perjantai 2. maaliskuuta 2018

Runoilija.-palsta osa 24: Virpi Vairinen

Julkaistu Voiman numerossa 2/2018


Virpi Vairinen (kuva: Marko Laihinen)

Siltojen välisellä valoisalla maalla

Toinen runokokoelmasi Ilmanala [Kolera 2017] ilmestyi äskettäin. Mistä runous sinut alunperin löysi?
Laulujen sanat ovat kiinnostaneet minua 5–6-vuotiaasta asti. Eivätkä niinkään lasten laulut vaan ns. aikuisten musiikin lyriikat kiehtoivat. Myöhemmin jatkumo on edennyt ja laajentunut sykäyksittäin eteenpäin.

Valmistelet tieteidenvälistä väitöskirjaa taideteosten ja esitysten sanallisesta kuvauksesta. Mistä on kyse lyhyesti sanottuna?
Pyrkimyksestä löytää eri taiteenlajeista kieltä ja keinoja rakentaa näkemyksiä ja suhtautua tämänhetkiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Olet myös digitaalista ja kokeellista runoutta julkaisevat Nokturno.fi –sivuston päätoimittaja. Kolme hienoa asiaa sieltä?
Kiinnostavat uudet ja kokeneemmat tekijät tekemässä uutta. Olen iloinen miten kiinnostavia runouskeskusteluja tämän myötä tulee käytyä ja se on myös juuri nyt upeaa, että apurahatahot ovat Nokturnoa arvostaneet ja voimme pyörittää toimintaa.

Jos joku haluaa tarjota omaa runomateriaaliaan sivustolle, mikä saattaisi kiinnostaa?
Kaikenlainen runous, joka on kotonaan ja kukoistaa digitaalisessa maailmassa tai internetissä.

Usein kuultu väittämä on, että nykyrunous on vaikeaa, sitä ei ymmärrä. Miten auttaisit tuosta kokemusasenteesta pääsee eteenpäin?
Runous vaatii pysähtymistä, ja runolle kuten monelle muullekin asialle pitäisi löytää aikaa kilpailevilta virikkeiltä. Toki oma lukuhistoria vaikuttaa, mutta olisi hyvä etsiä uusia lukuasenteita ja lukutapoja. Avattuja tapausesimerkkejä voisi olla keskusteluissa enemmän.

Ilmanalan runoissasi on paljon erilaisia valoja, mitä asioita ne sinulle lyhdyttävät?
En ole tuota itse edes huomannut. Kirjallisuudentutkijana sitä tietenkin analysoi ja tulkitsee omia runojaan, mutta monet asiat tulevat runoihin täysin intuitiivisesti.

Käytät runoissasi runsaasti erilaisia ilmaisun keinoja: luetteloita, nuotteja, kuvia, proosaa, visuaalisuutta - miksi?
Runot tulevat mieleeni visuaalisina kokonaisuuksina fontteja myöten. Sitten niitä täytyy muunnella ja riisua niistä vain itselle aukeavia juttuja tai päähänpinttymiä, että ne keskustelisivat muidenkin kanssa. Ilmanala on eräänlainen galleria, runot vaativat paljon valkoista tilaa ympärilleen.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?
Teetkö joskus asioita, joihin ei liity internet, tietokone tai digitaalisuus?
Kyllä, olen viime aikoina alkanut löytää taas analogisia ja manuaalisia asioita.



Muutamat valitut sanat


Minä haluan olla kone. Käsivarret joilla tarttua jalat joilla kävellä, ei tuskaa ei ajatuksia.
Haluan olla tietokone jolla ei ole kasvoja jolla ei ole ihonväriä eikä sukupuolta.
Haluan olla tehtaan kone joka ei tunne kipua eikä väsymystä.
Haluan olla auton koneisto jonka tila tarkistetaan säännöllisin väliajoin.
Haluan olla reittilentokone joka tietää minne on matkalla.
Haluan olla hengityskone, hyödyllinen joka hetki.
Haluan olla hakukone joka ei koskaan jää ilman vastausta.
Haluan olla laskukone jonka virheet johtuvat vain annetuista tiedoista.
Haluan olla maatalouskone, osa luonnonkiertoa lepäämässä vuoro kausin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti