Jo vuonna 2007 alkanut #metoo-kampanja
on lähiaikoina ollut Suomessakin ansiokas. Rohkeiden naisten myötä sen on
tuonut julkisuuden valoon miesten harjoittamaa seksuaalista häirintää ja muita rakenteellisen
vallankäytön ongelmia. Kun tietoisuus asioista on levinnyt laajalle
julkisuuspakon työntämänä, paluuta entiseen ei enää ole. Ajattelun, asenteiden,
arvojen ja toimintatapojen on muututtava ulkoisen paineen edessä, tai
vaihtoehtona on lattialuukun klonksahdus.
Tällä hetkellä mm. se perinteikäs maskuliininen taiteilijamyytti hieman orpona
ihmettelee pysäkillä, tatti kourassaan, että mitenkäs tästä nyt sitten suditaan
uuteen maaliin. Toki nämä isot kulttuuriset muutokset koskevat myös naisia,
halutaan tai ei.
Sosiaalisen median ”keskusteluissa” – jota hakuammuntaa yhä enemmän
inhoan – on tehty puolin ja toisin syyllistäviä yleistyksiä. Jos nyt kerron minäkin,
miten ne asiat siellä somessa nyt joka tapauksessa koetaan, niin kaikki miehet
ovat sikoja, ja ikuisessa valkoisen miehen vallankäytön syyllisyydessä! Ja mies-oletetut
saavat syyttää omista ongelmistaan vain itseään! Kaikki naiset taas ovat
tiukkapipoisia hiekkapilluja, jotka käyttävät todellisuudessa miehiä hyväkseen
kauko-ohjattavina hyötyolioina! Ja nykyämmät vielä mätkivät
feminismilamauttimella palleille aina kun tulee tilaisuus!
Simmottis. Kun vielä huomioi, että pääpiirteisiä sukupuolimääritelmiä on
nykyään parisenkymmentä, niin vaikeaa on. Toki ymmärrän mustavalkoiset Suomi-Filmi-haikailijat:
salskeat miehet tekivät miesten työt ja kauniit naiset tekivät naisten työt. Ja
kaikki söivät puulusikalla samaa lihasoppaa herran pelossa aamen. Ja jos olikin
jotain pershomoja konttuurin kaapissa, niin niistä ei puhuttu.
Itse ymmärrän feminismin niin, ettei mikään juttu tai asia ole etukäteen
sallittu tai kielletty vain sukupuolen perusteella. Sen syvällisempään ei oma
järki riitä.
Osaltaan #metoo on saattanut ihmiset jo ylivarovaisiksi – on parempi
olla sanomatta ja tekemättä mitään, minkä joku vallantahtoinen kaaho saattaa
yhtäkkiä kokea seksuaaliseksi häirinnäksi ja sitten ollaankin jo pyörimässä
somekohun grillitikussa. Siis näkemiin eurooppalaiset poskisuudelmat, halaukset
ja smalltalkit. Heilautetaan kättä viiden metrin päästä, niin on ennenkin
näillä peltoisilla seuduin lähimmäistä tervehditty.
Kulttuurirakenteet ovat käytännössä loputon rakennustyömaa, jonka
olemusta muutetaan ihmisten ja elinolosuhteiden toimesta. Jatkuvasti yhteisöelämän
vanhoja sääntöjä puretaan, tutkitaan, vaihdetaan, rakennetaan uutta paremmalle
tiedolle. Tehdään uusia virheitä, taas korjataan. Se on päättymätöntä kivuliastakin
luopumista, uuden aloittamista. Joskus se eteenpäin menokin näyttää
taka-askelien ottamiselta. Mutta onneksi
näillä mennään.
Kirjoittaja on Turussa asuva
henkilö, jonka mielestä ihminen asuu muuttumisen vapaudessa
Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 6.4.2018
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti