lauantai 14. helmikuuta 2009

Lastensuojeluilmoitus


Kuin kävelisi puistikkotietä,
olisi lempeä ilma, ehkä hieman sadetta lupaisi illaksi.
Astuisi kivisillalle, katselisi sorsia virrassa.
Lehmien tuoksu, äänet. Katselisi.

Jatkaisi matkaa, tulisi pieneen nopeasti avautuvaan kaupunkiin.
Kapea mukulakivinen katu, pieniä puutaloja, puoteja. 
Ihmisiä ovilla.
Sitten elokuvateatteri, ovimikolla univormu ja vanhuuden rypyttämillä 
kasvoilla melankolinen hymy. On nähnyt kaikki elokuvat.
Astuminen teatterisaliin, elokuva jo käynnissä, ei ketään muuta.
Ellet sitten sinä tule?

Istuutuminen miellyttävään penkkiin, huomata miten
jalat uuvuksissa sittenkin pitkästä kävelystä.

Elokuvassa haaleat värit, projektori on pysähtynyt.
Joku tekee jossakin kaiken taustalla töitä; 
liimaa kuvaliuskaa uudelleen yhteen.
Anteeksi että tulin juuri nyt, tänään.

Ihmiset valkokankaalla lähtevät uudelleen liikkeelle.
Tunnen ihmiset, muistan kaiken.

Tämä on vankilaelokuva.
Olen aina pitänyt niistä koska niissä mukana se tahtomuspakko
paeta, voittaa muurit, kalterit. Vapaus, uuden mahdollisuus,
alusta aloittaminen. Meren vaahtoaviksi aalloiksi jäävät loput 
kuten Papillonissa.
Antaa sadisteille, lukitsijoille tietämätön kärsimys takaisin.
Oikeudenmukaisuus – se pitää tehdä, koska tietyillä energioilla
on oma vastaavuutensa. 

Empatiani on pääosan esittäjän luona.
Nousen, menin koskettamaan valkokangasta, ja se poika
keskeyttää näyttelemisen, tulee luokseni ja laittaa kätensä kättäni vasten.
Katsomme toisiamme.
En tiedä mitä oli välissämme.
Ehkä vain aikaa.
Ehkä ei mitään.

Olen takaisin ulkona, nostan kauluksiani sillä ilma
on viilennyt nopeasti.
Kevät on tuonut jo valomatkalaukkujaan, niitä on joka puolella,
mutta talvi asuu vielä täällä.
Pahoittelee, muttei voi vielä lähteä.
Sitä ei odoteta vielä missään muualla.

Jatkan matkaani.
Sillalla minua odottaa tuo hymyilevä vanha ukko
puutarhurin haalareissaan.
Hän tuntee minua enemmän kuin minä.
Syleilen ja juttelen hänen kanssaan matkalla takaisin.

Nimet ovat turhia.


2 kommenttia:

  1. Yhden lukukerran jälkeen ensimmäinen vaikutelma: Rauhallinen,tunnelmallinen, muistoissa viipyilevä maalaileva kerronta, helppo seurata kannoillasi, yhtymäkohtia omaan historiaani; kivisillat, lehmän tuoksut, Papillon. Teatterisali toimiva metafora elämän näytökselle, ovimikko, pikkupoika ja kevään valomatkalaukut. Nimet ovat turhia - tällaista tämä on... Toimivan kappalejaon ansiosta kantaa myös loppuun asti hienoisesta ylipituudesta huolimatta. Ovimikon univormu Suomen oloissa hieman särähti korvaan vaikka loikin toimivan näyn silmien eteen.

    Hyvä suunta, vielä pikkaisen karsintaa ja liian "taiteellisuuden" välttämistä. Yksinkertainen on kaunista; mitä vähemmän sanot, sitä enemmän kerrot - siinä hyvä ohjenuora. Jota olisi hyvä itsenikin noudattaa...

    Sen verran tuosta vankilateemasta että useimmat vangit kuitenkin on kahlehdittu yhteisön turvallisuuden ja toimivuuden takia. Kuten eräs vanhempi herra sairaalassa maailmaa parantaessamme totesi: ilman poliisia, lakia ja yleisiä järjestyksenvalvojia olisimme kaikki kohta toistemme kurkussa- niin alkukantainen on ihminen. En siis automaattisesti pitäisi noita lukitsijoita sadisteina. Tulee tuttu tunne että syytetään muita omista virheistä..

    Loppujen lopuksi jokainen itse oman sellinsä seinät pystyttää ja kalterinsa takoo. Se on sitten omasta tahdosta kiinni miten kauas avaimen suutuksissaan viskaa...

    VastaaPoista
  2. Tämä kirjoitus on kuvallistettua tunne -ja muistomaailmaa otsikon tiimoilta.
    True stories from a true life.
    Perjantailta.
    :-(

    VastaaPoista