lumi joka sataneena hiihtää ladun lapsuuden muistoihin
jäädyttää takaisin eläväksi:
pieni, hyvä jos nyt edes metsälampi; "Lehmänmuki", siellä luisteltiin ja
vähän pudottiin jäihinkin
isojen poikien kanssa jääkiekkoa; jos kaksi
korstoa meni samaan tiettyyn virtauksien kohtaan rytisi railo ja
kaikki olivat hetken rannassa. Ja sitten taas jatkettiin.
Liikuntatunneilla hiihdettiin, aamulla sukset narulla tiukkaan pakettiin ja
bussilla koulun tienhaaraan, siitä käveltiin koululle.
Jos hyvät lumet, ja kaikinpuolinen aurinkopäivä lapsella,
silloin hiihdettiin iltapäivällä kotiin.
Mietin menneen maailman kohtaa, jossa olen tekemässä yksin
talossa iltapäivällä läksyjä,
lumentulon tuoksu ja harmaansinertävät pilvet olivat jo aamulla –
nostan katseeni, ja ulkona sataa valtavasti suuria lumihiutaleita.
Valkaisevat nopeasti pihamaan, eikä kuulu ikkunalasin taakse mitään ääntä.
Menen ulos, siellä suhisee hyvin vaimeasti tuhansittain.
Olkoon se kerrottu muistikuva nimeltään Hidas hiljaisuus.
Tekee jostain syystä aina rauhoittavan hyvää ajatella sitä.
Ehkä se ympäröi jotakin Merkityksellisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti