 |
| Mia Rönkä. (kuva: Marko Laihinen) |
Runopenkki kukittaa
elävän arvostusta
Olet biologi ja ympäristöekologian dosentti, jolta julkaistiin keväällä esikoisrunokirja Maanalaiset linnut (Sammakko). Miten
tavallinen ihminen voi selättää ekoahdistustaan?
Voi pitää huolta omasta tontistaan ja siitä, miten arkeaan
elää. Oma lähiluonto on tärkeä. Se mihin on tunneside, sitä haluaa suojella.
Omilla teoilla on merkitystä – esimerkiksi sillä, että vähentää muovin käyttöä.
Tietokirjailija ja
runoilija sinussa painivat, kumpi vie voiton?
Ehkä molemmat voittavat, toteavat että tasapeli ja jatketaan
tästä yhdessä. Kummankaan ei ainakaan tarvitse hävitä.
Jos runosi ovat
maanalaisia lintuja, mitä siteitä niillä on maanpäällisiin lintuihin?
Ne kertovat ja merkitsevät samoja asioita: kulttuurisia
yhteyksiä, vuorovaikutussuhteita, toivoa, kommunikointia.
Jos runokirjastasi
ilmestyisi yksi puhekupla, mitä siinä lukisi?
Verso umpeutuneesta haavasta.
Millainen elävä
organismi runokokoelmasi voisi olla: lajikuvaus?
Jokin haarautuva, juurtuva, itävä. Sanikkainen tai muu
kasvi, joka voi katkeilla ja jonka pudonneet palaset pystyvät tuottamaan uuden
yksilön. Eliö, joka kykenee uudistamaan itse itseään – toivoisin sille iättömyyttä.
Onko kirjasi jokainen
sivu kastettu empatiaan?
Ainakin elävän kunnioittamiseen ja arvostamiseen.
Maanalaiset linnut -kirjaa on sanottu myös yhteiskuntakriittiseksi. Mitä meidän tulee ensimmäiseksi tehdä?
Pitää huolta ympäristön kantokyvystä, se on kaiken
taustalla. Jos ekosysteemit eivät toimi, kaikki käy vaikeaksi. Toivon, että
luonto kykenee tulevaisuudessa säilyttämään toimintakykynsä, ei vain ihmistä
varten, vaan että muutkin eliölajit mahtuisivat tänne.
Mikä on ollut
vaarallisin hetkesi tutkijana luonnossa?
Olisi hienoa sanoa jotain isoa ja dramaattista, mutta
vaarallisinta on, kun valokuvaan makuullani tuolla pöpeliköissä. Punkin purema
on riskialttein.
Voiko runo olla
ihmiselle vaarallinen?
Asia jota pelkää, koetaan vaaralliseksi. Myös pelko
itsessään voi olla vaarallista. Runo voi muuttaa asioita lukijassa tai
kirjoittajassa, eli jos pelkää muutosta, runokin voi olla vaarallinen.
Runoilijan oma
kysymys ja vastaus siihen?
Mikä yhdistää runoa ja karhua?
Karhun valokuvaaminen muistuttaa osittain runon
kirjoittamista. Sekä karhussa että runossa on arvoitusta ja voimaa, ja samoin
kuin valokuvaa myös runoa tavallaan metsästän, yritän saada pyydystettyä.
Ajatusta ei voi väkisin ottaa, kuten ei kuvaa karhustakaan. Saamisen ja
löytämisen ilo yhdistävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti