Napitusta

Muutaman päivän jälkeenkin Benjamin Buttonin

ihmeellinen elämä mietityttää.

Ensinnäkin loistoesimerkki elokuva-taiteen mahdollisuuksista.

Mahdottomia esitetään kuin mukamas olisi oikeasta elämästä kuvattu.

Sitten ne kohdat joista se itse taide katsoi takaisin – mitä sillä itse kukin rajaa –

sokea mies, joka valmisti kellon joka kulki taaksepäin, että sodassa

kaatuneet miehet tulisivat takaisin kotiin, viljelemään maata ja

elämään perheidensä kanssa.

Miehen oma poika tuli puulaatikkoon

paketoituna sodasta kotiin.

Kuva kulki kuin muistikuvaksi rakennettuna taaksepäin, räjähteisiin pamahtaneet miehet tulivat ehjiksi, kuolleet nousivat tantereilta kun kiväärinkuula lähtikin kehosta takaisin jonkun toisen pyssynpiippuun jossa sormi ei koukistanutkaan liipaisinta.

Elokuvan kohta, jossa kuvatapahtumilla kerrottiin mitkä kaikki asiat

edelsivät sitä ajan kohtaa, jossa taksi törmäsi murtaen tanssijan uran loppuun.

Jos pienikin asia olisi mennyt toisin, tätä traagista kohtaamista ei olisi tullut.

Ehkä.

Mitä tällaisia elämänpisteitä meillä onkaan jokaisella?

Montako kertaa esimerkiksi kuolema on käynyt lähellä

harjan ja kihvelin kanssa?

Viimeinen kohtaus, jossa Benjamin oli elämänsä suuren rakkauden sylissä.

Nainen oli vanha, Benjamin oli keholtaan vauva, mutta sisältään dementoitunut vanhus.

Katsoi vielä kerran naista, ja nainen koki että se Toinen tunnisti hänet, muisti hänet.

Ja sitten Benjamin sulki silmänsä.

Elokuvat ovat parhaimmillaan upeita, ne kertovat asioita joihin emme

useinkaan osaa itse elämässämme tarkentaa. Paikoin elokuvat ovat

enemmän totta kuin elämä itse, kenties?

Kehittävät meidän herkkyyttämme kokea, aistia, nähdä, tuntea.

Itkettävät meidän todellista itseämme esille, ja näyttävät

elävän elämän voiman, johon jokaisen tulee suostua.

Tai kannattaa suostua.

Ettei jää pelkästään lupaavaksi ja lahjakkaaksi käsikirjoitukseksi.

Murrosikäinen ripottelee kirjaimiaan

Heidi Hautala on todennut Annassa 6.8:

"On niin paljon ihmisiä, joita maailma eri millään tavalla palkitse, päinvastoin.

Monelle meistä oraansuojelijoista kävi hyvin, mutta sitten oli heitä, joiden idealismi oli

niin korkealentoista, etteivät he jaksaneet tässä maailmassa.

Idealismi voi olla hirvittävän raskasta."

Minä olen varmasti monenlaista palkintoa saanut, kitise en, mutta ymmärrän tuon idealismin raskauden. Tiedän että Idealistinen Sinisilmä kykenee ajattelemaan itsensä ulos inhimillisestä maailmasta ja esimerkiksi kroonisesti masentuneeksi. Kun maailma ja ihmiset eivät millään muutu sellaisiksi kuin heidän pitäisi muuttua.

Päivän oivallukseen, jonka minä murrosikäinen 39 vee olen itselleni pyydystänyt.

Kun ihminen vanhenee, ikääntyy; tietää omat mahdollisuutensa, tietää kadotetut mahdollisuudet. Sanovat sitä realismiksi.

Tietää ytimiään myöten, että kulkee sitä päivää kohti jolloin puhaltuu se hento viimeinen ulospuhallus ja elämä on tullut valmiiksi.

Monella nuorella peruskokemustila itsestään on kuolematon, ja että maailma on lukemattomia tarinoita täynnä. Tämä on totta nuorten ihmisten maailmassa, ja niin kuuluukin olla. Muuten ei olisi eteenpäin vievää idealismia ja tervettä kapinaa joka synnyttää muutosta.

Mutta kun ihminen ikääntyy, tuntee itseään paremmin ja ennen kaikkea näkee yhä selvemmin rajansa, ääriviivansa, asiat alkavat saada toisenlaista mittakaavaa, ja kaikesta maailmanpahuudesta ja huonoudesta ei olekaan enää valmis ryntäämään barrikadeille tai kärventämään hermonsa. Alkaa valkata minkä puolesta tappelee, mitä säilyttää, mistä luopuu koska aika ja elämä on muuttunut käsinkosketeltavan rajalliseksi.

Rajallinen aika muuttaa moraalia.

Eettisyyden sydämenlyönnit tarkentuvat, sillä omalla tavallaan idealismi ja realismi tekevät

parhaimmillaan oman synteesinsä, liittonsa.

Tästä pohdinnasta voi ahdistua, kokea kuolemanpelkoa, tai sitten ottaa se unilukkariksi mukaan elämänsä valintoihin.

Tämä on minulta sellaista elokuun kirjoitusta. 

Meillä on kesä vielä vieraana, se istuu huvimajassa hyväntuulisena ja on onnellinen, 

mutta illalla jo syksyn läsnäolo vaatii shaalin laittoa olkapäille, ja

taivaalle ovat tulleet tähdet takaisin pimenevään mereensä.

Ei meillä ole aikaa hukattavaksi turhanpäiväisyyksiin.

Elokuun yö valvottaa

Matkalle lähtevän ikävää, stressaavia asioita, venkurat rytmit juhlien takia.

Uni on vielä jossakin bilettämässä, sitä ei vielä huvita tulla luokseni.

Silmät auki sunnuntaille hän makaa vuoteessaan, ja miettii avioliitosta syntyneiden asioiden kuten uskonnon, kuoleman ja jälleensyntymisen symboliikkaa.

:-)

Lyhyimmin iskuin uskonto on niitattu sillä, että se on syntynyt ihmisen kuoleman pelon voimasta. Saa lohtua ja turvaa, kun uskoo että elämä ei pääty kuolemaan, vaan jatkuu.

Tästä on syntynyt mm. kristillinen uskonto ja kulttuuri, jossa uskotaan että ihmisellä on kuolematon sielu, hän on alkuperältään henki ja se olennainen: vaikka kuinka suoranainen pahuuden lähettiläs ja todellinen helvetillisyyden siementäjä olisi eläessään maan päällä, niin hopladii, Jeesus hänen faijansa isä-Jumalan ja pyhän hengen kanssa voi antaa armon, ja sitten taivasten ovet aukeavat ja bileet ihanaiset, murheettomat ja loppumattomat alkakoot! 

Kristillinen symboliikka on hyvin vaikeaa. Ymmärtääkseni suurin osa papeistakaan ei ole ollenkaan hajulla mistä saarnaavat tai minkä todellisten asioiden viitteellistä puhetta alitajunnoille he puhuvat. Ohjeita ne on hyvään ja onnelliseen yksityiseen ja yhteiseen elämään muiden kanssa, mutta nykyajassa täysin kadottaneet tienviittansa.

Buddhalaisuudessa ollaan sentään hiukan loogisemmalla linjalla ja uskotaan syyn ja seurauksen lakiin, ja ollaan muutoinkin aina tuuppaamassa se elmukelmuinen eksistentiaalinen vastuunpaketti omista teoistaan aina ihmiselle itselleen. 

Mutta sitten sielläkin on se jälleensyntymisoppi, jota toki on tulkittu sitten tuhannella eri tavalla. Viisain löytämäni selityslause on, että ok, jotakin siirtyy, samoin kuin kynttilän tulella toinen kynttilä sytytettäisiin, mutta ei mitään persoonallista minää, johon ah niin rakastuneita olemme, ja jonka kuolemista alati peljätä saamme.

Ihmisen eläimellisyyttä ja biologista pohjaa tuoreeltaan lukeneena mietin, että tuo voisi tarkoittaa ihan yksinkertaisesti sukupolvien ketjua. Kasvatuksen karmaa, geenipakettia jonka tyyttäämme lapsissamme eteenpäin. Sillä lailla mekin jatkamme elämistämme, ilman sitä minää, "markolaihista" tässä tapauksessa. 

Esimerkkinä vaikkapa tavat ja puheenparret ja sanonnat, jotka joku on joskus suutaan päästänyt ja sitten ne ovatkin siirtyneet elämään omaa elämäänsä.

Toisiaan seuraavat elämät; viittilöikö se karmauhkauksillaan tai houkutuksillaan sitä miten päivä toistaan seuraa, ja joka päivä me teemme valintoja ja tekoja, jotka kantavat myös eteen päin. Huomiseen, viikon päähän, vuosien päähän tai sitten sinne oman elämän rajojenkin ulkopuolelle. 

Tässä päättelyssä on myös uskottomalle moraalin pohja ja erityisesti kohde jolle olla moraalinen; elämä itse, ihmisten suku, omat ja toisten lapset, elämän edellytykset; Huomispäivät.

Lauri Viidan runo Onni sikermästä Onni (1965) :

Onni

Kiitos elämästä, Äiti.

Pari riviä tein kirjaimia tänään.

Siinä kaikki. Olen onnellinen.

2.

Suvimaisema: lahdentyven,

saunaranta ja vene

ja helle, männiköntuoksu,

kukat, välkkyvät kalat,

lapsi, lapsia, lapset

ja vanha onnellinen kaiku:

Isä, hei!

3.

Kaita polku kaivolta ovelle nurmettuu.

Ikkunan edessä

pystyyn kuivunut omenapuu. 

Reppu naulassa ovenpielessä, siinä linnunpesä.

Kun olen kuollut, kun olen kuollut.

Kesä jatkuu. Kesä.

Laumasta boom-boom-outside

Omasta mielestäni olen vaihteeksi pukertanut taatusti oman osani siihen

ajatteluun, joka etsii sitä uutta, punavihreää vasemmistolaisuutta. En usko tulleeni hullua hurskaammaksi, mutta sain kaavittua itselleni nenun eteen ne olennaiset kysymykset, joihin ei

minusta ole perinteiseltä vasemmistolaiselta pohjalta vastauksia antaa. 

En ole ollut erityisen pidetty esittämieni ajatuksieni kanssa. Toisaalta, koen että itse olen vapaa rooleistani  ajattelemaan uskaliaasti ja pusertamaan myös niitä faktoja pintaan. Itsensä pettäminen mm. liian lyhyesti ajateltuun katteettomaan optimismiin on vääjäämätön este jotta sitä oikeaa, ja positiivistakin aikaan saisi.

Ja sille ei voi mitään, että jos vasemmistolaisista näkökulmista näitä nykymaailman juttuja lähtee ajattelemaan, niin ainakin minua alkaa heti vituttamaan ihan saatanasti. Kaikki onkuin taikaiskusta huonosti, väärin, epäoikeudenmukaisesti  ja epätoivoisesti. Ollaan alistettuja ties minkä instanssin taholta; kapina ja mesominen on ainut keino ja se vitun valittaminen. 

Valittamisen tarkoitus, kuin lapsen itku, on saada äkkiä joku muu tekemään sitä omaa oloa paremmaksi tai muuttamaan olosuhteita. On tarkoituksenmukaista valittamista, mutta paljon enemmän sitä alivastuullista lysmäperseisyyttä. "On jonkun muun syy, että minulla on kurja fiilis!" Jos oma kiska on keskeneräinen tai on alistetussa asemassa, voi sen toki sublimoida esim. poliittiseen vaikuttamiseen kuten läheisriippuvuuden hoitotyöhön. Ok, tulee tuloksia mutta jos ei samalla rakenna omaa pakettiaan uudelleen perusmotiivi kalvaa koko ajan.

Henkisen tason persaukisuus on pahinta köyhyyttä jota tapaa nykyajan vasemmistoliikkeissä.

"Ei ole."

Tälle asialle voidaan vaikuttaa ainoastaan vaikuttamalla heikommassa asemassa olevien lasten ja nuorten elämään. Vaatii tahtoa, rahaa ja resursseja; pitkän tähtäimen näkökykyä. Mutta koska meillä on erittäin moniarvoinen yhteiskunta, kaikki eivät ole sitä mieltä, että näin pitäisi tehdä.

Eräs henkisen tason suuri ilmentäjä, indikaattori on se, että on toiminta sitten mitä tahansa, kun siinä on mukana syvänmielen iloa, hauskuus ja tyydyttävä kokemus tarkoituksellisesta toiminnasta, niin silloin myös syntyy jotakin todellista uutta ja luovaa. Vasemmiston kulta-aikoina oli poliittisen toiminnan ympärillä tanssia, laulua, teatteria; juuri sitä peräänkuuluttamaani "mesipimppiä ja tömäkkää kyrpää." Inhimillistä, humaania vitaalista voimaa.

Eilen katsoin elokuvan Tuulen viemää. Siinä oli kohtaus, jossa jenkit olivat ratkaisevasti tuoneet ylivoimansa rintamalle. "The South will never rice again." Siinä kohden ajatuksiini floppasi myös oma käsitykseni Vasemmistoliiton ja laajemmin vasemmiston tilasta.

Tiedän että oma uskon murentumiseni häiritsee monen omaa pakettia, mutta maailma kulkekoon eteenpäin.

Vasemmistolaisen tuubin tyhjiksipuserrusta

Tässä oleelliset.

10. Politiikka on välineellistä muille tekemistä

Parhaimmillaan asia on otsikon mukaisesti. Politiikka on perustaltaan väline toteuttaa

arvokkaiksi ja tulevaisuuden kannalta tärkeiksi koettuja asioita. 

Kuten tämänpäivän, rahapiireille toki ihan olennaiset, poliitikkojen julkisuuteen tulleet suorat rahoittamiset ovat osoittaneet, on niitä perusmotivaatioita myös toisenlaisia. Ei niin yleviä

pyrkimyksiä. Mutta oikean miehen (vähemmän on naisia lahjottu?) saaminen 

paikalleen poliittiseen auringonpaisteeseen vaikuttamaan on äärimmäisen tärkeää. 

Money talks.

Ideaalisen rehellisesti ajatellen toki poliitikollakin tulisi olla kirkkaana se, että hän on omassa työssään vain "väline", instrumentti puolueensa arvoille. (Sekin on totta, että tietenkin poliittinen puolue tarkoittaa myös jonkin tietyn eturyhmän asioiden ajamista ja parantamista.)

Politiikan avulla on mahdollista saada yhteiskunnallista statusta. (Tämän tietää moni vasemmalta ylös yhteiskunnallisia portaita pinkonut. Lipponenkin itki SDP:ltä että on puolueelta lähes kaiken saanut. Huh huh.)) 

Sellaisetkin ovat nousun kokeneet, joka ei muilla avuillaan sitä vapailta markkinoilta saa. (Tämän näkee aina ennen vaaleja kun erinäisiä ehdokkaita tulee tyrkylle ties mistä yhteiskunnallisista koloista.) Mutta hepä ovat loistavaa poliitikon ainesta, jos tahtovat kynsin hampain sitä asemaa tyydyttämättä jääneelle pätemisen tarpeelleen. Ja työ tekijäänsä opettaa, moni on sittenkin jäänyt sille tielleen.

Usein myös toisten onnettomuus saattaa olla varsinaista onnenpotkua kunnon opportunisteille ja Hyville Ihmisille, jotka tekevät jeesuksen lailla vain pyyteettömästi hyvää työtä köyhille ja raskautetuille, ja ristiinnaulitsevat rikkaan ja pahis-porvarit. Tämä toki on vanhanaikaista kuin ydinvoima, mutta esiintyy sitkeästi edelleen. On alivastuullista rengin tai piian alastatuksen rooliin tahallista jättäytymistä.

Mutta politiikassa on omat lainalaisuutensa ja julkisuus, mielikuvat ovat tosiaan hämärtäneet asiasisällöt. Paikkaa auringossa ja kannatusta haetaan keinoilla mitkä nyt ovat "sallittuja" ja ostavan vaalikarjan mielestä tahdottuja. Suoraan voi sanoa, että poliittista huoraamistahan ne Jutta Urpilaisen verkkosukissa pötköttelyt ja muut kipusisko-kuvastot eri lehdissä ovat olleet. Mutta mikäpäs siinä jos puoluejohto niin tahtoo ja nuorehko muija suostuu. Mitäpä sitä ei tekisi SDP:n kannatuksen eteen. Miksei samalla cicciolinat ja tissit paljaaksi; miten alhaalla menee ne poliittiset rusketusraidat? Joku miespolitiikko voisi pistää jonkun onnistuneen lehdistötilaisuuden päätteeksi helikopterinsa pyörimään.

Kansanedustaja edustaa kansaa.

Kukin 200 edustajasta edustaa jotakin tiettyä ihmistyyppiä, arvoja.

Ehdottomasti me hiihtodouppausta, pesäpallon sopuilua ja politiikan raha -ja verkostokorruptointia harrastavat "rehelliset" suomalaiset olemme juuri tällaiset poliitikot omaksi kuvaksemme äänestäneet, ja taatusti ansainneet.

9. Nokkimisjärjestys (vas.)

Rehellisyyttä tarvittaisiin minusta myös siihen, että vaikka vasemmistolaisuuden suuriin arvoihin kuuluu ihmisten samanarvoisuus, ja ihmisarvon voittamaton kunnioitus, niin käytännössä ihmisten maailma jakaantuu joka tapauksessa eriarvoisuuden portaille. Luonnollisen ja epäluonnollisen jaon perusteena ovat mm. äly, geenit, vanhemmat, kasvatus, lapsuuden olosuhteet, lapsuuden materiaalinen rikkaus tai köyhyys, lapsuuden henkinen rikkaus tai köyhyys, oman valinnan ulkopuolelta tulevat kohtaloniskut, joista voi seurata laskua tai nousua, maa johon sattuu syntymään, historiallinen aika jossa elää, yhteiskunnan tila ylipäänsä, henkilökohtaiset lahjakkuudet, henkilökohtaiset kyvyt ja taidot (erityisesti tätä talousjärjestelmää ja sen lainalaisuuksia kohtaan), luonne (suhteessa lajitovereihin) ja se ainutkertainen ja ainutlaatuinen persoonallisuus.

Me kilpailemme koko ajan.

Siittiöswimmauksesta alkaen.

Vasemmistoliitossa hyvin mielenkiintoista on esimerkiksi puolueen sisällä tapahtuva

jakaantuminen valtaa käyttäville paikoille. Valtakunnallisesti paikallistasolle.

Mihin perusteisiin, tahtotiloihin ja tukiporukoihin se perustuu?

Psykologista peruskenttäähän se.

Demokraattisuuteen vannova puolue etsii kuumeisesti oikeanlaista johtajuutta. Että jokin yksilö olisi sopivan vaikutusvaltainen suhteessa muihin, omaisi hyvän johtajuuden, olisi karismaattinen ja viisas; tulevaisuuteen meitä osaisi luotsata. Tavallaan juuri sitä messiasta tai viisasta kuningasta. Tai toimitusjohtajaa.

Tarvitaan osaamista, voimaa ja johtajuutta kilpailussa toisia puolueita vastaan ja Vasemmistoliiton tapauksessa kyse on myös eloonjäämisestä.

Tosiseikkaa on mm. se, että Suomessakin olemme siirtyneet vauhdilla pois sieltä fyysistä kapasiteettia vaativasta psyykkiseen ja henkistä tietotaitoa vaativaan yhteiskuntaan. Tieto on valtaa, ja tieto ja osaaminen on nykyään myös rahaa ja sosiaalista asemaa. Teollisia työpaikkoja meni pyörteen lailla viime laman syövereihin. Eikä tule takaisin.

Maailma menee koko ajan monimutkaisemmaksi, vaativammaksi. Johtuu että tätä kehitetään voittajien ehdoilla ensisijaisesti. Karkaa ihmisiltä joilla "ei ole."

Psyykkisiä talkoohommia arvokkaiden arvojen eteen, maailman parantamiseksi?

Edellyttää taaskin tiettyä älyä, osaamista, taitoja ja aktiivista yritteliäisyyttä.

Hienot tavoitteet on helppo laittaa, mutta niiden saavuttaminen vaatii kovassa kilpailussa kovia taitoja. Onko niitä?