Toivon tuolla puolen / ★★★★☆

Olin tänään elokuvapuolta hyvin ymmärtävän kaverini kanssa katsomassa Aki Kaurismäen uuden leffan Toivon tuolla puolen. Päivänäytös, ja yhtenä syynä tietenkin että Kaurismäen elokuvat on parasta katsoa valkokankaalta. Komeita, itsessään visuaalisesti kauniita ja omatunnelmaisia, hyvin lavastettuja kohtauskuvia. Roy Anderssonkin tuli mieleen.

En ollut lukenut elokuvan juonenmutkista etukäteen paljoakaan, mutta väkisinkin siitä jotakin toki tiesi. Oli aiheeltaan varsin ajankohtainen, pakolaisuus, mutta silti se oli puristettu ihan taidolla elokuvataiteen läpi. Jossain kritiikeissä elokuvaa on arvioitu epätasaiseksi, ehkäpä kerronnassa on paikoin vähän kulmikkaasti vaihtuvat erityyliset tasonsa, mutta ei se itseäni häirinnyt.

Kyllä se Kaurismäen elokuvien oma aika tuossa ihan hyvin rauhallisesti kuvineen tikitti.

Oman tulkintani mukaan elokuvan sanoma oli puolustuspuhetta humaanille ihmisyydelle - hyville ihmisille - mutta ei ollut niin alleviivaava tai moralisoiva kuin ehkä odotin. Mikä oli hyvä asia. Koska aihe itsessään törmäyttää keskenään kaikenlaisia ristiriitaisuuksia, joista tunnetusti ollaan Suomessakin polittisesti ja muutoinkin kovasti eri mieltä.

Toivon tuolla puolen avasi ja jätti jälkipurtavaksi yllättävän paljonkin ajateltavaa. Voi ajatella, että valtiot ovat erilaisia, rajallisia, monin tavoin suhteellisia systeemejä. Laivoja, joihin sotavesistä pakenevat yrittävät pelastautua, ja pestautua. Paljon on aina myös puhdasta tuuria mukana - minne synnyt, millä verkostolla, millä geenipaketilla jne.

Sitten mitä tarkoittaa ja aiheuttaa absoluuttinen köyhyys ja suhteellinen köyhyys, kyvyt, osaamiset, rahat ja varakkuudet, jotka asemoivat ihmisiä tiettyihin erilaisiin "markkinahierarkioihin" haluamme tai ei. Elokuvassa tämä puoli näyttäytyy esimerkiksi siinä, miten kuvataan pakolaisten haastatteluja, poliiseja ja karkoituspäätösten tekijöitä. Määrätyt rajat ovat olemassa systeemeissä, ja koneisto toteuttaa sitä, mitä poliitikot ja virkamiehistö kippareina säätää. Teoriassa kansalaiset heidänkin yläpuolellaan.

Mitä on idealistinen maailma ja idealistinen ihmiskäsitys, mitä on realistinen maailma ja sen todenkarvaisempi käsitys ja ymmärrys ihmisestä?

Miten myös median ja netin välittämä todellisuuskuva myös turruttaa ja kyllästyttää ja siten muuttaa aika salakavalastikin omia suhtautumisia, asenteita?

Tiettyä asennepalttoota voi kokeilla ajattelemalla, että jospa itse olisin sisäministerinä, mitä silloin tekisin, ja mitä joutuisin erilaisten voimakenttien keskipisteessä tekemään?

Joka tapauksessa näitä kysymyksiä on hyvä pohtia jo nyt, ennen kuin ympäristöpakolaiset alkavat kolkutella Euroopam ja solidaarisuutemme ovia.

Perusinhimillisyyttä on auttaa toista ihmistä aidossa hädässä. Yhteiskunnallisessa kehikossa asiat mutkistuvat. Mutta mikä luo tilanteen jolloin auttamisen tahto herää ja milloin ei, miksi ihminen auttaa toista ihmistä, tai miksi toinen taas ei? Ja miten sitten asettuu se paljon puhuttu, myös perusihmisyyteen kuuluva tahtomus saada itselleen ja perheelleen parempaa elintasoa, parempia elämän olosuhteista? Moraaliset tunnot, hyöty työmarkkinoille, erilaisten uskontokasvatusten erot, sopeutuminen ja ei-sopeutuminen jne.

Näihin pohdintoihin liittyen eräs upea, yksinkertainen mutta paljonpuhuva ja humoristinenkin kohtaus elokuvasta: Sakari Kuosmasen esittämä Wikström vie uutena ravintoloitsijana roskia roskikseensa, jonka kulmalla nukkuu syyrialaista pakolaista Khalidia esittävä Sherwan Haji. Syntyy kiista, toiselle omistajana se pikku nurkka on jätteiden paikka, toiselle olohuone. Syntyy kiista, mitä yritetään ratkaista voimainkoetuksella, jolloin kumpikin tirvaisee toista nyrkillä nokkaan. Seuraavassa hetkessä kaikki ovat tilannekatsauksessa ravintolassa, ja peacemeiningissä pakolainen saa lapata ruokaa suuhunsa ja asioita pohditaan eteenpäin.

Sakari Kuosmanen oli muutoinkin roolissaan yllättävänkin karismaattinen. En oikein edes tiedä mitkä asiat sen tekivät.

Tietyntyylistä musiikkia oli taasen varsin runsaasti Kaurismäen entiseen tapaan, ja kyllä aika nakutettuna esimerkiksi Tuomari Nurmio tuohon kertomukseen istui.

Ja yllättävänkin koskettava ja monia lankoja yhteensolmiva oli lopputekstien yhteydessä soiva Kurjuuden kuningas.

Niin. Niitä yksin yksinäisiä, onnen kerjäläisiä ja kurjuuden kuninkaita sitä itse kukin viime kädessä täällä ollaan.