11. Eri kansanosien erilaiset todellisuudet

Tätä askartelin jo eilen aamulla facebookissa, mutta jatketaan, koska täällä aihetta on tullut

vatvottua kymmenkunta kertaa eri puolilta jo ennenkin.

Ihmisillä on tismalleen samat lajityypilliset perustarpeet. Maslowin tarvehierarkia on paljon kritisoitu, mutta on siinä perustaa poliittiselle ajattelulle kumminkin.

Kun niiden perustarpeitten tyydytys on saavutettu, siirrytään "ylöspäin" yksilöllisiin tarpeisiin, joiden sisältämä "jano ja nälkä" rakentuvat mm. lapsuudesta, vanhemmista, elinpaikasta, perheen sosioekonomisesta asemasta, ajan olosuhteista, vallitsevista arvoista, muodista, kohtalonomaisista tapahtumista etc.

Aineellisen hyvinvoinnin lisääntyminen =yksilöitymiskehityksen voimistuminen=oikeiston kannatuksen lisääntyminen. Oikeistolaisuuden päätarkoitus on korostaa ja edistää arvoja, jotka kasvattavat ensisijaisesti yksilön vapautta, yksilön etua ja yksityisomistamista ja yksityisten henkilöiden valtaa.

Lauseke sisältää myös sen, miksi polarisaatiokehitys jatkuu kiihtyvästi. Kysymys on yhä enemmän osaamispääomasta, josta suurin osa ei ole muuten ihmisen omaa ansiota jos rehellisesti syyt tunnustetaan. Vaikka moni "menestyjä" mielellään leuhkien paukuttaakin niitä timantoituja Oman onnensa seppä -henskeleitään, niin useinkaan hän ei ole itse niitä tehnyt. Osan ehkä, kokonaan ei koskaan. (Esim. kasvatus, "tuuri" vanhempien ja heidän henkisen pakettinsa ja kaikkinaisen osaamisensa kanssa, tuuri oman sen elinkeinon "harvinaisuuden" ja sen tuoman arvokkuuden kanssa.)

Eräs oleellinen syy polarisaatiokehitykseen; maailma menee koko ajan monimutkaisemmaksi esimerkiksi sen yksilön oman elinkeinon löytämisen ja ylläpidon osalta, mikä tarkoittaa, että ollaan siirrytty työpaikkojen osalta yhä enemmän fyysisestä työstä "ylöspäin", sinne enemmän älyä ja moniosaamista vaativiin töihin. Älykkyyttä ja muita kognitiivisia taitoja kuten hyvin oleellista muistamisen kykyä tulee synnynnäisesti tietty määrä ja se ei lisäänny, vaikka kehittyykin. Tietyllä tapaa ihmisen elämä on muistin elämä.

Yhteiskunnallista hyvinvointia lisättäisiin hyvin paljon kehittämällä jokaisen "älykkyysluokan", "muistiluokan" ja "sosioekonomisen-luokan" maailmaa sellaiseksi, että siellä voisi tulla toimeen omillaan.

Poliittinen ohjaus olisi tähän väline, mutta koska kasvava osa ihmisistä ei siihen usko eikä äänestä, valta annetaan niille, jotka tietävät että äänestämällä se valta joka tapauksessa jaetaan. Oikeistolaiset äänestävät, ja potentiaaliset vasurit makaavat kotona ja vielä ovat idiootinylpeitä siitä, etteivät äänestä. Vikaa on toki ehdokkaissakin ja itse poliittisessa järjestelmässä hyvin paljon.

Maailman monimutkaistuminen ja sen ajaminen yhä monimutkaisemmaksi on toki keino, jolla

valta (ja rahat) saadaan ulkoistettua heille, jotka osaavat käyttää järjestelmää hyväkseen parhaimmin. Huomionarvoista on, että järjestelmän taidokas hyödyntäminen kuorii yleensä inhimillistä moraalia paljaaksi jotta menestyvät keinot pyhittyvät. Oleellista pohdittavaa onkin, onko siinä sitten mitään väärää, jos "viisaammat" maksattavat "tyhmemmillä" itselleen parempaa elintasoa laadukkaammin huvituksin?

Lyyrisiä piirroksia ajan naiseuksista

Eilen ostin Vesterinen yhtyeineen - bändin uuden levyn, ja minusta se on

pitkästä aikaa uusi orkesteri josta olen innostunut. Musiikillisesti ja sanojen piirroksista.

Sitten tein tällaisen havainnon.

On puhuttu ja tilastoissa on todettu naisten alkoholinkäytön lisääntyminen

kaikista ikäluokissa.

(Ja väkivaltaisuuden lisääntymisestä; dokaaminen nostaa naisen testosteroniarvoja.)

Nyt nämä perinteisesti miehistä käyttäytymistä kohden vapautuneet

naisten käyttäytymisvalinnat ovat alkaneet tulla jo myös laulumiesten aiheiksi.

Yritystä on punkea päivän valoon jotakin.

Samuli Putron uudella levyllä Elämä on juhla on kappale Älä huuda mulle. Ensiksi ymmärsin sen itsekin väärin päin, mutta se on kyllä melkoisen viiltävä kuvaus dokaavasta naisesta ja siihen maailmaan liittyvistä asioista. Toki lyriikka on kuin romaani eli aina vailla todellisuuspohjaa, periaatteessa, mutta eivät laulut tyhjästä synny.

Vesterisellä on kappale Äiti, joka kertoo myös siitä,

kun perinteiset roolit ovatkin nurin päin.

(...)

oon paratiisiin suljettu

nääntyvään taloon haudattu

joka naristi nurkkiaan

pilkaten velkaista isäntää

Samaan aikaan jossain toisaalla

annat halukkaiden kaulalle suudella

lastenhuoneessa sängyn laidalla

kerron Valtterille:

"Äiti on taas juhlatuulella

eikä tänään enää kotiin ehdi halaamaan

ei tänäänkään."

(...)

Toki voidaan todeta, että miksei naiset saisi käyttäytyä niin kuin miehetkin.

Kyllä tietenkin saavatkin, mutta vapaudessa on aina se vastuu ja se on tismalleen sama asia

kun noustaan sen sukupuolisuuden yläpuolelle.

Ja oma väitteeni on, että tietyllä tapaa naiset edelleenkin ratsastavat tässä ajassa sen alistavan tyrannimiehen historian kauheuksista rakennetun

naiseuden suojakilven alla.

Siellä jossa ei tule kuuloonkaan puhe naiseuden "pahoista" ilmentymisestä, naisten kyvykkäästä henkisestä

väkivallasta (joka on muuten yleensä 6-0 naisen voitoksi alkeelliseen mieheen verrattuna. Ja sitten jossain kohtaa alkaa nyrkit heilumaan.)

Huonoista ja holtittomista äideistä ei oikein saa puhua julkisesti.

Ja jos ei asioista puhuta, se tarkoittaa samaa kuin kissa jemmaa paskansa hiekkalaatikkoon.

Sitä ei ole kun sitä ei näy, mutta on se siellä ja haju lisääntyy mitä enemmän kamaa laatikossa on.

Mies ja nainen ovat monin tavoin erilaiset; joku sanoo että kuin eri lajia tätä ihmisapinaa.

Erilaisuuden ymmärtämisestä alkaa tasa-arvon toteuttaminen, eikä siitä että jäädä kompuroimaan rooleihin. Oman sukupuolen yläpuolelle on kiivettävä – se on yksi vuori voitettavaksi – ja otettava sitten kantaa omaan itseensä ja omiin valintoihinsa. Kontaktia. Ehkä siellä liehuvissa korkeuksissa myös tahdon vapaus puhaltuu joskus ohi niin että sen näkee, en tiedä.

Edellä mainitut esimerkitkin puhuvat tosiasiassa laajemmin yhteiskunnassa tapahtuneista arvomuutoksista. Yksilöt muuttuvat olosuhteiden ja arvojen muuttumisen myötä.

Kaikki vaikuttaa, ja ei tämä kehitys joka puolelta erityisen hyvältä näytä.

Minun mielestäni olisi parhainta, jos mahdollisimman harva aikuinen, nuori tai lapsi kiskoisi kännejä viinalla tai muilla aineilla, ja ettei olisi väkivaltainen, tavalla tai toisella.

On sitten mies tai nainen.

Ihmisiä, tismalleen samalla polulla.

Yhteisöllisten hajujen hissi

Asumme Å-talossa.

Kerros kuusi.

Olen alusta asti tänne tultua kiinnittänyt huomiota talon hississä piilevään ja paikoitellen suorastaan odottavaan, toisten ihmisten mukanaan tuomaan hajuun.

Nyt kun siihen on tottunut, alkanut kiinnittää huomiota, niin siinä on aina mukavat muutamat sekunnit aikaa nuuhkia ilmaa ja tarinoittaa mielessään hajujen jättäjää.

Haju sanoittuu.

Haju vetää tulppana ulos muistoja, koska hajumuistikuvat ovat vanhimmat.

Tämä on vuokratalo, ja se tarkoittaa, että usein miten hajut on halvat.

Kirjoissa kuvataan usein että ilmassa tuoksui halvan parfyymin tuoksu.

Käytännössä esimerkiksi Linna-shampoo.

Tai Mennen.

Joku partavesi plus pikantti keskioluthuuru sen kera.

Voimakas keskiolut plus pinttynyt juuri kiskotun tupakkisätkän haju.

Mari ei täällä ole ollut pistelemässä ilmaa palaneena ruohona.

Bensiini, pakokaasu joka on tarttunut vaatteisiin.

Ja se koira.

Joku tytär on jättänyt vanhemmilleen sellaisen ihan saatanan ison hurtan hoidettavaksi ja sitä kuskataan tarpeilleen muutaman kerran päivässä. Koira mahtuu just ja just mutkalle sinne hissiin ja haisee erittäin pahalta. Vaikka on toki ihan ystävällinen koira. Ja jos sen kokoluokan koira olisikin vielä äkäinen, niin tätä kirjoittaisin jostain sen suolenmutkasta.

Välillä on ollut vastassa tuntemattomia makeitakin tuoksuja, kun hissistä onkin pelmahtanut ulos afrikkalaista kulttuuritaustaa.

Venäläisillä on oma tupakantuoksunsa; mahorkka rules ok.

Hormonejaan ympäriinsä tipottelevien teinien hissintäyttävä umpiärsyttävä paksu hiki.

Ehkäpä tämä nuuskijaksi tuleminen on herännyt jo joskus kun luin Parfyymin ja

olin siitä ihan innostunut.

Ehkä tästä olisi luontevaa hyppelehtiä miettimään myös niitä kaikkia bakteereja ja viruksia, jotka tänä sikaflunssan etc. kulta-aikana siellä hississä myös kanssamme liikkuvat ylös ja alas, sisään ja ulos.

Kävelyä asioiden läpi ja haukaten sieltä täältä

Pitkästä aikaa olen innostunut kirjasta ja sen sisältämistä

selkokielisiksi kammatuista ajatuksista.

Edelleenkin on tullut todistetuksi, että tarvittava tieto tulee kyllä luokse

jos sitä haluaa vain saada. Alitajuisia mekanismeja

–peräti ihmeeltä voivat tuntua – mutta sama se.

Liike.

Liikkeen säilyttäminen, se on hyvin tärkeää.

Olla liikkeessä elämänsä sisällä, kävellä kuin venyvän

kuplan sisällä, nähdä toisia ihmisiä omissa maailmoissaan;

parhaimmillaan voi toiselle jotakin sanoa, joku kuulee joku ei.

Parhaimmillaan rakkaus kasvaa kaikista väleistä.

Elämänliike.

Yksi elämä; uskovaisilla on toki kaksi elämää vähintään, mutta

tästä yhdestä voimme olla jokseenkin varmoja.

Ja tämä yksi pitää elää hyvin, koska ihmisen itsensä näkökulmasta

sillä on perustaltaan lahjaluonteensa – jotakin annettua.

Idiootti heittää lahjojaan pois.

Lasten maailma.

Kari E. Turunen piirtää kasvatusfilosofin vakaalla kädellä – monen muun ymmärtäneen viisaan ohella – lapsen maailmasta hyvin selvää kuvaa.

Perusasiat eivät ole perustaltaan monimutkaisia.

"Riittävän hyvin" riittää useimpaan kohtaan, sillä ihmisen elämän täydellisyys on auringon laskun tavoittelua juosten. Ei onnistu, eikä tule onnistumaan.

Useat asiat lapsen iholla, pään sisällä ja teoissa ovat suoraa syytä ja seurausta vanhemmista ja lapsuuden olosuhteista; henkisistä ja materiaalisista viestikapuloista. Kuka avaa ja korjaa omalta osaltaan omalle kohdalle tullutta; lisää – merkkiin sen oman tiedostavan viivansa, jolloin siitä tuleekin + annettavaksi eteenpäin, ja hyvän ketju ei katkea.

Aikuisella on kyky katsoa elämäänsä taaksepäin, arvioida sitä ulkopuolisesti. Se on perusinhimillinen kyky; mielen kerroksellisuutta.

Voi tuntea myös kitkerää katkeruutta kun näkee selkeästi kohdat joissa on

valittu väärä tie omasta puolestaan; silloin kun itse ei ole ollut valitsemassa tai

päättämässä itseään koskevista asioista. Tulee kivuliaasti tietoiseksi, vaikka se toki avautuu samalla tietynlaisen aarteen löytöpaikaksi.

Kun tulee tietoiseksi, voi vasta muuttaa elämänsä liikettä, muuttua itse.

Saa tiedon haltuunsa, kasvaa ja voimistuu, jatkaa matkaansa seuraavaan "taisteluun".

Olen todennut aiemminkin, ettei ihmisellä ole loppujen lopuksi muuta tarinaa kuin yksi, sankarin tarina.

Jokaisella meistä, jokaisen oma sankaritarinansa. Päivien sivut, miten täytät, miten kirjoittaudut?

Siinä mielessä olemme kaikki perustellusti samalla viivalla; me yksilöinä ah niin ylenpalttisen ainutlaatuiset ja ainutkertaiset, mutta perustaltaan aivan samanlaiset ihmiset.

Napitusta

Muutaman päivän jälkeenkin Benjamin Buttonin

ihmeellinen elämä mietityttää.

Ensinnäkin loistoesimerkki elokuva-taiteen mahdollisuuksista.

Mahdottomia esitetään kuin mukamas olisi oikeasta elämästä kuvattu.

Sitten ne kohdat joista se itse taide katsoi takaisin – mitä sillä itse kukin rajaa –

sokea mies, joka valmisti kellon joka kulki taaksepäin, että sodassa

kaatuneet miehet tulisivat takaisin kotiin, viljelemään maata ja

elämään perheidensä kanssa.

Miehen oma poika tuli puulaatikkoon

paketoituna sodasta kotiin.

Kuva kulki kuin muistikuvaksi rakennettuna taaksepäin, räjähteisiin pamahtaneet miehet tulivat ehjiksi, kuolleet nousivat tantereilta kun kiväärinkuula lähtikin kehosta takaisin jonkun toisen pyssynpiippuun jossa sormi ei koukistanutkaan liipaisinta.

Elokuvan kohta, jossa kuvatapahtumilla kerrottiin mitkä kaikki asiat

edelsivät sitä ajan kohtaa, jossa taksi törmäsi murtaen tanssijan uran loppuun.

Jos pienikin asia olisi mennyt toisin, tätä traagista kohtaamista ei olisi tullut.

Ehkä.

Mitä tällaisia elämänpisteitä meillä onkaan jokaisella?

Montako kertaa esimerkiksi kuolema on käynyt lähellä

harjan ja kihvelin kanssa?

Viimeinen kohtaus, jossa Benjamin oli elämänsä suuren rakkauden sylissä.

Nainen oli vanha, Benjamin oli keholtaan vauva, mutta sisältään dementoitunut vanhus.

Katsoi vielä kerran naista, ja nainen koki että se Toinen tunnisti hänet, muisti hänet.

Ja sitten Benjamin sulki silmänsä.

Elokuvat ovat parhaimmillaan upeita, ne kertovat asioita joihin emme

useinkaan osaa itse elämässämme tarkentaa. Paikoin elokuvat ovat

enemmän totta kuin elämä itse, kenties?

Kehittävät meidän herkkyyttämme kokea, aistia, nähdä, tuntea.

Itkettävät meidän todellista itseämme esille, ja näyttävät

elävän elämän voiman, johon jokaisen tulee suostua.

Tai kannattaa suostua.

Ettei jää pelkästään lupaavaksi ja lahjakkaaksi käsikirjoitukseksi.

Murrosikäinen ripottelee kirjaimiaan

Heidi Hautala on todennut Annassa 6.8:

"On niin paljon ihmisiä, joita maailma eri millään tavalla palkitse, päinvastoin.

Monelle meistä oraansuojelijoista kävi hyvin, mutta sitten oli heitä, joiden idealismi oli

niin korkealentoista, etteivät he jaksaneet tässä maailmassa.

Idealismi voi olla hirvittävän raskasta."

Minä olen varmasti monenlaista palkintoa saanut, kitise en, mutta ymmärrän tuon idealismin raskauden. Tiedän että Idealistinen Sinisilmä kykenee ajattelemaan itsensä ulos inhimillisestä maailmasta ja esimerkiksi kroonisesti masentuneeksi. Kun maailma ja ihmiset eivät millään muutu sellaisiksi kuin heidän pitäisi muuttua.

Päivän oivallukseen, jonka minä murrosikäinen 39 vee olen itselleni pyydystänyt.

Kun ihminen vanhenee, ikääntyy; tietää omat mahdollisuutensa, tietää kadotetut mahdollisuudet. Sanovat sitä realismiksi.

Tietää ytimiään myöten, että kulkee sitä päivää kohti jolloin puhaltuu se hento viimeinen ulospuhallus ja elämä on tullut valmiiksi.

Monella nuorella peruskokemustila itsestään on kuolematon, ja että maailma on lukemattomia tarinoita täynnä. Tämä on totta nuorten ihmisten maailmassa, ja niin kuuluukin olla. Muuten ei olisi eteenpäin vievää idealismia ja tervettä kapinaa joka synnyttää muutosta.

Mutta kun ihminen ikääntyy, tuntee itseään paremmin ja ennen kaikkea näkee yhä selvemmin rajansa, ääriviivansa, asiat alkavat saada toisenlaista mittakaavaa, ja kaikesta maailmanpahuudesta ja huonoudesta ei olekaan enää valmis ryntäämään barrikadeille tai kärventämään hermonsa. Alkaa valkata minkä puolesta tappelee, mitä säilyttää, mistä luopuu koska aika ja elämä on muuttunut käsinkosketeltavan rajalliseksi.

Rajallinen aika muuttaa moraalia.

Eettisyyden sydämenlyönnit tarkentuvat, sillä omalla tavallaan idealismi ja realismi tekevät

parhaimmillaan oman synteesinsä, liittonsa.

Tästä pohdinnasta voi ahdistua, kokea kuolemanpelkoa, tai sitten ottaa se unilukkariksi mukaan elämänsä valintoihin.

Tämä on minulta sellaista elokuun kirjoitusta. 

Meillä on kesä vielä vieraana, se istuu huvimajassa hyväntuulisena ja on onnellinen, 

mutta illalla jo syksyn läsnäolo vaatii shaalin laittoa olkapäille, ja

taivaalle ovat tulleet tähdet takaisin pimenevään mereensä.

Ei meillä ole aikaa hukattavaksi turhanpäiväisyyksiin.

Elokuun yö valvottaa

Matkalle lähtevän ikävää, stressaavia asioita, venkurat rytmit juhlien takia.

Uni on vielä jossakin bilettämässä, sitä ei vielä huvita tulla luokseni.

Silmät auki sunnuntaille hän makaa vuoteessaan, ja miettii avioliitosta syntyneiden asioiden kuten uskonnon, kuoleman ja jälleensyntymisen symboliikkaa.

:-)

Lyhyimmin iskuin uskonto on niitattu sillä, että se on syntynyt ihmisen kuoleman pelon voimasta. Saa lohtua ja turvaa, kun uskoo että elämä ei pääty kuolemaan, vaan jatkuu.

Tästä on syntynyt mm. kristillinen uskonto ja kulttuuri, jossa uskotaan että ihmisellä on kuolematon sielu, hän on alkuperältään henki ja se olennainen: vaikka kuinka suoranainen pahuuden lähettiläs ja todellinen helvetillisyyden siementäjä olisi eläessään maan päällä, niin hopladii, Jeesus hänen faijansa isä-Jumalan ja pyhän hengen kanssa voi antaa armon, ja sitten taivasten ovet aukeavat ja bileet ihanaiset, murheettomat ja loppumattomat alkakoot! 

Kristillinen symboliikka on hyvin vaikeaa. Ymmärtääkseni suurin osa papeistakaan ei ole ollenkaan hajulla mistä saarnaavat tai minkä todellisten asioiden viitteellistä puhetta alitajunnoille he puhuvat. Ohjeita ne on hyvään ja onnelliseen yksityiseen ja yhteiseen elämään muiden kanssa, mutta nykyajassa täysin kadottaneet tienviittansa.

Buddhalaisuudessa ollaan sentään hiukan loogisemmalla linjalla ja uskotaan syyn ja seurauksen lakiin, ja ollaan muutoinkin aina tuuppaamassa se elmukelmuinen eksistentiaalinen vastuunpaketti omista teoistaan aina ihmiselle itselleen. 

Mutta sitten sielläkin on se jälleensyntymisoppi, jota toki on tulkittu sitten tuhannella eri tavalla. Viisain löytämäni selityslause on, että ok, jotakin siirtyy, samoin kuin kynttilän tulella toinen kynttilä sytytettäisiin, mutta ei mitään persoonallista minää, johon ah niin rakastuneita olemme, ja jonka kuolemista alati peljätä saamme.

Ihmisen eläimellisyyttä ja biologista pohjaa tuoreeltaan lukeneena mietin, että tuo voisi tarkoittaa ihan yksinkertaisesti sukupolvien ketjua. Kasvatuksen karmaa, geenipakettia jonka tyyttäämme lapsissamme eteenpäin. Sillä lailla mekin jatkamme elämistämme, ilman sitä minää, "markolaihista" tässä tapauksessa. 

Esimerkkinä vaikkapa tavat ja puheenparret ja sanonnat, jotka joku on joskus suutaan päästänyt ja sitten ne ovatkin siirtyneet elämään omaa elämäänsä.

Toisiaan seuraavat elämät; viittilöikö se karmauhkauksillaan tai houkutuksillaan sitä miten päivä toistaan seuraa, ja joka päivä me teemme valintoja ja tekoja, jotka kantavat myös eteen päin. Huomiseen, viikon päähän, vuosien päähän tai sitten sinne oman elämän rajojenkin ulkopuolelle. 

Tässä päättelyssä on myös uskottomalle moraalin pohja ja erityisesti kohde jolle olla moraalinen; elämä itse, ihmisten suku, omat ja toisten lapset, elämän edellytykset; Huomispäivät.

Lauri Viidan runo Onni sikermästä Onni (1965) :

Onni

Kiitos elämästä, Äiti.

Pari riviä tein kirjaimia tänään.

Siinä kaikki. Olen onnellinen.

2.

Suvimaisema: lahdentyven,

saunaranta ja vene

ja helle, männiköntuoksu,

kukat, välkkyvät kalat,

lapsi, lapsia, lapset

ja vanha onnellinen kaiku:

Isä, hei!

3.

Kaita polku kaivolta ovelle nurmettuu.

Ikkunan edessä

pystyyn kuivunut omenapuu. 

Reppu naulassa ovenpielessä, siinä linnunpesä.

Kun olen kuollut, kun olen kuollut.

Kesä jatkuu. Kesä.