Kirjailijoiden ammatillisesta itsetunnosta

  

Olen taasen lukenut Arto Pietikäisen kirjaa Joustava mieli, joka pohjaa kognitiivisen käyttäytymisterapian ja hyväksymis- ja omistautumisterapian menetelmiin. Kirja antaa paljon käytännön neuvoja, miten vapautua stressin, uupumuksen ja masennuksen syntysyistä.

Päätavoitteena on että ihminen kykenee elämään elinvoimaisena omien arvojensa mukaista hyvää elämää. Tässä hetkessä elämisessä on myös se oma vanha viisautensa.

Kirjassa on paljon valaisevia tapausesimerkkejä, Pietikäinen toimii mm. psykologina työterveyshuollossa. 

Ryhdyin huvikseni tähän pohtimaan, miten kirjailijan työ näyttäytyy kirjan metodien valossa. Kirjailijan työ kun on pohjimmiltaan varsin erilaista kuin esimerkiksi lähihoitajan, insinöörin tai projektipäällikön työ. Kirjailija saa ja joutuu suodattamaan tuotoksensa oman persoonansa läpi enemmän tai vähemmän aiheesta ja kirjallisuudenlajista riippuen, näin on, vaikkei nyt se erityinen luova poikkeusyksilö kokisikaan olevan maailmankirjallisuutta naputtamassa.

Työnsä luonteen vuoksi kirjailijat saattavat vaikuttaa olevan monesti hieman minä-keskeisiä ja tykkäävät mielellään puhua omista töistään ja aikaansaannoksistaan, uusista ideoistaan. Toki isoja  egojakin tavataan, kuten joka alalla.

Kirjoittamisen psyykkisen luonteen takia ehkei liene ihme, että tutkimusten mukaan taiteilijoista juuri kirjailijoilla on eniten mielenterveyden ongelmia.

Moni kirjailija on fiiliksissään ylös ja alas seilaava hybristelijä ja murehtija, sekä usein perfektionisti, täydellisyyden tavoittelija, mikä tarkoittaa, että viime kädessä ei mikään oma tuotos tunnu riittävän, mikään ei ole koskaan tarpeeksi hyvää, aina voisi olla jotenkin paremmin. Valmis kirja on vain päätetty, että no nyt se olkoot valmis.

Perfektionismi on myös virheiden pelkäämistä – kirjoittaja saattaa pelätä epäonnistumista sekä riittämättömyyden, huonouden ja häpeän tunteita niin paljon, että homma tahtoo mennä vitkutteluksi. Pitäisi-ajatukset vaivaavat. Sisäinen kriitikko pitää ankaraa metakkaansa koko ajan.

Perfektionisti ruokkii itsetuntoaan työsuorituksilla ja varsinkin kirjailija saattaa olla hyvinkin saumattomasti sulautunut ajatukseen: minä = työni. Eikä osaa tai kykene, tai ei edes halua erottaa itseään työsuorituksista eikä ole omaksunut sitä tosiseikkaa, että ajatukset ovat vain ajatuksia – mielen tehtävä on niitä tuottaa lajityypillisesti koneen lailla.

Ajatuksiin ja erilaisiin tunteisiin ei tarvitse reagoida, vaan voi asettua nk. tarkkailijaminän asemaan ja ottaa terveellisesti ja rauhassa ajatuksiinsa ja tunteisiinsa etäisyyttä. Valita ajatuksensa, olla se kippari. Toki täysin sama mielen mekanismi tarjoaa toisaalla juuri niitä kekseliäitä uusia luovia ideoita ja ongelmien ratkaisuja.  

Jos ihminen on sulautunut tekoihinsa, hän on yhtä hyvä tai huono kuin tekonsa.

Pietikäisen sanoin; ”Ajatteleva mielesi arvioi itseäsi, ja se muodostaa itsetuntosi. Se on mielipiteesi itsestäsi, minkä usein unohdat etenkin uupuneena. Jos osaat työsi hyvin, olet pidetty työkaveri ja esimiesten suosiossa, silloin olet arviosi mukaan hyvä työntekijä. Minkä ongelman huomaat tässä?”

Noh, mistä kirjailija peilaa töidensä, osaamisensa, luovuutensa ja mahdollisesti itsensä hyvyyttä tai huonoutta? Mitkä ovat niitä kirjailijan työnantajia, esimiehiä, työyhteisöä, asiakkaita?

Maksava yleisö ts. kirjojen ostajat. Jos kirja myy markkinoilla hyvin, se on kiinnostanut ja innostanut ihmisiä, myynti antaa kirjalle tietyn faktavakuutuksen sen onnistuneisuudesta.

Jos kirja ei myy, se ei myy. Sitten sitä toki voi aina perustella ammatillista itsetuntoa pönkittääkseen vaikkapa kirjansa taiteellisilla arvoilla, väärinymmärrystä löytyy aina, etujoukoissa tässä ollaan ja tietnekin sillä, miten se ei ole ollenkaan mitään massojen kamaa.

Oma lukunsa tässä on sillä, miten kirjabisneksessä muutoin menee. Näyttäisi kohentuneen äänikirjojen osalta, mutta selkeää tuoretta tilastointia en yhtäkkiä löytänyt. 

Sitäkin mieltä ollaan, että mm. painokustannusten halpenemisen ja kustannustoimittamisesta luistamisen takia kirjoja julkaistaan liikaa - tapahtuu inflaatiota laadun suhteen. Toisten mielestä paljon määrä ja matala julkaisukynnys Kenelle Tahansa ovat vain hyväksi.

Myyntiin ja sen edistämiseen liittyy se, että vuosien mittaan kirjailijan persoona, kirjoitusten ulkopuolisten roolien ja kirjoittajan henkilökohtaisen elämänpitojen esittelyn osuus on kasvanut. Eräs tapa on, että valmiiksi julkkiksista tehdään myös kirjailijoita. Raha puhuu, ja medialla on omat intressinsä, ja ihmisiä kiinnostaa se mikä on mielenkiintoista. Tähän kehityskulkuun on yksittäisen kirjailijan mahdollista vaikuttaa vähäisellä tavalla jos ollenkaan – varsinkin jos ei omaa vakiintunutta ja jollain tapaa vaikutusvaltaista asemaa kirjamarkkinoilla.

Voidaan myös ajatella, että pääsy riittävään ja uraa hyödyttävään julkisuuteen on eräs meriitti ja arvostuksen osoitus nykypäivänä. Televisio on edelleen se kattavin joukkoviestin, joissa kirjailijoita erilaisissa ohjelmissa näkyykin. Mutta sellainen julkisuus toki edellyttää sopivaa persoonallisuutta ja kyvykkyyksiä. Ja sopivaa naamaa.

Apurahoittajat.  Kirjailijan ammatti on siitä kummallinen, että suurin osa hakee ja tarvitsee apurahoja voidakseen keskittyä kirjoittamaan niitä kirjojaan. On sanottu, että kirjatekoprosessissa alusta loppuun kaikki muut saavat palkkansa työvaiheestaan paitsi kirjailija.

Apurahoitusta voi hakea julkisista myöntölähteistä ja yksityisiltä tahoilta. Käytännössä homma toimii niin, että kirjailija tekee työsuunnitelman tulevasta kirjastaan, ehkä kustannussopimus on jo mukana tai sitten ei, täyttää hakemuksen, lähettää sen ajoissa, ja sitten passiivisesti jää odottamaan, että miten mahtaa käydä. Jossain kohtaa sitten päätökset tulevat, myönteisinä tai kielteisinä, aina ilman mitään perusteluja. 

Jos kirjailija saa apurahaa, sen voi kokea niin, että on läpäissyt tietyt asiantuntijoiden vartioimat portit ja saa raadilta arvostusleiman rahan ja kirjoittamisajan muodossa. 

Jos taas kirjailija ei saa apurahaa, kirjailijan keksimää luovaa ideaa ei ole ostettu, se ei kelpaa ja kirjoittaja häviää apurahakilpailussa toisille kirjoittajille. Apurahoista ulkopuolelle jääminen saattaa ainakin hetkellisesti olla varsin vahvoin hampain kirjailijan ammatillista osaamista ja itsetuntoa nakertava määrittelytapahtuma. Helposti se otetaan nimenomaan henkilökohtaisena osumana – siitä kertovat mm. katkeransorttiset päivitykset somessa, kun rannalle on jääty ja kollegat toisaalla kiitollisna ja nöyrinä keulivat myönteisistä päätöksistään.

Kirjoittaminen on monesti aika hidasta puuhaa, niin luonnollisesti puolesta vuodesta pitemmät apurahat olisivat kaikkein toivotuimpia, mutta niitä on jaettavissa varsin vähän, harvoille ja valituille.

Tämä New Yorkerissa joskus ollut kuva pelkistää minusta hyvin apurahoitetun taiteilijuuden paradoksin ja tietyn ratkaisemattoman epävapauden.

TE-apurahoitus eli kirjailijan plan b. Eräs käytännön selviytymiskeino kirjamyynnistä ja apurahoista ulkopuolelle jääneelle kirjailijalle on ollut vetää yllensä työttömän työnhakijan status (jos on kantti kestänyt että tarkoitus pyhittää keinot) ja saada sieltä kautta minimitoimeentulo + kirjoitusaikaa. On esitetty juksaavaa teatteria TE-pöydän molemmin puolin. 

Samaa arjen selviytymismallia ja oman tekemisen turvaamista ovat käyttäneet hyödykseen Suomessa myös huippu-urheilijat. Järkevä malli olisi tietenkin jonkinlainen perustulomalli, mutta sellaisen aikaansaaminen määrittelyineen ei ole ainakaan nyt näköpiirissä. Ja nyt kun poliittisilla päätöksillä on tuotu aktivointimallit ja tiukennetut kelpoisuuspäätökset karenssisanktioilla TE-kentälle, niin se on poistanut kirjailijoitakin työkkärin listoilta.

Ulkopuolinen ei-taiteilijoiden neuvo kutakuinkin näissä tilanteissa on, että menkääs kynä- ja näppäinhipit ihan oikeisiin töihin, ja kirjoittakaa vapaa-ajallanne, jos kerran kirjanne ovat sellaisia, ettei niiden myynnillä elä.

Kirjailijoiden keskinäinen taloudellinen peruspohja ja muu liikkumatila mahdollisuuksien suhteen saattaa olla hyvin erilainen – esimerkiksi puolison tulot tai tulottomuus sekä lapsiperhearki tuovat omat lisätwistinsä ja rahalliset vaatimuksensa mukaan.

Oman käsitykseni mukaan kirjailijoiden ja laajemmin taiteiljakunnan kodeista löytyy niitä lapsiköyhiä, joista aina välillä yhteiskunnallisessa keskustelussa innostutaan olemaan huolissaan. Köyhyysriman katseluun alhaalta käsin liittyy usein statusahdistusta, häpeää, riittämättömyyden tunteita ja ne kutistuttavat rujoin kourin itsetuntoa. Ja pakottaa vankeuden lailla ajattelemaan rahaa jatkuvasti kuten nälkäinen ruokaa, janoinen juotavaa.

Moni kirjailija tekee lisäansioikseen alaansa liittyvää opetustyötä ja kirjoittaa lehtijuttuja, kolumneja. Plus muuta silppua ja sälää.

Osa kirjailijoista on puolisonsa elätettävänä, tai eri syistä eläkkeellä, silloin ei teoriassa tarvitse rimpuilla perustoimeentulon kanssa.

Eräs ratkaisu tosiaan on hakea aivan muusta työstä toimeentuloa. Osa kykeneekin oikein hyvin yhdistämään kaksi työtä keskenään - ne jopa tukevat toisiaan ja samalla ansaitaan hyvä toimeentulo.

Mutta riippuu kirjailijan kyvyistä, osaamisesta ja persoonallisista avuista, mitkä työt realistisesti ovat kenenkin ulottuvilla – mihin hommaan pääsee, mitä kykenee tekemään – se on sitten vielä vähän toinen juttu, että tienaako siitä tarpeeksi. Riippuu myös työstä, jääkö sen jälkeen aikaa ja erityisesti henkistä kapasiteettia kirjoitustyöhön. 

Osasta ei ole oikein muuhun kuin kirjoittajaksi.

Kriitikoiden arvostus. Nykyään tietty arvostus saavutetaan jo siitä, jos kirjailijan kirja ylittää riman, jossa se edes otetaan arvostettujen medioiden kriitikoiden arvosteltavaksi. Aika moni joutuu tyytymään täyteen hiljaisuuteen, tai muutamaan kritiikkiin. Monelle kelpaisi mainiosti edes se lyttäys että olisi olemassa. Myös kritiikit ovat muuttuneet luonteeltaan.

Suosituimmilla kirjailijoilla on muhkeat markkinointibudjetit ja mediaverkostot taustatukenaan – paikkoja auringossa on Suomessa on varsin vähän.

Lukijoiden ja kirjablogistien arvostus. Näiltä tahoilta saatu oman työn arvostus on monelle kirjailijalle tietenkin kaikkein tärkeintä – saatu palaute kertoo, että vastakaikua ja yhteyttä on saatu aikaan. On se sitten positiivista tai negatiivista - itsetunnon kannalta moni haluaisi toki hörpätä hyvää palautetta isoin siemauksin.

Palkinnot ja muut kunnianosoitukset. Kirjallisuuspalkintoihin liittyy monesti kelpo rahatukko kouraan ja palkinto saattaa merkitä kirjalle hyvää myyntimenekkiä, mistä on jopa kirjailijallekin rahaa seurauksena. Saadut palkinnot merkitsevät ja painavat apurahojen saamisessa, palkintomenestykset ovat jälleen niitä muiden antamia kelpoisuusleimoja.

Kutsuvierailut festivaaleille ja residenssipaikat yms. ovat meritoitumisen muotoja. Kuten myös erilaiset puheenjohtajuudet.

Järjestötyössä kirjallisuuspuolella tosin yleensä sitä työtä on loputtomiin, rahallista korvausta ei.

Kollegoiden antama arvostus ja myötätunto. On se sitten rehellistä tai tahdikkaisiin valkoisiin valheisiin puettua, ne ovat silti monen kirjailijan ammatilliselle itsetunnolle hyvin tärkeitä. 

Toki sitä keskinäistä kateellisuutta toisten paremmasta osasta ja suoraa vihanpitoakin selkäänpuukotusten merkeissä esiintyy kirjailijoidenkin keskuudessa kuten muissakin ammattiryhmissä.

Taiteilijaeläke. Tämä on ehkä sellainen viimeisimpiä arvostuksenantoja taiteellisesta urasta, merkityksellisyydestä. Valtionpalkintojen kanssa.

Hautajaisavustus. Kirjailijaliitosta saa tähän tietääkseni rahallisen avustuksen, mutta Kirjailijaliitto on tunnetusti varsin tarkka siitä, ketä se kelpuuttaa jäsenikseen ja ketä ei.

Kirjailijan oma arvostus omaa työtään ja ammattiaan kohtaan. Tämä olisi voinut olla hyvinkin listan ensimmäisenäkin, mutta on tässä tarkoituksella viimeisenä. Kirjailijan ammatillinen itsetunto on aika monen muuttujan ja tuulimyllyn vaikutusvallan alueella. Jos niitä myönteisiä arvioita joutuu metsästämään suorituksillaan että itsetunnon leija pysyy ylhäällä, niin kirjailijan ammatissa todistustaakka voi olla hyvinkin raskas ja työsarka loputon.

Itse ajattelen, että viime kädessä kirjailija kirjoittaa mistä ja miten hänen pitää kirjoittaa jos kirjallisuustaidetta tehdään, kaikesta huolimatta, muista välittämättä. Ja että kirjoittaminen on vain eräs työhanska, jota persoona käyttää.

Joillekin voi tulla näistä rimpsuista mieleen sellainenkin, että koska Suomi on pieni maa ja pieni kielialue, niin täällä varmaan vähän kaikki tuntevat toisensa, niin että vaikuttaakohan näissä rahanjaoissa ja muissa suhteet paljonkin?

Ehkä sovitaan niin, ettei vaikuta ollenkaan – kyky objektiiviseen taiteelliseen arviointiin on Suomessa huimankorkea - niin virkamiehillä kuin raatien asiantuntijataiteilijoilla.

Jos katsoo tarvitsevansa itselleen lisäpalikoita tämän ammatillisen itsetuntoasian suhteen – on sitten kirjailija tai ei - suosittelen kyllä lämpimästi tuota em. Pietikäisen kirjaa tehtävineen.