Liikkuvat kuvat maailmasta

Piti tehdä tänään heti aamulla kaikenlaista, teinkin, mutta piti myös rönsyillä ajankohtaisissa kiinnostuksen kohteissa kirjoittelemalla.

Tapani Kinnusen kirjassa Julkinen eläin on kohta:

”Kun Anhavan hylkäyskirje tuli postissa, Ilkka soitti minut Imamiin. Luimme hylkäyskirjettä vuoron perään: siinä kehuttiin runot, mutta kokoelman maailmankuvaa pidettiin liian synkkänä, jotta se kiinnostaisi Otavaa.”

Kirjoillakin on siis oma maailmankuvansa, jota ne sanoistaan heijastavat, ja jonka ne piirtävät lukijan mielikuvituselimen valkokankaalle. Jokaisella lukijalla tietenkin omanlaisensa teatteri.

Tämä liittyy ketjurinkulana myös kohua herättäneeseen Laura Lindstedtin yhteiskuntakriittiseen puheeseen, jonka hän piti vastaanottaesaan Finlandia-palkinnon kirjastaan Oneiron.

Taiteilijat tarttuvat epäkohtiin, ja arvostelevat – ihan tuosta noin vain ilman, että heillä on mitään konkretiaan perustuvaa vastatodistustaakkaa esimerkiksi oman talouspoliittisen varjoratkaisun muodossa. Niin se menee, ja tämä herätti taas kerran suukopua ja närää. Taiteilijoilla on ikuisesti ristiriitainen suhde ns. elättäjiinsä, rahoittajiinsa.

Itse olen ollut peräti niin naiivi, että olen väittänyt, että taiteilijalla on takanaan suorastaan evoluutioperuste, koska taiteilija omalla ainutlaatuisella todellisuuspoimurillaan pystyy aistimaan ja tekemään näkyväksi sellaisia voimakenttiä, jotka ovat muulle yhteisölle jopa elintärkeitä.

Eri asia sitten on, ketkä taiteilijat pitäisi rahoittaa vapaiksi ja valikoida ns.  arvokkaiksi taiteilijoiksi, millä perustein, kuka valikoi? Nykyinen monitahoinen apurahajärjestelmä on paras malli, mitä tähän mennessä on saatu toteutettua.  

Ajatellaanko yleisesti, että taide elinkeinona, toimeentulon hankintavälineenä tarkoittaisi samalla jotenkin helppoa elämää?

Taiteen ja tieteen tulisi olla itseisarvoisilta lähtökohdiltaan täysin vapaita. Sananvapaus, teonvapaus – joskin niistä on henkilökohtaisessa vastuussa. Vapaus on tieteen ja taiteen perusolemus, uuden etsintä. Se vapaus on tietystä näkökulmasta arvioiden ihmisen ja ihmisyyden perusolemusta, josta ovat syntyneet koko inhimillinen kulttuurimme. Evoluutio on sopeutumisen ja yhteistoiminnan jatkumoa; uuden keksimisen tietä.  Tätä on näemmä hyvin vaikea ymmärtää ihmisten, joiden maailmankuva perustuu useinmiten sielätä hyväosaisen orrelta lauottuun ja vaadittuun lyhytnäköiseen ja kustannustehokkaaseen hyötyajatteluun – jokaisen tulee elättää itsensä työllään, jokaisen tulee kyetä tuottamaan rahallista hyötyä ja arvonmuodostusta, lisäarvovoittoa omistajalleen; rahaa itsensä ulkopuolelle. Moni nyökyttää sen puolesta, että taiteilijoiden tulisikin tehdä vain sellaista taidetta, jonka kaupalla he itse elävät. Mitä jäisi jäljelle massaviihteen lisäksi? Näille ihmisille taiteella on hyvin vähän mitään henkilökohtaista arvoa, tai he saavat merkityksiä vain hyvin kapeasta taiteen tai ”taiteen” kentästä.

Ja tämä myyttisten ”tosiahkerien suomalaisten” värisevä-ääninen vaatimus kiitollisuudesta ja cockerspanielimaisesta nöyryydestä, jota taiteilijoiden tulisi esittää ”verorahoja ja elättäjiään” kohtaan on tietenkin täyttä illuusiota maailmassa, jossa jokainen olemme koko ajan yhä enemmän ja elimellisemmin riippuvaisia toinen toisistamme, suorista ja epäsuorista rahallisista tuista jne.

Tiedon ja keskinäisen ymmärryksen lisääminen silloittavat kuiluja. Lähtökohtaisesti kannattaa olla utelias ja kiinnostunut myös muista laumoista yhteiskunnan eri tasanteilla samaa aurinkoa ottamassa – ei vaan siitä omasta sosioekonomisesta laumastaan, jossa on kivaa ja näennäisesti hallitun turvallista.

Miten sitten ihmisen tai kirjallisuustaiteilijan on nykytodellisuuden puristeissa ylipäänsä mahdollista luoda itselleen tai kirjalleen valoisa, toiveikas ja positiivisuutta lisäävä maailmankuva? Onko väliä eri lajikkeilla – romaani, essee, runokirja, aforismikokoelma?

Laitetaan ensiksi kirjoituspöydälle tarkasteluun muutamia yhteisesti ja helposti jaettavia ongelmia ja suurenmoisia vaikeuksia: ilmaston muuttuminen ihmisen toimesta ja sen kasvavat vaikutukset ja ilmiöt, ilmastopakolaiskysymyskin saapuu piakkoin tännekin. Vallitsevan globaalin talouspolitiikan aiheuttama eriarvoistuminen ja kasaantuvat ongelmat sosioekonomisesti b-tasolle kuuluville, eri ikäisille ihmisille. Yksilölliset toimeentulo-ongelmat. Köyhyys. Rikollisuuden ja sosiaalisten ongelmien kasvu maailmalla ja omassa lähielinpiirissä edellisten syiden takia. Mielenterveysongelmat, medikalisaatio. Nuorison turhautuminen, tarkoitukseton elämä. Epäterveellinen ravinto, elintasosairauksien kasvu markkinaohjauksessa. Demokratiavajeen kasvu voimistuvan talousharvainvallan edessä. Yksilöön ja yhteisöihin kohdistuvat tehokkuus-, pohjatieto- ja osaamisvaatimukset. Syrjäytyminen, yksinäisyys. Terrorismin kasvu, sen lähelle tulo. Sodat ja konfliktit. Nälänhätä, pakolaisuus. Suomen maanpuolustukselliset uhat. Alkoholi ja muut huumeet ja niiden haitat. Saasteet jotka eivät noudata valtioiden rajoja. Sukupuolinen epätasa-arvo. Luonnon monimuotoisuuden tuhoutuminen taloudellisen hyväksikäytön seurauksena – eläin- ja kasvilajit jotka kuolevat täältä ehkä iäksi sukupuuttoon. Ihmisen irtaantuminen luonnosta ja sen arvaamattomat seuraukset. Digitalisaatio, robotit tulevat, mitä ihmiset tekevät? Miljardööriperäinen yksilöllisyyden ihannointi, jonka edestä ja hintalappuna ovat suuret yhteiset tarinat ja empatiaa perustuva solidaarisuusajattelu poltettu. Jne.

Tämä riittänee, kas, miten sitten on mahdollista säätää omaa tai kirjansa maailmankuvaa aidosti toiveikkaaksi, valoisaksi?

1. Ratkaisumalli: Uskonnollisten selitysmallien käyttö ja niissä uiskentelu, niiden kanssa flirttailu. Tämä on tehokasta – siihen kelpaa mikä tahansa viitekehys, joka uskottaa meille, että ihmeen kautta olemme jokainen pohjimmiltamme kuolemattomia, ”sieluja” tms. ja että elämä on vain eräänlainen tasohyppelypeli, ei huolta näistä hetkellisistä maallisista ongelmista. On jossain olemassa joku taivaanpappa tai muu yliluonnollinen olento tai kosminen tietoisuus, joka pitää meistä sitten kumminkin huolta ja kuoleman jälkeen tulee onnellinen ikuinen taivasaika.

Ei-uskonnolliseen ja tiedepohjaiseen elämä- ja ihmiskatsomukseen tuo ei tietenkään käy, se on järjetön ja mieltä vailla oleva lähtökohta. Aivojemme kognitiiviset vinoutumat kippareina ja vanhat psyykeen metafyyset vesileimat ”kummittelemassa” apina-aikojen laumoista, alfauroksista, selittämättömistä luonnonilmiöistä ja sairauksista? Olkoonkin, että jumalapäissään on myös tehty ihmiskuntaan konkreettista hyvääkin. Erään tutkimuksen mukaan tärkein anti nykyisessä uskonnollisessa toimeliaisuudessa silti on, että se tarjoaa tilaisuuksia tavata muita ihmisiä.

Ateisti ei voi, ei pysty eikä halua rakentaa henkilökohtaista tai laajempaa korttitaloaan hengellisyydestä notkuvan ja ihmeenilmassa keikkuvan pöydän päälle. Maailmaa parantava käsitys on että mitä vähemmän tulevaisuutta muovaavien päätösten taustalla on uskonnollispohjaista ajattelua tai muuta huuhaa-uskomusta, sen parempi. Valtio tulisi irrottaa uskonnoista ja ottaa filosofiasta eettisyys.

2. Ratkaisumalli: sisusta ja maalaa oma henkilökohtainen todellisuutesi omaksi kuvaksesi.

Unohda moiset suuret ongelmat, laita laput silmille ja kuulosuojaimet päähän, katkaise uutislähetykset. Viihdettä ja hyvinvointia tilalle. Mainitut ongelmat ovat kuitenkin niin isoja, ettei niille mitään voi. Antaa olla suosiolla; sillä tavalla ei masennu toivottomuudesta, ei kyynisty kun vaikeille asioille ei kuitenkaan pysty tekemään riittävästi. Keskity vain omaan elämään ja tee siitä mahdollimman hyvä, kiva ja nautinnollinen. Syö, juo, sisusta, osta uusia tavaroita, matkustele, vietä vilkasta sosiaalista elämää jos siltä tuntuu tai erakoidu rauhassa. Haaveile, unelmoi. Voi hyvin, ole kiinnostunut onnellisuutta aiheuttavista asioista. Keskity positiivisuuteen, säteile ja pulppua, harrasta liikuntaa, syö oikein. Toteuta itseäsi, ilmaise itseäsi. Ole pidetty, ole rakastettu.

Tämän suunnitelman toteutumisen pohjalla on, että rahaa ja muuta resurssia sekä valinnanvapauksia on riittävästi, ja usein mittarissa naksuu vielä keski-ikä. Se että elinikää alkaa olla takana enemmän kuin edessä, muuttaa kummasti ajattelua ja tottumuksia, käyttäytymistä, moraalia, arvoja.

Tämä on yleistyvä elämismalli, johon usein liitetään tilannekohtaisesti tarvittavia osia kohdasta 1.

Monella kirjailijalla tämä on jossain määrin myös toistuva pääaihe – jokainen teksti pyrkii vastaamaan kysymyseen Millaista on olla ihminen? Tämän ainutkertaisen ja ainutlaatuisen kirjoituskykyisen paketin toimesta.

Tervettä itsekkyyttä tarvitaan; ei ole mielekäs lähtökohta ajatella että elämä on vain jokin paska raskas rooli kärsimysnäytelmässä.

Mutta, keille ja minkälaisille ihmisille oman elämän nautinnollistaminen riittää pitemmän päälle elämän pääsisällöksi?

Kaikki eivät voi paeta riviin.

                        – Samuli Paronen

3. Ratkaisumalli: Henkilökohtainen konkreettinen vaikutusvalta. Tai edustamansa yhteisön, yrityksen tai järjestön se vaikutusvalta, jolla on aitoa merkitystä tulevaisuuteen ja sen uusiin rakenteisiin ja voimakenttiin. (Esim. suursijoittajat, kansainväliset jättiyritykset, lobbaustoiminta, polittiset puolueet, virkakoneisto, kunnanvaltuustot jne. )

”Maailma muuttuu kun sitä muutetaan.” oli Pekka Haaviston presidenttikampanjan slogan. ”Tulevaisuus on kiinni meistä jokaisesta” on tämän päivän paikallislehden otsikko.

Todettua ongelmaa on, että mm. politiikka koetaan älykköjen ja humanistien suunnasta niin vastenmieliseksi ja likaisia taitoja sekä aikaa henkilökohtaisesta elinajasta todella paljon vaativaksi, että he eivät lähde ehdokkaiksi, eivätkä ota päätöksentekijän vastuuta itselleen. Päästävät muut menemään päättäviin elimiin. Elämä on paljon helpompaa kun pysyttelee sivussa.
(kts. kohdat 1. ja 2.)

Ihminen ei tee muutosta, ennen kuin muutoksen tekemättä jättäminen on riittävän tuskallista.

                  – Tommy Hellsten

Nettiin liitetty tietokone on periaatteessa se ikkuna kaikkiin maailman asioihin ja on auki 24h/7/365. Ennen ei ollut tällaista myllynkiveä tietoisuutta kaulimassa.

Onko niin, että talouslamassa rahjustavien ja YT-potkuja pelkäävien nykyihmisten peruselämä on edellä mainituista negatiivisista ongelmista johtuen on itsessään jo niin raskasta, ettei siihen tahdota enää mitään negatiivista ja vaikeasti nieltävää nykytaidetta?
Ei yksinkertaisesti helvettiäkään kiinnosta, miten esimerkiksi toisenlaisissa yhteiskuntaluokissa joudutaan elämään? 

Vai foliohatullisempi kysymyksenasettelu: onko tämä arvotodellisuus meille kaupallisten tarkoitusperien johdosta syötettyä, manipuloitua arvomaailmaa, jossa vain kuuluu käyttäytyä tietyin tavoin, ja josta poikkeaminen vaihtoehtoiseen elämäntapaan on karsinoitu yllättävän vaikeaksi?

Kuinka paljon – realistisesti ottaen – esimerkiksi kirjan kansien sisälle majoitettu nykytaide kykenee ulottamaan vaikutusvaltaansa niihin tilanteisiin, joissa oikeasti tehdään tulevaisuutta muovaavia päätöksiä?

Lopuksi taidetta, jonka löysin itselleni ensimmäistä kertaa viime yönä:
Nina Simone: Feeling good

Minkä ikäisenä ihminen on oman onnensa seppä?

Tänään 20.11. vietetään Lapsen oikeuksien päivää, ja teemana on taloudellinen eriarvoistuminen. Raha vaikuttaa nykylapsiin yhä enemmän koska kulutuksen merkitys on kasvanut, ja se heijastuu suoraan lasten sosiaalisiin suhteisiin. Vähävaraisen perheen lapsella ei ole läheskään samanlaisia mahdollisuuksia ja valinnanvaihtoehtoja kuin vauraan perheen lapsella. Tavarat, vaatteet, harrastukset lomailumahdollisuudet - kaikilla ei ole varaa hankkia tietyilla lasten statusmateriaaleilla tikettejä kaveripiiriin.

Vähävaraisuus syrjäyttää ja leimaa lapsia. Lauman lait ovat ihmislajille todella kovat - oma toiseus ja identiteetti kaiverretaan kiusaamalla ja hyvät välineet löytyvät rahalla mitattavista asioista. Asiantuntijat kehottavat vanhempia puhumaan lastensa kanssa enemmän ja kuuntelemaan heitä. Lapsia olisi autettava ymmärtämään, etteivät ne merkkivaatteet tai kallis puhelin ole lopulta olennaisia lapsen persoonan, omien kykyjen tai osaamisten kannalta.
Toisaalta - kyynikko hymähtää; kuinka moni vanhempi kamppailee täsmälleen samojen eriarvoisuuskuilujen kanssa siellä aikuisten maailmassa?

Poliittisesti olisi mahdollista ohjata systeemiä lasten lähtökohtia enemmän tasoittavaan suuntaan, mutta jo pitempään ovat olleet vallalla arvot, joissa yksilöiden rikastumismahdollisuuksia tuetaan voimakkaasti - solidaariset arvot eivät ole muodissa. Voittajat kiinnostavat - vai mitä kertovat nykyiset tv-ohjelmat?

Tämä tietty rahasta johtuva kohtalonomaisuus - lapsi ei valitse itselleen vanhempiaan, kasvuolosuhteitaan, asuinpaikkaa johon syntyy; ei vanhempiensa varallisuutta, heidän kykyjään, sukua, suhdeverkostoja jne. Tämä ollut eräs tärkeimpiä aiheita mistä olen kirjoittanut. Kolumneissa ja viimeksi tekstissäni Torasäkeet-antologiassa ja Halokehrät-kirjassani.

Tähän ovat vaikuttaneet tietenkin mm. omat kokemukseni, aiheeseen liittyvä faktatieto ja se, mitä olen käytännön kentillä kohdannut nuorisotyöntekijänä köyhyyden pirullisia vaikutuksia eri yhteyksissä.

Muutama aforismiksi suoristettu rivi jälkimmäisestä teoksesta:


Lasten hiekkalaatikkoleikit kakutettava vastaamaan yhteiskuntaa. Empatiaan ei aikaa, varaa.


Leluyhteiskunnassa karamelliväreihin kastetut prinsessat ja peterpanit säilötään aikuisuuteen.
Kaupan kylmä ketju ei katkea.


Inhoan niitä tulevaisuuden kuvia, jotka näen tyttärieni muotoisista ikkunoista.


Aikuiset liimaavat lapsiinsa omia hintalappujaan.


Perhepotreteissa yhä enemmän tuotesijoittelua.


Perheosakeyhtiöt. Projektit. Pisteytetyt palikat.


Alle kolmevuotiaat lasketaan maksaviin asiakkaisiin. Ehdottomasti.


Leivästä ja sanoista saa lapsellisen helposti murennettua toimivan pistoolin. Tai kukan.
Lapsesta murennetua pistoolin.


70-luvun uuttama aloitusluokan joukko-oppi vasta nyt matemaattisen käyttökelpoista.


Henkilökohtainen osattomuus repii yhteisen näytelmän.


Kova humanismi: tarvitsee henkilökohtaiset puolustusvoimansa.

VOIMA-lehden Runoilija. -palsta osa 8: Jussi Sutinen

Voima-lehdessä (9/2015) haastattelussani runoilija ja psykoterapeutti Jussi Sutinen.
Tein myös puheenaiheisiimme liittyen arvion tuoreesta levystään.

Valkoista, paljon valkoista

Toinen runokirjasi Valkoinen huone (Robustos 2015) ilmestyi äskettäin, Kuolleiden kaupunkien muistikirja 2009 – mitä runoilija Sutiselle on tapahtunut kuudessa vuodessa?

On tullut varmuutta ja rauhaa kirjoittamiseen, enää ei tarvitse todistella mitään.

Uusi kirja elelee vapaasti, melodisessa trillerissä on myös lempeää armollisuutta.

Olet runoilija ja psykoterapeutti. Mitä liikettä vahva runo voi saada aikaan ihmisen pään sisällä?

Kieli edustaa liikettä, mielensairaus pysähtymistä. Mielenterveyden lähde on siinä, miten pystymme sanojen kautta liittämään itsemme toiseen ihmiseen, ryhmään. Poeettisen kielen avulla pystyy sanoittamaan asioita näkyväksi – mustavalkoisuuden tilalle tulee nyansseja, maisemat muuttuvat. Ihminen muuttuu.

Pitäisikö nykyihmisten lukea enemmän runoja?

Kyllä. Miksi runoja sitten luetaan yhä vähemmän – uskon että eräs syy on, ettei ihmiset yksinkertaisesti jaksa lukea runoja. Kapitalismi jauhaa ihmisen finaaliin, ja viihteen kuluttaminen pitää sitä systeemiä yllä. Vaihtoehtoisiin elämäntapoihin on jyrkät kuilut.

Olet työssäsi satujen puolestapuhuja. Aikuisten värityskirjat ovat hittiä, pitäisikö olla myös aikuisten satukirjoja?

Ehdottomasti kyllä! Saduissa tapahtuu kaikki. Esimerkiksi H.C Anderseinin Peili ja sirpaleet on täydellistä metaforaa nykyiselle poliittiselle tilanteelle.

Valkoinen huone on psykologisen tiivis, mutta lukijaystävällisesti olet liittänyt kirjan loppuun pienen, humoristisenkin sanaston avaamaan säkeitäsi. Miksi?

Se oli alkuun kustantajan toive. Ensin vähän epäröin, mutta sitten totesin että kyllä runoja saa ja uskaltaa avata. Osa nykyrunoista on mielestäni tarkoituksella vaikeaksi tehtyjä. Itse tahdon, että runoni elelevät vapaasti ja lukija liikkuisi niissä itsekseen, viipyilisi, löytäisi itselleen jännittäviä paikkoja.

Runoissasi puet myyttisiin hahmoihin omia sinulla olleita eläimiäsi, kuten espanjalaisen kulkukoiran, hevosen ja kaksi vuohta. Mitä eläimet sinulle merkitsevät, mitä ne elämästä kertovat?

Eläin on ihmisen irroitettu osa, johon lohkomme jotakin itsestämme. Voimaa, lempeyttä, vaarallisuutta. Tähän liittyen runoissani on kolme olemassaolon tasoa samaan aikaan: sielullinen, konkreettinen ja historiallinen.

Teet myös musiikkia. Millaisen laulun tahtoisit tehdä – mitä siinä olisi?

Yksinkertaisen slaavilaisen iskelmän, jossa jotain suomalaista, joka improvisoitujen melodioiden kautta riistäytyy, ja palaa sitten takaisin nytkyttävään ytimeensä. Se ei varmaankaan olisi radiohitti.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Miksi sinun pitää tehdä runoja ja musiikkia?

Sitä haluaa koskettaa ensin jotakin itsessään, ja sitten haluaa jakaa sitä jotakin niin, että se koskettaa myös muitakin ihmisiä.

Muutamat valitut sanat

En tiennyt että on olemassa toinen maailma

toinen asema ja raiteet

En uskonut että sitä mitä te kutsutte olemassaoloksi

                voisi paeta jonnekin niin kauniiseen

kuin

karkaisi mielisairaalasta sirkukseen

Tutustu levyyn ja musiikkiin täältä.

Meinaks lähti kyläl ehtost?

Juttu julkaistu alunperin Laitilan Sanomien 90v. -juhlaliitteessä 27.10.2015

Viikonloppuiltana ajaessa Laitilan keskustan läpi, ne vanhat kalloon valottuneet muistikuvat hämmästelevät väen puuttumista. Toisenlainen tapakulttuuri oli voimissaan vielä omassa nuoruudessani 1980–luvulla. Silloin kokoonnuttiin viikonloppuisin keskustaan – tai oikeammin, lähretti kyläl.

Ja joka vuodenaikaan. Muistista tuiskuttaa talvisia kuvajaisia, joissa sitä äänekästä porukkaa notkuu vähän joka nurkalla. Eri tavoin ulkoa ja sisältä tuunattuja autoja on Sokoksen parkkipaikkarivi täynnä. Kilpavarustelu on kovaa – monilla stereoviritykset ovat monta kertaa koslaa arvokkaammat.

Kuskeja on liikkeellä ajamassa sitä kuuluisaa ”pillurallia”. Kyydissään niitä, joilla otto päällä. Risteyksiä kaahitaan takavetoisilla lumi pöllyen ja pakarit rääkyen. Stereot jumputtaa, ikkunasta huudellaan hävyttömyyksiä. Jotkut vetää huurussa mopoilla – pipot ehkä päässä – ei ollut kypäräpakkoja.

Ei niin kovin suuri ihme, että keskustassa asuneita raivostutti tuo jokaviikonloppuinen karnevaali.

Eli arvon nykynuoriso, kyllä näillä nykyisillä keskustan shikaaneilla, liikennemerkkijärjestelyillä ja korokkeilla on tietyt historialliset syynsä.

Rokkipojilla oli etunaan Laineen talon ja Ahtalan treenikämpät. Tosin niissäkin killui välillä yhteiskunnan munalukko ovessa, kun ulkomusiikillinen meno oli äitynyt liian hulppeaksi.

Kesällä keskustassa, tuossa poliisien valvomassa ”ulkoilmanuorisotilassa” oleminen ja hengailu oli letkeää. Kesäaikaan jengiä parveili, hoiperteli, autoili ja jörni siellä Kirikalliolla.

    

Mutta oli se villiä touhua. Katutappelut ovat aina kuuluneet nuorten miesten huvittelumuotoihin. Kepan grillin edustalla tuli pitää varansa varsinkin ravintoloiden valomerkkien jälkeen. Kovanyrkkisimmät pahikset olivat hyvin tiedossa. Poliiseilla ja terveyskeskuksessa piisasi töitä. Oli jäsentenvälisiä ja Laitila vs. Ugi –kamppailuja. Niitä keskinäisiä välejä piti lämmössä suosittu bändipaikka Kalannin urheilutalo ja sen ulkoalueet.

Laitilan urheilutalon diskot, Rauman Ooperi ja Lallintalo Köyliössä olivat myös suosiossa.

Nuorilla tahtomus tavata toisiaan ja juopotella

Magneettina kylille hengailuun oli tietysti muiden nuorten seura ja odotukset säpinästä ja sutinasta. Yläasteella syntyneitä uusia kaverisuhteita vahvistettiin vapaa-ajalla – usein juopottelun tuoreella ihanuudella. Lahdenvihreittein, koskenkorvan ja tujujen viinien lisäksi alaikäisillä oli liikkeellä paikallisilta tuottajilta suomalaisugrilaista kiljua – mm. sisuilla aateloituna – ja sepä olikin mureaa likööriä, kuten eräskin laitilalainen muusikko luennehti yrjönsä jälkeen.

Raisu kännäys oli yleistä myös flikkojen piirissä – kossua spraitilla ja minttusuklaata kippaantui roimalla kaadolla. Tämän päivän äiteinä tuskin voivat edes kuvittella, että omat tyttäret bailaisivat samoilla asetuksilla kuin he aikanaan. Kah, niiin ne normaaliuden rajat siirtyvät.

Kun meininki oli tätä, niin monella on myös niitä todella huonoja kokemusmuistoja nuoruusvuosistaan. Osalta lähti henkikin.

Rakkautta fordlandiassa akkunat huurussa

On helppo palauttaa mielikuvaan se Sokkarin parkeissa ollut corolla, lada tai sata-ampperinen, jossa kaikki ikkunat umpihuurussa. Kas siellä sitä rakkautta tehtiin. Tai kuka teki ja kuka ei.

Auton ajokortti oli monelle laitilalaiselle nuorelle se Juttu – itsenäistymisen ja oman vapauden iso vaihde. Samalla koitti kovasti odotettu ravintolaikä ja valinnat kasvoivat: sisätilaa, bändejä ja diskomeininkiä. Ja juomaa.

Laitila oli välillä varsinainen fordlandia – vanha- ja välikoppaisia escortteja, taunuksia ja myöhemmin sierroja pörräsi muotivehkeenä kaduilla paljon.

Jos sitä 30 vuoden takaista automuistikuvaa nuuskaisee sisältä, niin hajucoctail on jotain wunderbaumien, sakean tupakin ja Brut 33:n yhdistelmää. Rexonan lisäksi tuoksuu ehkä Mum, Poison ja spearmint-Jenkki; Hellä Mietonen ja XZ Shampoo. Takapenkillä heiluu karvanopat lärviin ja jos vuosi 1985, niin c-kasettisoittimesta vouvaa vanhaa heviä, tuoretta Popedaa tai ZZ Topin Afterburneria. Niin pirun kovalla volyymilla, että takatukat ja neonväriset olkatoppaukset viuhuu sivuikkunoista eteenpäin kun mennään toistasataa Valkojärven suoralla Aimon grillin suuntaan.

Mopot vireessä

Moottoripyörät olivat tyyreinä aika harvinaisia – Yamaha RD mullisti meininkiä vauhdin ja metelin osalta. Jokainen muistaa 80-luvulta myös Laitilan keulimiskunkun.

Mopot ja niiden virittely olivat ajan henkeä. Huimimmat kiiturit rakentuivat pienipyöräisistä PV Suzukeista, joihin tuupattiin kasikymppinen pytty ja kaasari, joiden ansiosta kahvan käännöstä näki pyörteen bensatankin pinnassa. Kulkivat reilusti yli 100km/h.

Mopomeininki liittyy kämppävillitykseenkin. Maaseutunuorisolla oli tahtomusta rakentaa ulkorakennuksiin tai metsänsyrjiin pahaisia, mutta vanhemmilta rauhaisia pikku hökkeleitä illanviettoihinsa. Eräskin paloi Koveron puskissa ja huonommalla tuurilla olisi kärventynyt ihmisiä mukana.

Muita tuon ajan harrasteita vehkeittein kynimisen lisäksi laitilalaiselle nuorisolle tarjosivat mm. Jyske, kirjasto, partiotoiminta, 4H, musiikkiopisto, seurakunta, VPK ja tanhukerhot. Bändisoittoa ja yleisurheilua harrastin itsekin, mutta muista mainituista ei ole kokemusta.

Sinappi, ketsuppi ja kurkkusalatti

Kylällä ollessa tankkaus tapahtui grilliruualla. Makkaraperunat tai lihapiirakka kahdella nakilla ja lasipullo Cokista. Oli tuo mainittu autoilevan väen Aimon grilli, hirsimökkinen Eskon grilli ja Kepan grilli, jossa vasemmalta luukulta paikkakunnan paras irtokarkkivalkoima. Legendaarisen Kepan Ullan avausrepliikki muistetaan. Koverossa oli grilli-kioski ja Heikkilän Plussa teki sunnuntaikauppaa.

Kalannin Kylähiiden grillistä sai vuokrattua myös videoita, Tähtivideo Laitilassa. VHS-videonauhurit oli iso mullistus – saattoi katsoa elokuvia milloin vaan! Alien ja kahdeksas matkustaja kuuluu ensimmäisiin vuokraleffoihin minkä näin. Unohtumattomasti.

Pienten piipittävien elektroniikkapelien ja digikellojen kanssa 80-luvulla alkoivat yleistyä ne huiman suorituskyvyn kotitietokoneet Vic 2o ja Commodore 64. Nykyajan kersoilla voisi niiden hitauden ja alkeellisuuden edessä olla hämmästeltävää. Ne ”todella toimintavarmat” nmt-puhelimet tulivat myöhemmin. Televisiosta irtosi toki 80-luvullakin käyttökelpoista läppähokemaa mm. Velipuolikuusta ja Hymyhuulista, joissa mahtisonneina Aki ja Turo. Ritari Ässä oli kova sana; Hill Street Bluesia, Dallasia ja Dynastiaa unohtamatta. Ketkä olivat kaapelitv:n piirissä, pääsivät Laitilassakin varhain nauttimaan Sky Channelista ja Music TV:n ohjelmista.

Nuoruuden veteraanin loppuanalyysi

Paljon jää tarinaa ulkopuolelle. Mutta jos tämän päivän vanhemman ja nuorisotyöntekijänkin tiedolla arvioi omaa nuoruusaikaa, niin olihan siinä monenlaista villiä vapautta ja vanhempien sallivuutta tai välinpitämättömyyttä nykyiseen verrattuna. Olimme nuorisoa, jota varmasti kirottiin. Mutta jokainen sukupolvi lähtee kasvamaan edellisten lähtökohdista ja senhetkiset kasvatustietämykset ovat ne mitkä on. Mutta, tämän ajan nuoret ovat sitten huomisen vanhempia.

Disko jumputti välkkyen maailmalta Laitilaan

Juttu on julkaistu alunperin Laitilan Sanomien 90v. -juhlaliitteessä 27.10.2015

  

John Travoltan tähdittämä Saturday Night Fever elokuva vuodelta 1977 nosti diskomusiikin valtavirtaan ja levitti ilmiön maailmanlaajuiseksi. Pienellä viivellä se saapui myös Laitilaan. Urheilutalon nuorisokellarissa eli Poterossa diskoja pidettiin ainakin vuonna 1980 – SPR ja Nuorisolautakunta järjestäjinä – mutta isommat kuviot alkoivat myöhemmin.

DJ:t Kimmo Kuusimäki ja Leevi "DJ Liivai" Parsama
soittamassa levyjä Uudenkaupungin Pursiseuralla 1984.
(Kuva: Leevi Parsaman arkisto)

    Diskomusiikista innostunut Leevi Parsama, eli ”DJ Liivai” muistelee, miten hän koulun myötä tutustui Kimmo Kuusimäkeen, Saaren Tapsaan sekä Mikko ”Megawatti” Virtaseen, jotka taas olivat kiinnostuneita diskotouhuun liittyneestä elektronisesta puolesta. Osasivat pätevästi rakennella valojärjestelmiä ja laitteita musiikintoistoon.  Tuo alaikäinen porukka löi hynttyitä diskon nimissä yhteen, ja ilman mitään ulkopuolista mallia 1981 alkoivat ensimmäiset heidän järjestämänsä diskot koulun liikuntasalissa. Pienempiä luokkadiskoja oli toki jo aiemminkin järjestetty. Suosiota tuli.

    – Noin 15 illan jälkeen siirryttiin sitten pitämään diskoja Urheilutalon yläkertaan ja aikamoisella riskillä, kun toimittiin myös järjestäjinä. Parhaimpina aikoina sali oli täynnä, eli useampi sata kävijää, Parsama muistelee.

    SPR oli näissäkin diskoissa mukana apujärjestäjänä, ja saatuja tuloja käytettiin toimintaan ja uusien vehkeiden hankintaan.

    Kiistatta näillä hyvin järjestetyillä diskoilla on ollut suurta merkitystä silloiselle nuorisolle. Ainut ongelma oli se, että osa jengistä veti tietenkin häppää Urheilutalon ulkopuolella ja siitä syntyi joskus erinäisiä häiriöitä.

    Timo Grönlund oli laitilalaista diskopuolella aktiivinen, ja järjesti porukalle ykköshittejä sinkkuina suoraan Englannista. Hänen johdollaan Vakka-Suomessa toimi yhteistyö hyvin, ja DJ:t lainasivat kalliita levyjä toisilleen. Muurisen Lasse Ugista kävi opettamassa DJ-kuvioita. Grönlund tekikin tiskijukan töitä ammatikseen useamman vuoden.

    Laineen talo oli myös diskomiesten tukikohta, heillä oli sieltä yksi huone ja kaikenlaista yya:ta toteutetiin bändiväen kanssa. Paikallisissa ravintoloissa järjestettiin myös diskoteekkejä.

    – Mutta kyllä ne Kirikalliolla pitämämme diskot nousevat isoimpana esiin ja ajaa muiden ohi. Siinä vaan kävi jotenkin niin, että nuoriso vei sen paikan, ja tanssipuoli jäi pienempään osaan.  Siellä oli hyvä meininki ja paljon porukkaa, Parsama toteaa.

Vakka-suomalaisia diskoteekkien pyörittäjiä yhteispotretissa joskus 1980-luvulla.
(Kuva: Leevi Parsaman arkisto)

Seuraavan sukupolven DJ:t astuvat kehiin

Jossain kohden 90-lukua Urheilutalon iso diskotoiminta hiipui, vaikka se oli monena vuonna hyvä varainhankintakeino luokkatoimikunnille. Diskot siirtyivät pienimuotoisempina kouludiskoihin, uimahalliin, nuorisotalolle ja paikallisiin ravintoloihin. Mutta tuli myös uusia spiikkaajia tanssittamaan värivalojen välkkeisiin väkeä. Tunnettuja ovat mm. DJ Mikro eli Mikko Koistinen, jonka kautta tekijärinkiin pääsi sisälle myös Ville Viitanen eli DJ Wille.

­    – 80-luvun puolivälissä Potero oli diskoelämän mekka, ja siellä kävin ekan kerran varmaan kymmenvuotiaana, Viitanen muistelee. – Näin ensimmäisen kerran savukoneen ja strobovalon Baltimoran ”Tarzan Boyn” ulvoessa niin, että se jytisi päässä vielä koko seuraavan yön.  

    Siitä alkoi innostus ja ahkera miksausharjoittelu. Lopulta harrastuksesta tuli Viitaselle puolivahingossa sivutoiminen työ. 1500 keikan jälkeen hän lopetti laskemisen ja teki sen jälkeen vielä vuosia keikkoja. Jossain vaiheessa hän ryhtyi työllistämään pikkuveljeään Jonnea DJ-hommiin yhä enemmän.

    – Laitilalainen diskokansa oli itse asiassa erittäin aikaa seuraavaa ja aina sai satikutia, jos ei ollut kartalla mitä maailmalla kuunneltiin. Myös ikähaarukka oli aika leveä, kun lattialle mahtuivat sulassa sovussa juuri kapakkaikään päässeet keski-ikäisten daamien seuraksi. Vakioasiakkaiden toiveet osasin lopulta ulkoa ja laitoin ne automaattisesti jonon jatkoksi toivelistaa toteuttaessani.

    DJ Willen viimeisimmästä keikasta on jo yli viisi vuotta, ja keikalle ei ole lähtenyt vaikka pyyntöjä ysäribileiden seremoniamestariksi on tullut. Toisaalta, autotallin hylly notkuu satoja tuon ajan levyjä, että parempi sanoa never say never.

    – Kyllä tosiaan 80-90 –luvuilla diskot olivat hyvin suosittuja Laitilassa, muistelee myös liikuntasihteeri Ilkka Simola. Silloin Jyskekin järjesti monena vuonna diskoja ja luokkatoimikunnat olivat innokaasti mukana.

    – Mutta sen jälkeen on ollut hiljaista, ja isoja avoimia diskoja ei kaupunkikaan ole enää järjestänyt moneen vuoteen. Kouluissa pienempiä diskoja pidetään toki edelleen, Simola toteaa nykytilanteesta.

    Paikallisissa ravintoloissa täysikäisille on edelleen tarjolla nykyaikaiseen malliin ainakin diskohenkistä tanssimeinkinkiä.