Runoilija.-palsta osa 24: Virpi Vairinen

Julkaistu Voiman numerossa 2/2018

Virpi Vairinen (kuva: Marko Laihinen)

Siltojen välisellä valoisalla maalla

Toinen runokokoelmasi Ilmanala [Kolera 2017] ilmestyi äskettäin. Mistä runous sinut alunperin löysi?

Laulujen sanat ovat kiinnostaneet minua 5–6-vuotiaasta asti. Eivätkä niinkään lasten laulut vaan ns. aikuisten musiikin lyriikat kiehtoivat. Myöhemmin jatkumo on edennyt ja laajentunut sykäyksittäin eteenpäin.

Valmistelet tieteidenvälistä väitöskirjaa taideteosten ja esitysten sanallisesta kuvauksesta. Mistä on kyse lyhyesti sanottuna?

Pyrkimyksestä löytää eri taiteenlajeista kieltä ja keinoja rakentaa näkemyksiä ja suhtautua tämänhetkiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Olet myös digitaalista ja kokeellista runoutta julkaisevat Nokturno.fi –sivuston päätoimittaja. Kolme hienoa asiaa sieltä?

Kiinnostavat uudet ja kokeneemmat tekijät tekemässä uutta. Olen iloinen miten kiinnostavia runouskeskusteluja tämän myötä tulee käytyä ja se on myös juuri nyt upeaa, että apurahatahot ovat Nokturnoa arvostaneet ja voimme pyörittää toimintaa.

Jos joku haluaa tarjota omaa runomateriaaliaan sivustolle, mikä saattaisi kiinnostaa?

Kaikenlainen runous, joka on kotonaan ja kukoistaa digitaalisessa maailmassa tai internetissä.

Usein kuultu väittämä on, että nykyrunous on vaikeaa, sitä ei ymmärrä. Miten auttaisit tuosta kokemusasenteesta pääsee eteenpäin?

Runous vaatii pysähtymistä, ja runolle kuten monelle muullekin asialle pitäisi löytää aikaa kilpailevilta virikkeiltä. Toki oma lukuhistoria vaikuttaa, mutta olisi hyvä etsiä uusia lukuasenteita ja lukutapoja. Avattuja tapausesimerkkejä voisi olla keskusteluissa enemmän.

Ilmanalan runoissasi on paljon erilaisia valoja, mitä asioita ne sinulle lyhdyttävät?

En ole tuota itse edes huomannut. Kirjallisuudentutkijana sitä tietenkin analysoi ja tulkitsee omia runojaan, mutta monet asiat tulevat runoihin täysin intuitiivisesti.

Käytät runoissasi runsaasti erilaisia ilmaisun keinoja: luetteloita, nuotteja, kuvia, proosaa, visuaalisuutta - miksi?

Runot tulevat mieleeni visuaalisina kokonaisuuksina fontteja myöten. Sitten niitä täytyy muunnella ja riisua niistä vain itselle aukeavia juttuja tai päähänpinttymiä, että ne keskustelisivat muidenkin kanssa. Ilmanala on eräänlainen galleria, runot vaativat paljon valkoista tilaa ympärilleen.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Teetkö joskus asioita, joihin ei liity internet, tietokone tai digitaalisuus?

Kyllä, olen viime aikoina alkanut löytää taas analogisia ja manuaalisia asioita.

Muutamat valitut sanat

Minä haluan olla kone. Käsivarret joilla tarttua jalat joilla kävellä, ei tuskaa ei ajatuksia.

Haluan olla tietokone jolla ei ole kasvoja jolla ei ole ihonväriä eikä sukupuolta.

Haluan olla tehtaan kone joka ei tunne kipua eikä väsymystä.

Haluan olla auton koneisto jonka tila tarkistetaan säännöllisin väliajoin.

Haluan olla reittilentokone joka tietää minne on matkalla.

Haluan olla hengityskone, hyödyllinen joka hetki.

Haluan olla hakukone joka ei koskaan jää ilman vastausta.

Haluan olla laskukone jonka virheet johtuvat vain annetuista tiedoista.

Haluan olla maatalouskone, osa luonnonkiertoa lepäämässä vuoro kausin.

Kirjailijoiden ammatillisesta itsetunnosta

  

Olen taasen lukenut Arto Pietikäisen kirjaa Joustava mieli, joka pohjaa kognitiivisen käyttäytymisterapian ja hyväksymis- ja omistautumisterapian menetelmiin. Kirja antaa paljon käytännön neuvoja, miten vapautua stressin, uupumuksen ja masennuksen syntysyistä.

Päätavoitteena on että ihminen kykenee elämään elinvoimaisena omien arvojensa mukaista hyvää elämää. Tässä hetkessä elämisessä on myös se oma vanha viisautensa.

Kirjassa on paljon valaisevia tapausesimerkkejä, Pietikäinen toimii mm. psykologina työterveyshuollossa. 

Ryhdyin huvikseni tähän pohtimaan, miten kirjailijan työ näyttäytyy kirjan metodien valossa. Kirjailijan työ kun on pohjimmiltaan varsin erilaista kuin esimerkiksi lähihoitajan, insinöörin tai projektipäällikön työ. Kirjailija saa ja joutuu suodattamaan tuotoksensa oman persoonansa läpi enemmän tai vähemmän aiheesta ja kirjallisuudenlajista riippuen, näin on, vaikkei nyt se erityinen luova poikkeusyksilö kokisikaan olevan maailmankirjallisuutta naputtamassa.

Työnsä luonteen vuoksi kirjailijat saattavat vaikuttaa olevan monesti hieman minä-keskeisiä ja tykkäävät mielellään puhua omista töistään ja aikaansaannoksistaan, uusista ideoistaan. Toki isoja  egojakin tavataan, kuten joka alalla.

Kirjoittamisen psyykkisen luonteen takia ehkei liene ihme, että tutkimusten mukaan taiteilijoista juuri kirjailijoilla on eniten mielenterveyden ongelmia.

Moni kirjailija on fiiliksissään ylös ja alas seilaava hybristelijä ja murehtija, sekä usein perfektionisti, täydellisyyden tavoittelija, mikä tarkoittaa, että viime kädessä ei mikään oma tuotos tunnu riittävän, mikään ei ole koskaan tarpeeksi hyvää, aina voisi olla jotenkin paremmin. Valmis kirja on vain päätetty, että no nyt se olkoot valmis.

Perfektionismi on myös virheiden pelkäämistä – kirjoittaja saattaa pelätä epäonnistumista sekä riittämättömyyden, huonouden ja häpeän tunteita niin paljon, että homma tahtoo mennä vitkutteluksi. Pitäisi-ajatukset vaivaavat. Sisäinen kriitikko pitää ankaraa metakkaansa koko ajan.

Perfektionisti ruokkii itsetuntoaan työsuorituksilla ja varsinkin kirjailija saattaa olla hyvinkin saumattomasti sulautunut ajatukseen: minä = työni. Eikä osaa tai kykene, tai ei edes halua erottaa itseään työsuorituksista eikä ole omaksunut sitä tosiseikkaa, että ajatukset ovat vain ajatuksia – mielen tehtävä on niitä tuottaa lajityypillisesti koneen lailla.

Ajatuksiin ja erilaisiin tunteisiin ei tarvitse reagoida, vaan voi asettua nk. tarkkailijaminän asemaan ja ottaa terveellisesti ja rauhassa ajatuksiinsa ja tunteisiinsa etäisyyttä. Valita ajatuksensa, olla se kippari. Toki täysin sama mielen mekanismi tarjoaa toisaalla juuri niitä kekseliäitä uusia luovia ideoita ja ongelmien ratkaisuja.  

Jos ihminen on sulautunut tekoihinsa, hän on yhtä hyvä tai huono kuin tekonsa.

Pietikäisen sanoin; ”Ajatteleva mielesi arvioi itseäsi, ja se muodostaa itsetuntosi. Se on mielipiteesi itsestäsi, minkä usein unohdat etenkin uupuneena. Jos osaat työsi hyvin, olet pidetty työkaveri ja esimiesten suosiossa, silloin olet arviosi mukaan hyvä työntekijä. Minkä ongelman huomaat tässä?”

Noh, mistä kirjailija peilaa töidensä, osaamisensa, luovuutensa ja mahdollisesti itsensä hyvyyttä tai huonoutta? Mitkä ovat niitä kirjailijan työnantajia, esimiehiä, työyhteisöä, asiakkaita?

Maksava yleisö ts. kirjojen ostajat. Jos kirja myy markkinoilla hyvin, se on kiinnostanut ja innostanut ihmisiä, myynti antaa kirjalle tietyn faktavakuutuksen sen onnistuneisuudesta.

Jos kirja ei myy, se ei myy. Sitten sitä toki voi aina perustella ammatillista itsetuntoa pönkittääkseen vaikkapa kirjansa taiteellisilla arvoilla, väärinymmärrystä löytyy aina, etujoukoissa tässä ollaan ja tietnekin sillä, miten se ei ole ollenkaan mitään massojen kamaa.

Oma lukunsa tässä on sillä, miten kirjabisneksessä muutoin menee. Näyttäisi kohentuneen äänikirjojen osalta, mutta selkeää tuoretta tilastointia en yhtäkkiä löytänyt. 

Sitäkin mieltä ollaan, että mm. painokustannusten halpenemisen ja kustannustoimittamisesta luistamisen takia kirjoja julkaistaan liikaa - tapahtuu inflaatiota laadun suhteen. Toisten mielestä paljon määrä ja matala julkaisukynnys Kenelle Tahansa ovat vain hyväksi.

Myyntiin ja sen edistämiseen liittyy se, että vuosien mittaan kirjailijan persoona, kirjoitusten ulkopuolisten roolien ja kirjoittajan henkilökohtaisen elämänpitojen esittelyn osuus on kasvanut. Eräs tapa on, että valmiiksi julkkiksista tehdään myös kirjailijoita. Raha puhuu, ja medialla on omat intressinsä, ja ihmisiä kiinnostaa se mikä on mielenkiintoista. Tähän kehityskulkuun on yksittäisen kirjailijan mahdollista vaikuttaa vähäisellä tavalla jos ollenkaan – varsinkin jos ei omaa vakiintunutta ja jollain tapaa vaikutusvaltaista asemaa kirjamarkkinoilla.

Voidaan myös ajatella, että pääsy riittävään ja uraa hyödyttävään julkisuuteen on eräs meriitti ja arvostuksen osoitus nykypäivänä. Televisio on edelleen se kattavin joukkoviestin, joissa kirjailijoita erilaisissa ohjelmissa näkyykin. Mutta sellainen julkisuus toki edellyttää sopivaa persoonallisuutta ja kyvykkyyksiä. Ja sopivaa naamaa.

Apurahoittajat.  Kirjailijan ammatti on siitä kummallinen, että suurin osa hakee ja tarvitsee apurahoja voidakseen keskittyä kirjoittamaan niitä kirjojaan. On sanottu, että kirjatekoprosessissa alusta loppuun kaikki muut saavat palkkansa työvaiheestaan paitsi kirjailija.

Apurahoitusta voi hakea julkisista myöntölähteistä ja yksityisiltä tahoilta. Käytännössä homma toimii niin, että kirjailija tekee työsuunnitelman tulevasta kirjastaan, ehkä kustannussopimus on jo mukana tai sitten ei, täyttää hakemuksen, lähettää sen ajoissa, ja sitten passiivisesti jää odottamaan, että miten mahtaa käydä. Jossain kohtaa sitten päätökset tulevat, myönteisinä tai kielteisinä, aina ilman mitään perusteluja. 

Jos kirjailija saa apurahaa, sen voi kokea niin, että on läpäissyt tietyt asiantuntijoiden vartioimat portit ja saa raadilta arvostusleiman rahan ja kirjoittamisajan muodossa. 

Jos taas kirjailija ei saa apurahaa, kirjailijan keksimää luovaa ideaa ei ole ostettu, se ei kelpaa ja kirjoittaja häviää apurahakilpailussa toisille kirjoittajille. Apurahoista ulkopuolelle jääminen saattaa ainakin hetkellisesti olla varsin vahvoin hampain kirjailijan ammatillista osaamista ja itsetuntoa nakertava määrittelytapahtuma. Helposti se otetaan nimenomaan henkilökohtaisena osumana – siitä kertovat mm. katkeransorttiset päivitykset somessa, kun rannalle on jääty ja kollegat toisaalla kiitollisna ja nöyrinä keulivat myönteisistä päätöksistään.

Kirjoittaminen on monesti aika hidasta puuhaa, niin luonnollisesti puolesta vuodesta pitemmät apurahat olisivat kaikkein toivotuimpia, mutta niitä on jaettavissa varsin vähän, harvoille ja valituille.

Tämä New Yorkerissa joskus ollut kuva pelkistää minusta hyvin apurahoitetun taiteilijuuden paradoksin ja tietyn ratkaisemattoman epävapauden.

TE-apurahoitus eli kirjailijan plan b. Eräs käytännön selviytymiskeino kirjamyynnistä ja apurahoista ulkopuolelle jääneelle kirjailijalle on ollut vetää yllensä työttömän työnhakijan status (jos on kantti kestänyt että tarkoitus pyhittää keinot) ja saada sieltä kautta minimitoimeentulo + kirjoitusaikaa. On esitetty juksaavaa teatteria TE-pöydän molemmin puolin. 

Samaa arjen selviytymismallia ja oman tekemisen turvaamista ovat käyttäneet hyödykseen Suomessa myös huippu-urheilijat. Järkevä malli olisi tietenkin jonkinlainen perustulomalli, mutta sellaisen aikaansaaminen määrittelyineen ei ole ainakaan nyt näköpiirissä. Ja nyt kun poliittisilla päätöksillä on tuotu aktivointimallit ja tiukennetut kelpoisuuspäätökset karenssisanktioilla TE-kentälle, niin se on poistanut kirjailijoitakin työkkärin listoilta.

Ulkopuolinen ei-taiteilijoiden neuvo kutakuinkin näissä tilanteissa on, että menkääs kynä- ja näppäinhipit ihan oikeisiin töihin, ja kirjoittakaa vapaa-ajallanne, jos kerran kirjanne ovat sellaisia, ettei niiden myynnillä elä.

Kirjailijoiden keskinäinen taloudellinen peruspohja ja muu liikkumatila mahdollisuuksien suhteen saattaa olla hyvin erilainen – esimerkiksi puolison tulot tai tulottomuus sekä lapsiperhearki tuovat omat lisätwistinsä ja rahalliset vaatimuksensa mukaan.

Oman käsitykseni mukaan kirjailijoiden ja laajemmin taiteiljakunnan kodeista löytyy niitä lapsiköyhiä, joista aina välillä yhteiskunnallisessa keskustelussa innostutaan olemaan huolissaan. Köyhyysriman katseluun alhaalta käsin liittyy usein statusahdistusta, häpeää, riittämättömyyden tunteita ja ne kutistuttavat rujoin kourin itsetuntoa. Ja pakottaa vankeuden lailla ajattelemaan rahaa jatkuvasti kuten nälkäinen ruokaa, janoinen juotavaa.

Moni kirjailija tekee lisäansioikseen alaansa liittyvää opetustyötä ja kirjoittaa lehtijuttuja, kolumneja. Plus muuta silppua ja sälää.

Osa kirjailijoista on puolisonsa elätettävänä, tai eri syistä eläkkeellä, silloin ei teoriassa tarvitse rimpuilla perustoimeentulon kanssa.

Eräs ratkaisu tosiaan on hakea aivan muusta työstä toimeentuloa. Osa kykeneekin oikein hyvin yhdistämään kaksi työtä keskenään - ne jopa tukevat toisiaan ja samalla ansaitaan hyvä toimeentulo.

Mutta riippuu kirjailijan kyvyistä, osaamisesta ja persoonallisista avuista, mitkä työt realistisesti ovat kenenkin ulottuvilla – mihin hommaan pääsee, mitä kykenee tekemään – se on sitten vielä vähän toinen juttu, että tienaako siitä tarpeeksi. Riippuu myös työstä, jääkö sen jälkeen aikaa ja erityisesti henkistä kapasiteettia kirjoitustyöhön. 

Osasta ei ole oikein muuhun kuin kirjoittajaksi.

Kriitikoiden arvostus. Nykyään tietty arvostus saavutetaan jo siitä, jos kirjailijan kirja ylittää riman, jossa se edes otetaan arvostettujen medioiden kriitikoiden arvosteltavaksi. Aika moni joutuu tyytymään täyteen hiljaisuuteen, tai muutamaan kritiikkiin. Monelle kelpaisi mainiosti edes se lyttäys että olisi olemassa. Myös kritiikit ovat muuttuneet luonteeltaan.

Suosituimmilla kirjailijoilla on muhkeat markkinointibudjetit ja mediaverkostot taustatukenaan – paikkoja auringossa on Suomessa on varsin vähän.

Lukijoiden ja kirjablogistien arvostus. Näiltä tahoilta saatu oman työn arvostus on monelle kirjailijalle tietenkin kaikkein tärkeintä – saatu palaute kertoo, että vastakaikua ja yhteyttä on saatu aikaan. On se sitten positiivista tai negatiivista - itsetunnon kannalta moni haluaisi toki hörpätä hyvää palautetta isoin siemauksin.

Palkinnot ja muut kunnianosoitukset. Kirjallisuuspalkintoihin liittyy monesti kelpo rahatukko kouraan ja palkinto saattaa merkitä kirjalle hyvää myyntimenekkiä, mistä on jopa kirjailijallekin rahaa seurauksena. Saadut palkinnot merkitsevät ja painavat apurahojen saamisessa, palkintomenestykset ovat jälleen niitä muiden antamia kelpoisuusleimoja.

Kutsuvierailut festivaaleille ja residenssipaikat yms. ovat meritoitumisen muotoja. Kuten myös erilaiset puheenjohtajuudet.

Järjestötyössä kirjallisuuspuolella tosin yleensä sitä työtä on loputtomiin, rahallista korvausta ei.

Kollegoiden antama arvostus ja myötätunto. On se sitten rehellistä tai tahdikkaisiin valkoisiin valheisiin puettua, ne ovat silti monen kirjailijan ammatilliselle itsetunnolle hyvin tärkeitä. 

Toki sitä keskinäistä kateellisuutta toisten paremmasta osasta ja suoraa vihanpitoakin selkäänpuukotusten merkeissä esiintyy kirjailijoidenkin keskuudessa kuten muissakin ammattiryhmissä.

Taiteilijaeläke. Tämä on ehkä sellainen viimeisimpiä arvostuksenantoja taiteellisesta urasta, merkityksellisyydestä. Valtionpalkintojen kanssa.

Hautajaisavustus. Kirjailijaliitosta saa tähän tietääkseni rahallisen avustuksen, mutta Kirjailijaliitto on tunnetusti varsin tarkka siitä, ketä se kelpuuttaa jäsenikseen ja ketä ei.

Kirjailijan oma arvostus omaa työtään ja ammattiaan kohtaan. Tämä olisi voinut olla hyvinkin listan ensimmäisenäkin, mutta on tässä tarkoituksella viimeisenä. Kirjailijan ammatillinen itsetunto on aika monen muuttujan ja tuulimyllyn vaikutusvallan alueella. Jos niitä myönteisiä arvioita joutuu metsästämään suorituksillaan että itsetunnon leija pysyy ylhäällä, niin kirjailijan ammatissa todistustaakka voi olla hyvinkin raskas ja työsarka loputon.

Itse ajattelen, että viime kädessä kirjailija kirjoittaa mistä ja miten hänen pitää kirjoittaa jos kirjallisuustaidetta tehdään, kaikesta huolimatta, muista välittämättä. Ja että kirjoittaminen on vain eräs työhanska, jota persoona käyttää.

Joillekin voi tulla näistä rimpsuista mieleen sellainenkin, että koska Suomi on pieni maa ja pieni kielialue, niin täällä varmaan vähän kaikki tuntevat toisensa, niin että vaikuttaakohan näissä rahanjaoissa ja muissa suhteet paljonkin?

Ehkä sovitaan niin, ettei vaikuta ollenkaan – kyky objektiiviseen taiteelliseen arviointiin on Suomessa huimankorkea - niin virkamiehillä kuin raatien asiantuntijataiteilijoilla.

Jos katsoo tarvitsevansa itselleen lisäpalikoita tämän ammatillisen itsetuntoasian suhteen – on sitten kirjailija tai ei - suosittelen kyllä lämpimästi tuota em. Pietikäisen kirjaa tehtävineen.

Varakas, laita rahasi liikkeelle

 Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 27.2.2018

Vanha sanonta kuuluu, ettei raha tee onnelliseksi. Monet nykytutkimukset kertovat päin vastoin, että juuri raha tekee ihmisen elämän onnellisemmaksi, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Raha ratkaisee ne asiat, jotka raha ratkaisee. Monen ”henkisen” arvon takana todellisena mahdollistajana on raha, vaikkapa kun kyseessä lomamatkat, opiskelu, harrastukset, pääsyliput, juhlat, vaatteet, laadukas ravintolaruoka, kulttuurielämykset, terveyden ylläpito jne.

Tuoreen Nature Human Behaviourin julkaiseman laajan tutkimuksen mukaan eri maista on löydettävissä vuosituloihin tasot, jotka tuovat mukanaan tyytyväisyyden ja hyvinvoinnin kokemukset. Länsi-Euroopassa haarukka yhdelle henkilölle on luokassa 50 000 – 80 000 euroa. Eli minimissä n. 4200 euroa kuukaudessa. Jos on perhettä, sitten tarvitaan enemmän.

Voi voi sentäs. No nyt tuli kyllä ihankauhia statusahdistus! Itse en ole koskaan tienannut vuodessa tuollaisia summia. Jokin tuurin oikosulku pitää myös tapahtua, että tulevaisuudessa itsekin tietäisin ähkytellä siitä rajasta, missä se raha lakkaa tuomasta lisäonnea. Todennäköisemmin tämä sopeutumisen tie jatkuu. No, sepä se on ollut homo sapiensin evoluutiossa se voittoisin malli.

Vaan mitäs teidän varakkaiden sitten pitäisi tehdä, jotta syntyisi onnellista elämää enemmän, ja jopa kaikille osapuolille, valtiontaloudellekin? Ostakaa elämyksiä ja kokemuksia kotimaasta, kotimaisia laatutavaroita, kotimaisia palveluja, nauttikaa ja tukekaa kotimaan taide- ja kulttuuritarjontaa. Tukekaa kotimaisia uusia yrityksiä. Lisätkää eri tavoin kanssakäymistä muiden kanssa, heittäkää rahaa myös hyväntekeväisyyteen.

Myös konsultti Tero Vuorinen kehotti Kauppalehdessä raharikkaita pistämään rahaa haisemaan. Jos jokainen hyvätuloinen suomalainen laittaisi puoli tuntia päivässä enemmän rahaa palveluihin, olisi seurauksena historiamme suurin talouskasvu.

Mutta. Esteenä tälle visiolle ovat edelleen ne pula-ajan agraarikulttuurista juurtuvat ja ankaralla luterilaisuudella apulannoitetut suomalaiset hyveet, eli ite tehdään ihan kaikki, kitsaillaan ja säästetään nuukasti vaikka kuoliaaksi asti. Rahaa kannetaan vaan sinne ikiomaan pankin roopeankansäiliöön – kai siitäkin jonkun itsekkään mielihyvän saa, en tiedä.

Vaan ei toimi minkään ideologian markkinatalous sillä tavalla. Nöyryyteen naamioitu ja naapureiden kateutta kuollakseen pelkäävä saiturointi on eräs oleellinen syy, miksi jatkossakin Suomessa rikkaat rikastuvat ja köyhät pysyvät köyhinä. Koska raha ei liiku tarpeeksi, eikä se silloin voi luoda onnea. Ehkä varakkaalle väestönosalle pitäisi säätää jokin kuluttamisen aktivointimalli reippailla sanktioilla – kansantalouden nimessä!

Kirjoittaja on Turussa asuva talouden apukoululainen

Runoilija.-palsta osa 23: Juha Kulmala

Juttu on julkaistu Voima-lehden numerossa 1/2018

Juha Kulmala (kuva: Marko Laihinen)

Runoprojektorin terävää surrausta

Viides runokokoelmasi Ränttätänttä [Savukeidas 2017] ilmestyi syksyllä. Ensimmäiseksi pitää kysyä, pitääkö paikkaansa, että nykyrunoilijoista olet pannut eniten lapsia alulle?

Todennäköisesti joo, minulla on laboratoriotyön historiaa naistenklinikalla. Kyllä niitä useita kymmeniä on.

Miksi tiedemiehen ura vaihtui runouden koeputkiin?

Mietin haluanko tehdä sitä rutiinipuurtamista lopun ikäni, tieteelle olisi pitänyt omistautua. Eikä se käytännössä ollutkaan niin jännää kuin mitä koululaisena ajatteli. Onneksi sitten, antikvariaatin pidon jälkeen, 90-luvun lama ja työttömyys pelastivat minut taiteelle.

Runokirjassasi on kosolti viittauksia musiikkiin – mitkä ovat eniten soineet kokoelman sisäisessä jukeboxissa?

John Lee Hookerin boogie, ja paljon muuta perusränttätänttää. Seesteisimmissä kohdin cooljazzia, vaikka Chet Bakerin trumpettia. Bachin pianolevytykset stimuloivat myös eteenpäin. Eli vanhaa kamaa.

Olet tunnettu esiintyjä myös runolavoilla. Mitkä tekijät tuovat luetun runon voiman?

Tekstin täytyy kantaa. Luen paperista, koska kyse on kirjallisuudesta. Olen myös koittanut pitää lakonisen tyylin, vaikka toki lavalla vähän show-elkeitä täytyy olla. Bändin kanssa esiintyessä biitti on tärkeä, se vie ajatusta eteenpäin. Musiikki saa myös yllättää, annan muusikoille mieluusti tilaa.

Ränttätänttästä on juossut omille teilleen poliittisesti ajankohtainen runosi juntit. Pitäisikö kantaaottavaa nykyrunoutta olla enemmän?

Kyllä sitä on, mutta sitä ei ehkä havaita. Runojen perinteinen julkaisu toimii viiveellä, ajankohtaiselle runolle ei ole sitä kautta oikein julkaisukanavia.  Lavarunous on usein hyvinkin kantaaottavaa. "Poliittisuuden" käsite runoilijoilla ei tosin aina vastaa ihan sitä, miten "poliittinen" tavallisesti esim. mediassa käsitetään.

Jos sinut aktiivityöllistettäisiin pääministeriksi, mikä olisi ensimmäinen sotekikysi?

Ollaan äkkiä kaltevalla pinnalla ja heikoilla jäillä yhtä aikaa, kun runoilijoista tehdään hallitsijoita. Perustulo/kansalaispalkka olisi seuraava ratkaisu taloudessa, sillä ruohonjuuritasolle pitää saada enemmän tekemisen vapautta ja todelliset työt on jaettava tasaisemmin.  Kontrollia sitten sinne, missä isot sijoitukset liikkuvat. Ympäristötuhon korjaaminen, tai sen yrittäminen, selviytyminen, vie joka tapauksessa seuraavien sukupolvien resurssit.

Turkulainen undergroundrunoilija Markku Into menehtyi äskettäin. Millä tavoin hän vaikutti kirjoittamiseesi?

Alkuaikoina Untsu kolahti vahvasti, ja oivalsin, että siinä kielessä ja rytmissä oli jotakin sellaista, miten voisin itsekin kirjoittaa. Myös se oli merkittävää, että hän osoitti tietä pois pönötyksestä, ja että runoilija voi saumatta olla osa rock- ja populaarikulttuuria. 

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Juha, kuinka pitkään aiot jatkaa tällä samalla linjalla?

En kovin pitkään, sillä mikä nyt on työn alla on pyrkimys jonnekin toisaalle. Boogie on ehkä loputon, mutta toisinaan kaipaa muitakin tahteja.