Edelliseen Sinä elävä -leffaan verrattuna, tässä oli humoristisuutta selkeästi vähemmän, mutta surrealistisuutta enemmän. Merkillinen duuripitoinen musiikki oli tässäkin voimakkaasti ja runsaana taustana.
Elokuva on todella voimakas taiteentekemisen muoto. Anderssonin työtapaa tuntien; kaikki on lavastettua, luotua. Tuurilla on aika vähän osuutta tämän tason ammattilasen töissä.
Muutaman päällimmäiseksi ensimmäiseltä katselukerralta jääneen kuvan rikon omiin pohdintoihini - ehdottomasti suosittelen omakohtaista leffan katsomista.
Kuolema aina jo läsnä meissä kaikissa olevaisissa - sen liitän ilmaisuun, että miksi kaikilla Anderssonin hahmoilla ovat jo vähän valkeat kasvot.
Vakavuus, aikuisten hymyttömyys. Työ. Raha. Yhtenä pääosassa ovat kaksi kauppamiestä, joiden myytävää ovat onnettomat pilailuvälineet: vampyyrinhampaat, naurupussi josta rutistamalla lähtee samanlaisena toistuva, äkkiä synkäksi käyvä mekaaninen nauru. Tämän lisäksi uutuus, ruma yksihampainen kuminen naamari. Kukaan ei osta, kauppa ei käy. Miehillä on aina sama mainospuhe, ja hengetön ajatus, että he auttavat ihmisiä. Jotenkin erittäin teräväpiirtoinen tarkoituksettoman nykytyön vertauskuva - työtä, jota tehdään vain rahan takia. Pyramidimuodostelmassa: kauppamiehet patistavat yhtä rahatonta jälleenmyyjäänsä maksamaan, ja heitä rahattomia taas patistetaan maksamaan ylemmäs omalle välikädelleen.
Koskettava kohtaus on lasten juhlatilaisuudesta. Nähdäkseni mukana oli vammaisia lapsia. Eräs tyttö kertoo runostaan sitä ulos tankkaavalle aikuiselle, ja samalla pykälä kerrallaan ehkä punoutuu auki elokuvan kantavaa aihetta.
Kyyhkynen istui oksalla lepäämässä ja miettimässä. Mitä se mietti? Sitä kun sillä ei ole rahaa. Sitten se lensi kotiin.
Järjetöntä - kyyhkynen miettimässä rahaa! Ei luontoeläin sellaisia joudu miettimään!
Mutta lentääkö kyyhkynen lapsen käsitemaailman läpi juuri aivan oikeaan? Moniko lapsi kuuntelee ja imeyttää tätä rahattomuuspuhetta kotonaan parhailaan?
Raha on nykyolevaisuutemme, Talous on kaiken yllä ja inhimillisyyden ja solidaarisuuden ulottumattomuuksiin vangittu, onko näin?
Yksinäisyys on eräs teemoista, joka kulkee elokuvan sisällä siellä ja täällä. Ykisnäisyyden kolkkous.
Lapsiin ja lasten kanssa olemiseen Andersson liittää elokuvassaan aitoa elämäniloa, aitoa onnellisuutta. Se jättää miettimään, mitä meille tapahtuu ja missä kohden - yhtäkkiä me aikuisina olemme pystyynkuolleita, miettimässä vain rahaa ja siitä huolehtimassa, että aamulla on noustava aikaisin töihin. Onko vaihtoehtoja - millaiset todelliset valinnan vaihtoehdot ovat eri sosioekonomisilla luokilla? Toisilla on enemmän, toisilla vähemmän.
Todella kiehtovia, surrealistisia kuvia tarjoavat kuninkaan Kaarle XII:n saapuminen pikkukuppilaan ennen ja jälkeen Pultavan taistelun. Näissä menee paljon tavaraa kiintoisasti ristiin, ja on loistavasti toteutettu. Hevosen kavioista kopiseva suuri voima pienessä tilassa jäi mieleen.
Merkillinen alitajuntainen ilmentymä on valtava metallinen pyörivä soitin, johon sisälle herrat siirtomaaherrat läiskivät ruoskalla mustaihoista alkuperäiskansaa. Tuli alle, ja alkaa syntyä omanlaistaan suggestiivista soittoa joka ulottuu kauas.
Hienolla heijastuskuvalla lasioviin avautuu varakkaan vanhustentalon ovet, ja shamppanjalaseja täytellen nämä vanhukset katsovat pihalla tulessa olevaa soitinta.
Mistä kaikesta näissä kahdessa kohtauksessa oli kyse - minne historiaviittaukset, mitä kysymyksiä?
Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien on ihmisyyttä käsittelevän trilogian viimeinen osa.
Useaan otteeseen elokuvassa toistuu ristiriitainen tilanne, jossa puhelimessa vielä toistamalla todetaan, että on hienoa kuulla kun teillä menee hyvin. Ja puhuja itse on parhaillaan kurjassa tilanteessa. Kuuraamassa lattiaa, tai pistooli kädessä.
Henkilökohtaisesti ilkein kohtaus on se, jossa koe-eläinapinalle (evoluutiomme eräälle vaiheelle joka elää samaa aikaa kanssamme), tehdään jotakin tuskallista aivosähkökoetta. Apinaan on onnistuttu luomaan paljon, eläimessä todellisuudessa olemassaolevaa inhimillisyyttä, tunteita, ajatteluakin. Ja kokeen valvoja katsoo ikkunasta ulos jaaritellen puhelimeen, apinasta mitään välittämättä.
Kun elokuva tulee DVD:nä, pitää hankkia se. Ja katsoa sitten uudestaan.
On kyllä vahva elokuva - kieltämättä jälkeen päin Turun kivitalot ja Yliopistonkadun alkukevään elämä näytti väreilevän yhtä valjulta ja valkeakasvoiselta kuin elokuvassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti