellinen työura on vaihtumassa tyhjältä tuntuvaan eläkeläisyyteen. Myös kun rahat ovat käymässä vähiin ja edessä on erilaisia vaikeuksia arjessa. Näissä tilanteissa on jatkuvuus uhattuna. 

 

Davisin epäjatkuvuusteorian mukaan nostalgia on silloin lohduttava mekanismi, jolla selvitään elämänvaikeuksiin liittyvistä tunteista: peloista, ahdistuksista ja yksinäisyyden kokemuksista.

Laitilan murteessa on tätä kaikkea hyvin kuvaava ilmaisu: kyl ny o eläm pystös. Tarkoittaa juuri sitä, että jonkin tärkeän asian jatkuvuus on pysähtynyt umpikujaan ja vanhoilla tutuilla tavoilla ei siitä kohtaa enää edetä. Muutosta, muuttumista ja sopeutumista vaaditaan, tai muuten ei hyvä heilu.

Tätä maailmanaikaa kun miettii, niin kyllä itse kullakin on välillä aihetta viipyillä siellä nostalgian turvallisissa muissa maailmoissa. Ja sitten taas jatkaa eteenpäin.

 

Voi toki käydä myös niin, että joku jää ja katoaa sinne menneeseen. Silloin nostalgia toimii pakopaikkana pahalta ja monimutkaistuneelta maailmalta; varsinkin jos itsellä on huonon tuurin ja liian vähäisen osaamisen kirjoittama osa. Tällöin nostalgiasta sulkeutuukin yksi uusi ongelma eikä elämä etene. Come and go, tule ja mene.

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja ajatuksissaan poikkelehtii milloin missäkin 

 

(Julkaistu Laitilan Sanomissa 13.12.2022)

 

Mistä tekijöistä johtuu nuorten hyvinvointi?

Laitilassa on kehkeytynyt tyypillinen vääntö nuorten skeittipuistosta. Naapurusto on käyttänyt normaaleja valituskeinoja ja jäädyttänyt hankkeen hallinto-oikeuteen. Ja poliittisesti ohjattava kunnallisbyrokratia on sutinut hiekkaa päälle. Aloitteen tästä liikunnallisuutta ja sitä kuuluisaa yhteisöllisyyttä edistävästä paikasta on tehnyt nuorisovaltuusto, mutta nyt ei löydy oikeaa paikkaa.

 

Eräässä toisessa kunnassa on varastossa jo kaikki materiaalit ja spraymaalit luvallista graffittiseinää varten. Aloitteen tästäkin on tehnyt nuorisovaltuusto. Joskin edellinen, koska siellä on jo vuosia etsitty soveliasta paikkaa minne maalauskolmion voisi pystyttää, mutta vielä ei vaan ole sopivaa paikkaa löytynyt.

 

Ja ne moponuoret ovat tietenkin se häiriöinen ongelmavyyhti lähestulkoon kaikille muille, paitsi moponuorille ja mopokauppiaille.

Ehkä paras ratkaisu olisi, että kunnat teettäisivät nuorille oleilupaikan jostain avohakkuualueen keskeltä, kaukana kaikesta asutuksesta. Toki valvontakameroilla varustettuna. 

 

Joskus ärhäkkäistä ulostuloista pohtii, että nuoret ovat uudet "vammaiset" - suvaitaan toki että heitä on olemassa ja että heille järjestetään palveluja, mutta ei meidän takapihalle. Ei. Kämpän arvo tippuu ja ties mitä tapahtuu. Yllättävän moni aikuisosastolta näyttää unohtaneen ne omat nuoruudensekoilunsa ja sietokykyä ei irtoa.

 

Näihin kiistoihin on varmasti perustelunsa puolin ja toisin, niihin en ota kantaa. Vaan siihen, että juhlapuheissa ja vaalikampanjoissa nuoria nostetaan hartioille tulevaisuuden toivoiksi ja heiltä suorastaan kerjätään omia aloituksia ja ideoita nuorten asioita koskien. Ja sitten kun niitä saadaan, niin voi tössähtää kelkka sepeliin kuten edellä kuvattu. Jollekin voi turhautuminen ihan tiristää fiilistä, että nuorten aloitteilla pyyhitään persettä. Nykynuorten pitäisi ymmärtää esittää sellaisia riskittömiä toivomuksia, joita aikuiset päättäjät ja virkahenkilöt - he entiset nuoret - tahtovat toteuttaa.

 

Keväällä Jyväskylässä nuorisopäivillä grillattiin ihan hyvin ministeriä ja korkea-arvoisia kumppaneitaan siitä, miksi ne nuorten asiat tuppaavat päättäjiltä unohtumaan siinä vaiheessa, kun tehdään päätöksiä käytännön tasolla. Kiemurteleva mussutus meni siihen suuntaan, että noku niit asioita kunnissa sitten laitetaan vierekkäin, niin toiset asiat ovat sitten vaan niinku vähemmän tärkeämpiä kuin ne toiset asiat.

 

Eräs ratkaisu on, ettei niitä nuorten asioita laiteta samaan vaakaan mm. elinkeino- tai terveysasioiden kanssa, vaan pidetään huoli ja suojellaan, että ne menevät omaa kehitysrataansa pitkin omalla budjetillaan. Se on pitkäjänteisten tulosten yksi avain.

Näitä mietin tänään, kun olin mukana Osallisuuden Osaamiskeskuksen nuorille järjestämässä työpajassa, jossa pohdittiin keinoja ja väyliä, miten nykynuoret voivat vaikuttaa heille tärkeisiin asioihin. Demokratian peruspalikoista siis kyse. Mukana oli aktiivisia nuoria, mutta puolet ilmoittautuneista jätti tulematta. Jostain syystä eivät tulleet ne äänet kuuluviin.

Kirjoittaja asuu Turussa ja miettii äänestysprosentteja ja vaalikampanjoiden sisältöjä, jos äänestysikäraja laskettaisiin viiteen ikävuoteen

 

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 11.10.2022

 

 

 

 

LE-LU

Vuonna 1977 Terhi, Sirpa, Outi, Hannele, Katja, Markku, Jukka ja mää istuttiin Kaariaisten koulun punakeltaisissa paripulpeteissa ja opeteltiin lukemaan Juvalan Jaanan opetuksella. Heti alkuun todettakoon, että kaikki opimme lukemaan ja peräti ihan sujuvasti. Menetelmä oli silloin vielä tavaaminen, ja jostain syystä muistan, että sana LE-LU oli ensimmäinen, josta itselleni se lukemisen oivallus knapsahti päälle: äl ee le, äl uu lu: lelu!

 

Lukemisen kyvystä alkoi ympäröivä maailma aueta. Koulukirjoja luin jossain määrin kyllä, mutta oma ykkössuosikkini oli Aku Ankan, kylmän maidon ja limppuvoileivän pyörryttävän hyvä yhdistelmä. 

 

Ytön korvessa kun asuttiin, niin kirjastoauto tarjoomuksineen oli äärimmäisen tärkeä. Todellinen kulttuuripalvelu. Takaosassa olivat sarjakuvat, ja sieltä suosikkeja olivat Lucky Luke, Asterix, Ahmed Ahne ja Avaruusagentti Valerian. Villin lännen maailmaan sijoittuvat sarjakuvat innostivat, kuten West, Lännentie ja Tex Willer. Korkeajännitykset tulivat tutuiksi tietenkin, suosikkeina agentti ja ilmojen korkkarit. Myöhemmin nuoruuden medialukutaitoa kehittivät jallut ja ratot ja Poliisi kertoo -kirjat. Niissäpä oli sitä aidosti kiinnostavaa ja jännittävää sanakamaa valokuvien kera. Ja mielikuvitus kehittyi niin, että pieni prutina vaan kuului pään ulkopuolellekin.

 

Jos tähän päivään hypätään, niin täällä huushollissa on yksi kirjapesä keittiössä ja toinen sängyn vieressä. Useampaa kirjaa luen samaan aikaan - on ostettuja ja kirjaston kirjoja ja sanomalehtiä. Oma lukemisen lelu on kiitettävästi villiintynyt.

 

Yle uutisoi äskettäin taas kerran, miten huonolla tolalla lukutaito on osalla lapsista. Ja jos sanavarasto on suppea ja sen päälle vielä ei ymmärrä mistä kyse, on suuri vaara, että nykyvaatimusten edessä tipahtaa kelkasta hyvin äkkiä. 

 

Yksi mitä voisi tehdä paremmin, on purkaa ne jonot, jossa tutkimuksiin pääsyä odottavat ne lapset ja nuoret, joilla on myötäsyntyisiä oppimisvaikeuksia. Siellä nepsyjonossa ollaan helposti vuosikin, ja ilman diagnoosia asianmukaisiin palveluihin ja tukimuotoihin ei pääse. Varhain on parhain.

 

Itse olen ottanut lukuvaivoihin haastetta vastaan, ja syksyllä ilmestyy yhteistyössä opettaja Hanna Tähtisen ja kuvittaja Emmi Oksan kanssa selkokielinen nuortenkirja, jonka ykköskohderyhmä ovat yläkouluikäiset pojat, joita ei v****akaan kiinnosta lukeminen. Saas sitten nähdä, miten onnistumme.

 

Kirjoittaja asuu Turussa, ja tietää olevansa onnekas maksuttoman suomalaisen opetus- ja kirjastosysteemien ansiosta.

 

 Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 16.8.2022

 

Joukko-oppia ja keinolaumoja

 

Kolumni julkaistu 14.6.2022 Laitilan Sanomissa

 

Kitkerähkö kiitos vielä Neuvostoliitto-pelkoisille jenkeille ja ranskalaisille vasemmistoälyköille. Heidän ansiostaan myös Kaariaisten koulussa aloitettiin 1977 meidän ekaluokkalaisten matematiikan opetus pohjautuen joukko-oppiin.  1 + 1  ei ollutkaan enää 2, vaan kahden yksialkioisen joukon muodostama unioni. Meillä Ytössä ainakin vanhempien reaktio tähän Uuteen Matematiikkaan oli luokkaa "No mitä helvetti tämä ny sit taas o?!"

 

Jotain hämäriä muistikuvia tuosta ajasta on. Tiikerit ovat tuolla omassa joukossa rinkulan sisällä, ja ankat taas tuolla, omassa ympyrässään sisällä. Ja siihen se sitten jääkin.

Omien flikkojeni osalta apuni matematiikan tehtäviin on hyytynyt kolmanteen luokkaan. Sen jälkeen menee aivan liian vaikeaksi. Omat epätoivoiset pohdintayritykset ovat olleet lähinnä "No mitä helvetti tämä ny sit taas o?!". Ja kiukkusätkyn jälkeen alkaa väsyttämään ihan sairaasti. Eli eräänlainen union toteutuu.

 

Mutta joukko-opin tuomaa ymmärrystä olen mahdollisesti soveltanut toisaalle. Mistä juontuu syrjäytyminen, miksi joku jää ulkopuolelle, miksi yksinäisyys on terveydelle kokonaisvaltaisen vaarallista? Ihminen on laumanisäkäs, jolle yksin jääminen merkitsee kuolemanuhkaa. 

 

Olin Turun Seikkailupuistossa töissä, kun kuulin ensimmäisen tapauksen, jossa erään pikkasen pojan syntymäpäiville ei tullut kukaan. Kaikilla kutsutuilla oli varmasti jokin syy, mutta tunnekokemus päivänsankarille oli luokkaa tiskirätin kuivaksi vääntäminen.

 

Tanssipaikoilla on paljon enemmän naisia kuin miehiä, minkä lisäksi monet parit tanssivat vain keskenään. Monelle iloisin odotuksin laittautuneelle naiselle käy niin, ettei koko illan aikana kukaan tule hakemaan tanssimaan. Saa vain seinustalla katsella muiden iloista pyörimistä. 

 

Tai se iäkkään rouvan lehtikommentti, että eniten hän pelkää vanhuudesta sitä, ettei olisi enää ketään, kenen kanssa puhella. Niinpä. 

Valitettavan tuttua ovat nykyajassa hautajaiset, joissa vainajaa ei ole ketään saattamassa.

 

Ystävyydet, kaveruudet ja parisuhteet ovat siitä hankala laji, että siellä jos missä toimii vapaa markkinatalous ja varsin raadolliset kysynnän ja tarjonnan lait. Ystävyyttä ei voi määrätä tai pakottaa, ihminen kun ei voi valita aitoja tunteitaan tai halujaan.

 

No, mitä me muut ja yhteiskunta sitten voisi tehdä paremmin? Esimerkiksi luoda lisää kohdennettua, laadukasta vapaa-ajan toimintaa nuorille ja nuorille aikuisille. Tarjota heille rentoja kohtaamisen paikkoja, tilaisuuksia olla samanhenkisten parissa ja tehdä merkityksellisiä asioita yhdessä. Toiminnan sivutuotteena voi rakentaa niitä aitoja ystävyyksiä.

 

Itse nimitän menetelmää hieman tylysti keinolaumaksi, jossa mukanaolo vahvistaa ja auttaa siihen osallistuvia yksilöitä menemään omassa elämässään eteenpäin. Keinolauma on tuloksia tuovaa ja juurisyihin vaikuttavaa mielenterveyslääkitystä. Monesti parempi vaihtoehto kuin se pilleripurkki käteen, lääkkeitä väheksymättä.

 

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja on tehnyt viime aikoina etsivää nuorisotyötä

 

 

 

Sinisilmäisyydestä

 Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 22.3.2022

 

Olin kauan sitten varatun työtehtävän takia Raision poliisiasemalla. Sinne on keskitetty Lounais-Suomen turvapaikkakäsittelyt ja tilapäisen suojelun hakemukset.

Ovella oli hieman jonoa, ja ulkona oli kaksi bussia tarjoamassa lämmintä odotteluaikaa.

 

Vartijoiden ja turvatarkastuksen kautta isohkoon aulaan, joka oli lähestulkoon täynnä ukrainalaisia. Enimmäkseen eri-ikäisiä naisia ja lapsia, myös joitakin miehiä. SPR oli paikalla tarjoamassa apua, keittoa tarjottiin. Lapsille oli tuotu leluja ja kuvakirjoja. Oli hälinää, vähän väliä tuli poliisi ja kutsui passi ja paperit kädessä jotakin nimeltä, ja pian oikea ihminen löytyi ja virallisia papereita mentiin tekemään.

 

Oli pysäyttävää joutua yhtäkkiä juuri näiden ihmisten ympäröimäksi, joita oli tähän mennessä nähnyt vain uutiskuvissa. Herätti monenlaista tunnetta ja ajatusta. Työparini totesi jälkeen päin, että siellä oli salillinen traumatisoituneita ihmisiä. Niin oli. Hätää kärsineitä ihmisiä. Tätä kirjoittaessa Ukrainasta on lähtenyt sotaa pakoon jo miljoonia ihmisiä, ja jo tuolla ollut määrä tuntui valtavan paljolta.

 

Mekin odottelimme jonkin aikaa, ja siinä tuli vaihdettua lyhyitä katseita ihmisten kanssa. Oli vanhoja mammoja, ja nuoria äitejä, jotka hytkyttelivät sylivauvaansa. Lapsia ja nuoria puhelimillaan.

 

Eräällä hieman levottomasti kävelleellä naisella oli hämmästyttävän hohtavat siniset silmät. Huomasin penkillä hänen tyttärensä, lähellä samaa ikää kuin oma flikkani. Silmien niin sinisten myötä oli helppo tunnistaa sukulaisuus. Välkähti mieleen J. Karjalaisen kappale Laura Häkkisen silmät. Toivon, ettei tuolle tytölle käy niin kuin laulun tarinassa, ettei hukkuisi kesken näiden tanssien, vaan saisi nykyistä onnellisemman elämän ja saisi elää itsensä mammaraiseksi.

 

Näiden kohtaamisten ansiosta Venäjän diktaattori Vladimir Putinin aloittaman ja johtaman hyökkäyssodan järjettömyyden mittakaava kasvoi entisestään. Juuri heidän ja meidän kaltaisia ihmisiä Ukrainassa tapetaan parhaillaan tietoisilla ohjusiskuilla.

 

Ja tietenkin toiselta puolen on kuollut tuhansia venäläisiä, joilla myös isät ja äidit ja tähän kevääseen saakka yltäneet elämänpidot. En tiedä, millaisia valinnanvaihtoehtoja heillä on ollut.

 

Uskon, että monella muullakin entisellä hipillä on lähiviikkojen ravistamana se elämän tosiasioihin kannanottoa väistävä sinisilmäisyys karissut. Karmeiden tosiasioiden, paskapropagandan ja hetkessä muuttuneiden Suomen tulevaisuuskuvien myötä arvot ja käsitykset on loksautettu toisenlaiseen marssijärjestykseen. Todennäköisesti ne asetelmat ovat voimassa lopun ikää. 

 

Yhteinen vihollinen yhdistää, Nato-korttiin tulee signeeraus, Ukrainan armeijalle menee rahaa tilipäivästä. Semmost se sit o, kuten oma äiteni tapasi sanoa minkä tahansa asian päätteeksi.

 

Kirjoittaja asuu Turussa eikä keksi yhtään keinoa, miten luottamus idän suuntaan palautettaisiin