Persevalokuvien syvempää filosofiaa peilaamassa

Alkuun jumppaa - jos sinulla on mielikuva, minkä muotoinen kroppa on Kim Kardashianilla, niin nyökkää ja nosta peukku.

Erään kaupallisen sivuston mukaan nykynuorison suosikkiammatteja on päästä Instagram-vaikuttajaksi. Minäkin pohdin siitä helppoa lisätuloa, siellä 1000€/kuva on normaalia. 

Käytännössä komeron tiukimmat raappahousut jalkaan, sitten peilin edessä otetaan omasta perseestä sata valokuvaa hymyn kanssa ja kliks: paras otos julkaistaan koko maailmalle. Ja kohta jo plinksuu kännykkään sydäntä ja peukkua, ja omalle perseelle niitä Seuraajia, jonka jälkeen myös mainostajat kiinnostuvat. Taas uusi potentiaalinen asiakaslauma on kerääntynyt tuoreen influensserin hanurin taakse. 

Suosittu persekuviensa julkaisija on rahanarvoista, kärpäspaperimaista liimaa tavarakauppiaille. Sillä myyjäpuoli tietää, että iso osa ihmisistä tekee ostoksia kahdella tavalla. Joko tekee kuten heidän karismaattinen johtajansa näyttää mallia tai sanoo, tai sitten puolisokeasti niin kuin muutkin. Ettei erotuttaisi porukasta.

Vaan eipä ole laihisen persevalokuvalla markkina-arvoa verrattuna Kardashianin otoksiin. Yhy yhy. Minulla on Instassa VAIN 91 seuraajaa ja Kimillä jeesuksen tavalla 210 miljoonaa. En siis ole kiinnostava tyyppi. Yhy yhy. Toiset ovat kauniimpia ja niillä on näköjään aamusta yöhön mahtavaa elämää. Niillä on enemmän tykkäyksiä ja Seuraajia. No niin, nyt puhkesi itsetunto ja tuli masennus, kateusahdistus ja tuskan parahdus.

Mihin Instagramin ja vastaavien nuorekasta yksilökulttuuria korostavien digisovellusten juttu perustuu? Ne ovat sosiaalisen palautteen välineitä meille ihmisille, joilla on loputon tarve verrata itseään muihin. Tahto kuulua juuri tietynlaiseen laumaan. Tämä koskee naisia, miehiä ja mitä tahansa sukupuolta olevia.

Joillakin oman perseen valokuvaajilla se hyväksynnänhaku ja julkisuudenkipeys etenee pakkomielteeksi, riippuvuudeksi. Julkaistaan kuva ja tekstipostaus, saadaan tsemppipalautetta, ja se aiheuttaa mielihyväisiä tunteita. Haluamme kylpeä lämpimissä, ihailevissa kehukommenteissa.

Toki jonkun mielestä tässä on kyseessä vain itsekeskeinen digitaalinen itsetyydytys.

Samalla olemme superherkkiä kielteiselle palautteelle. Jos yksikin k***pää sanoo, että avautumiseni oli hattarahöttöä tai mikä pahempaa, ettei se minun persekuvani ole muka ihana ja söpö, niin se on saman tien todella ikävää vihapuhetta, kiusaamista, loukkaavaa ikärasismia, intersektionaalista sovinismia, rodullistamista, vähemmistöläisen maalittamista ja mitämuutaniitäon. Ja äkkiä soitto iltapäivälehteen, josko kohujuttua kerjääntyisi. Koska se tietää lisää Seuraajia. Eli mainostuloja eli rahaa. 

Eniten toki tienaavat näiden sovellusten omistajat - kun Facebook 2012 osti omaan lypsyimperiumiinsa rahantekokone Instagramin, hintalappu oli miljardi dollaria.

Jos haluaa avartaa ymmärrystään digiriippuvuuksien maailmasta, oiva kirja on Adam Alterin Vastustamaton - miksi emme pysty lopettamaan tsekkaamista, skrollaamista, klikkaamista ja seuraamista. [Terra Cognita 2017]

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja miettii, mitä entisaikaan olisi tehty omien persevalokuviensa tyrkyttäjille

Kolumni on julkaistu Laitilan Sanomissa 23.3.2021

Eeva-Maria Kallio: Omalle uralle [Sanoma Pro 2021]

Tämä tuore teos on työ- ja oppikirja, joka on suunnattu ensisijassa omien lahjakkuuksien ja kiinnostuksen kohteiden löytämiseen sekä toiselle asteelle siirtyville. Itse tutkasin tämän etsivän nuorisotyön ja uuden oppivelvollisuusiän noston vinkkelistä, ja on sillekin alueelle käyttökelpoinen opus. Myös nuorisotyön tekijöille, työpajoille ja pienryhmätyöskentelyyn helppolukuinen ideapankki.

Tilaus täältä.

"Kirja kattaa koulutuksen perusteiden keskeisimmät sisällöt painottuen ammatinvalintaan, urasuunnitteluun ja elämäntaitoihin. Kirja perustuu Spencer G. Nilesin toivokeskeiseen uraohjausteoriaan ja on otteeltaan ratkaisukeskeinen. Soveltuu käytettäväksi myös aikuisten ja nuorten perusopetuksessa, osana te-palvelujen prosesseja, erilaisissa uravalmennuksissa ja soveltuvin osin toisen asteen urasuunnittelussa. Kirjaa voi käyttää myös itseopiskeluun."

Kirjan yleisenä hyvänä huomiona voi pitää, että on selkeä ja napakka. Samalla kuitenkin käydään varsin kattavasti läpi nuorten juuri tuohon ikä- ja opiskeluvaiheeseen sekä hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä.

Kirja sisältää ajattelua ja näkökulmia avartavia pohdiskelutehtäviä. Monen nuoren kuin aikuisenkin muutospyrkimysten pohjimmaisena esteenä ovat ne omaan itseen kohdistuvat negatiiviset uskomukset, joita onneksi pystyy "päivittämään" paremmiksi omaa itsetuntemustaan lisäämällä. 

Kirja tarjoaa pähkinäistä purtavaa mm. arvoihin, omiin vahvuuksiin, vuorovaikutukseen ja tunteisiin liittyen.

Hinta on omasta mielestäni aika tyyris, mutta sisällöltään tutustumisen arvoinen oppikirja.

Virpi Alanen: Hiilellä piirretty hymy

Se tie kuljettava, jonka mutkissa ylimääräistä iloa.

Virpi Alasen teos Hiilellä piirretty hymy [Kulttuurivihkot] valittiin taannoin Vuoden aforismikirjaksi 2020 Suomen aforismiyhdistyksen toimesta.

Perustellusti, sillä kyseessä on monitahoisesti inhimillisiin ilmiöihin juureutunut ja kanssa-ajatteluun kutsuva teos. Jos haluaa perehtyä nykyaforistikkaan, tästä on hyvä aloittaa. 

Aforismi itsessään on kummallinen ja vikuri kirjallisuuden laji. Jossain määrin se on ehkä kirjoittajiaan eniten paljastava luovan kirjoittamisen laji. Väistämättä aforismeista välkkyy tai vuotaa esille yleistietoa, ihmis- ja elämäkäsitystä, arvoja ja moraalia, älyllistä filosofista särmää. Persoonallinen kieli näkyy sekä sanomisen tapa, ja ne henkilökohtaiset kitkat omien olosuhteiden kanssa. Asenteet ja viisaudet.

Vaikkei paljoa, niin mietelauseita yhdistää se, että niissä on jotakin yleisesti todeksi tunnistettavaa, järjellä ymmärrettävää. Jaettavaa. Jäämiä pähkinöistä.

Äitiys repii ihmisen, äidiksi.

Virpi Alasella on vankka tuntemus aforistiikasta. Hän on toiminut Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtajana ja myös esikoisteoksessaan Ystävätär K on kosolti aforistista otetta. Hän on ollut kirjoittajana myös Turun Sanomien Viikon aforismi-palstalla.

Mitkä ovat tämän kokoelman erityisiä ansioita

Ehkä se kaikista vaikein, eli pääteemana kirja sisältää optimistisia aforismeja, ajatuksia ilosta ja toivosta. Ilman, että kieltäydyttäisiin myös kohtaamasta vaikeita asioita. Mietteitä taiteesta, luonnosta – ja niin, ettei sivuja kääntämällä ravistu ollenkaan latteaa klisettä lukijan käsivarsille. 

Jos jotakin haluat kasvattaa, kasvata optimisti ja anna sen villiintyä.

Sitten kirjassa on erinomaisen kuvallisia aforismeja, joihin on vangittuna pysäytettyä liikettä. Lukijalla hyrähtää mielikuvituksen projektori melkeinpä automaattisesti pyörimään.

Toivoton aika, kunnes mielikuvitus saapuu välkkyväsilmäisinä kissoina.

Teoksessa on sarjallisuutta käytetty taitavasti ajattelun etenemisen ilmaisemiseen. Pidetään lukija kyydissä.

Sarjallisuutta ja kerroksellisuutta - kirjoitettujen lauseiden alla on tunnetta, tunteiden alla viestejä, suuntaviittoja, kysymyksiä. Tälläkin kirjalla on oma vahva runollisuutensa. Lajisekoitetta.

Muisti on sinisten hetkien työkalu.

Pikkutytöstä asti piirtänyt filosofiaa, kysymysmerkkiä.

Tulessa hyppivä pirulainen. Toivo. Piirtää hiilellä itselleen hymyn.

Teksti on matriarkka, tulevaisuus kirjoitetaan hänen kirjaimillaan.

Tulessa hyppivä pirulainen. Toivo. Piirtää hiilellä itselleen

hymyn.

Seittimäinen olento takanasi on tulevaisuutesi.

Tässä Elias Krohnin haastatteluvideossa Virpi kertoo kirjan syntyvaiheista.

Vesa Rantaman kirja-arvio Helsingin Sanomissa.

Yksinäisyys on epäterveellistä ja helvettiä

Vaikka uutiset kertovat, että koronarokotteet ovat tulossa ja keväällä kaikki on jo ehkä aurinkoisella tolalla, niin monella on edessään yksinäisiä kuukausia. Ilman koronaakin yksinäisyys ei katso ikää eikä sosiaaliluokkaa. Vankilamaisen yksinäinen voi olla pikkulapsi, nuori, koululainen, aikuinen, isovanhempi, vanhus, sinkku, perheessä oleva, eri tavoin sairaat ja niin edelleen. 

Professori Peter Strang on todennut, ettei ihmisen kuulu olla yksin. (HS 26.11.) Hän on Ruotsissa saattohoidon ykkösasiantuntijoita ja kuolevien kanssa toimiessaan on perehtynyt aiheeseen. Pitkään jatkuvana yksinäisyys on erittäin haitallista niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Se vaikuttaa mm. stressihormoneihin, aivoihin, sydämeen, verisuoniin, immuunipuolustukseen ja tietenkin mielialaan. Tutkimusten mukaan tahaton yksinäisyys vastaa vaikutuksiltaan 15 tupakan polttamista päivittäin.

Miksi näin rajut vaikutukset? Esivanhempamme ovat säilyneet hengissä vain, koska ovat eläneet yhteisönä. Mukautuvaiset aivomme ovat oppineet ajan saatossa palkitsemaan sosiaalisuudesta ja ryhmään kuulumisesta ja samalla antamaan varoitusta yksin jäämisen uhasta. Stressin "tehtävä" on aiheuttaa ahdistusta, joka helpottaa, kun ihminen palaa yhteisöön. Nykyään yksinäisyys ei enää tarkoita meille välitöntä hengenlähdön uhkaa, mutta laumanisäkkään kroppamme toimii kuten ennenkin.

Samaa evoluutioperustaa tuo esille Markus J. Rantala kirjassaan Masennuksen biologia. Yksinäisyys on yksi kahdestatoista tekijästä, joka voi laukaista masennuksen. Evoluutiohistoriassamme ihmistä uhkasivat pedot ja lajitoverit, joten sen takia edelleen yksinäisen aivot ovat jatkuvasti varuillaan eli mantelitumake on aktivoitunut. Jos yksinäisyyden aiheuttama stressireaktio jatkuu pitkään, se johtaa neuroinflammaatioon, aivojen tulehdustilaan, ja siten patologiseen masennustilaan. Se taas laskee itsetuntoa, aiheuttaa uupumusta, apatiaa ja saa henkilön vetäytymään muista ihmisistä, jolloin viheliäinen noidankehä vain syvenee. 

Suomessa yksinäisyys lisääntyy ja masennus lisääntyy - itse näen tässä yhden aivan selvän käsikynkän. Yksinasuvia on 1,2 miljoonaa. Tämä on mielestäni paljon suurempi ja ratkaisumalleja odottava ongelma kuin vielä ymmärretäänkään. 

Strang antaa neuvoja, mitä tehdä. Vaikka vaikeaa se onkin, yksinäisen pitää itse ottaa ensimmäiset askeleet kohti seuraa: soittaa, jutella ja vaikka pyytää kaveri kävelylle. Ja kannattaa keskittyä ihmisiin, joiden kanssa jakaa kiinnostuksen kohteita ja joista tykkää. Vaikka korona nyt rajoittaa, niin uudet jutut ja harrastukset auttavat löytämään sosiaalisia suhteita. 

Toki ei-yksinäisten kannattaa myös miettiä, mitä voisi tehdä. Esimerkiksi ilmaisia videopuheluja voi ottaa helposti ja lyhyetkin aidot tapaamiset turvavälin takaa ovat tärkeitä. Molemmille osapuolille.

 

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja on tehnyt paluun etsivän nuorisotyön pariin 

Kolumni on alunperin julkaistu Laitilan Sanomissa 18.12.2020

Maestro Markus ja Fiktio Fakta Tanssin pyörteissä!

Järjestyksessään toinen lasten kuvakirjamme on tullut painosta, hii-uli-hei! 

Jos haluaa varman päälle pelata, niin jouluksi kirjaa ehtii hyvin saamaan vielä tekijöiltä itseltään 20 euron hintaan. Tilata voi myös kuvittaja-Elinan Mantelina-pajalta, Booky.fi sekä Kirjavälityksestä. Kirjastoihin ja kirjakauppoihin tulon päällä.

Tässä tarinassa Maestro ja Fiktio saapuvat Kakrumäen päiväkotiin keikalle. Tarkoituksena on esitellä lapsille ja aikuisille suomalaisten eri aikakausina harrastamia tansseja sekä niihin liittyviä mielenkiintoisia seikkoja ja soittimia. Kirja on sananmukaisesti täynnä faktaa ja fiktiota.

Teoksen kekseliäästä ja taidokkaasta kuvituksesta on vastannut tälläkin kertaa Elina Jasu. Monet kirjan kuvat ovat vaatineet häneltä runsaasti taustatutkimusta sekä pikkutarkkaa piirroskättä.

Kirjan taitosta ja ilmeestä on vastannut graafikko Jari Nieminen.

Koronaepidemia aiheutti sen, että tietyt suunnitellut tanssivideot toteutamme tuonnempana. Kirja tarjoaa jonkin verran opeteltavaa sisältöä kuten kilvoitteluun soveltuvan Tikkuristi-tanssin. Edelliseen Kansanmusiikin kyydissä! -kirjaan tekemiämme Maestro ja Fiktio -videoita on ansiokkaasti hyödynnetty mm. kansanmusiikin opetustarkoituksiin. 

Se, että tarina on sijoitettu päiväkotiin, ei ole aivan sattumaa. Vuodesta 2014 olemme Markus Rantasen kanssa tehneet lähemmäs 600 Maestro ja Fiktio -keikkaa enimmäkseen Lounais-Suomen päiväkodeissa ja alakouluissa. Tarkkasilmäinen lukija saattaakin löytää päiväkodeista yleistuttuja yksityiskohtia.

Eräs tähän kirjaan luotu sympaattinen hahmo on Päikkäripappa Pentti. Hänenkin puheillaan on oma totuuspohjansa, sillä niihin on taltioitu juttuja, joita olemme kuulleet senioreille suunnattujen esitysten yhteydessä.

Iltamilla ja tanssilavakulttuurilla on ollut ja on edelleen suuri merkitys suomalaisuudessa. Jahka korona on voitettu kanta, tanssit jatkuvat taas. Kuvassa tunnelmallisen kesäillan tanssimusiikista vastaamassa Mauno Käki & Eiliset munkit.

Takakannesta vielä lisäesittelyt muine tietoineen.

Ja kuten monella muullakin, Fiktiolla oli ensialkuun melko vahvaa kielteistä ennakkoasennetta kansantansseja kohtaan. Mutta kyllä se siitä taittui aurinkoiselle puolelle!

P.S. 

Puukenkki Kustannuksen muut julkaistut teokset löytyvät täältä.

Ensimmäistä kuvakirjaamme Maestro ja Fiktio Kansanmusiikin pyörteissä on myös saatavilla. Sisällön esittely täältä.

Laitilasta kuoriutui maankuulu kanapitäjä

Markus Rantasen Prenttelin Hessu -kirjassa oli pelimanniasioiden ohessa mielenkiintoinen yksityiskohta. Historiikkien mukaan Laitilan kanatalous olisi saanut sankarillisen lähtölaukauksensa siitä, kun vuonna 1904 kirkonkylässä asunut värjäri Josef Leivo oli käynyt kananhoitokursseilla Köyliössä. Itse ehätin siitä paikasta jo ehdottamaan patsasta Leivolle ja vaurautta luoneelle miljoonien munien laitilalaiselle kanataloudelle! 

(Laitilan Sanomat 6.11.2020)

Eikä maine entinen suinkaan ole mennyttä – tänäkin päivänä kanat ja munat näyttelevät erittäin merkittävää roolia Laitilalle ja laitilalaisille. Äskettäin Munax Oy tiedotti peräti 480 000 kanan yksiköstään Mynämäkeen ja myös Kieku aikoo rakentaa saman suuruusluokan yhteiskanalan Säkylään. Mutta miten se munabisnes on ne kananvarpaiset alkuaskeleensa juuri tälle paikkakunnalle ottanut?

Vaski-kirjastosta löytyy digitaalisenakin ytimekäs ja kieltämättä hieman rehvakaskin teos: Laitilan munanmyyntiosuuskunta I.L. 1914-1939 – 25 vuotta paikallista kananmunakauppaa. 

Sen alussa todetaan, että kanoja laitilalaisilla on ollut iät ja ajat. Ei ole siis tarkkaa tietoa, kumpi on ollut ensin, muna vai laitilalainen. 

Ja kirjanen selvittää, että rahatuloja tuoneen kananhoidon uranuurtajana pidetään edellä mainittua Leivoa. Hän oli Köyliön kursseiltaan tuonut mukanaan myös ruskeita Leghorn-kanoja, joita vallankumouksellisen hyviä rotukanoja alkoi ahkerasti munittaa ja kauppa kävi. Miehen innostus kananhoitoon ja varsinkin hyvät tulokset silloisissa oloissa ja ruokinnalla alkoivat tietenkin kiinnostaa naapureita kirkonkylässä, josta toiminta alkoi levitä sivukyliinkin. 

Rehellinen naapurikateus on aina ollut hyvää polttoainetta omalle yritteliäisyydelle - laitilalaista kuivakkaankitsasta perusnuukuutta unohtamatta.

Kun munatuotanto nousi niin suureksi, ettei oman pitäjän markkinat enää vetäneet, heräsi ajatus yhtymästä, joka huolehtisi munien yhteismyynnistä suurempiin kulutuskeskuksiin.

Kirjan mukaan pyhäiltoina kirkonkylän kananhoitajilla oli tapana kokoontua Leivon luokse, jossa kaikki kananhoitoa ja myyntiä koskevat asiat pohdittiin.

Täten monien kokouskotkotusten jälkeen 20.4.1913 ehkäpä karvalakkeja heiteltiin ilmaan taputusten ja jihuu!-huutojen saattelemina: tuolloin saatiin perustetuksi suurin odotuksin Laitilan munanmyyntiosuuskunta.

 

Voiton kautta vaikeuksien puolelle

No ei ollut näemmä helppoa munanmyyntiosuuskunnan alkutaipaleet. Jäsenmäärä oli aluksi 14, munien vastaanoton järjestäminen oli työlästä, liiketoiminta pientä ja hinta alhainen. Kananhoitajat saivat munista vain 5 penniä kappaleelta. Hevoskuljetukset Turkuun tai Raumalle tekivät rahtikustannukset kovin kalliiksi. 

Samoihin aikoihin alkoi ilmestyä myös (kuvailun perusteella mafioso-tyyppisiä) yksityisiä munanostajia ja osuuskunnalle tuli vaikeuksia aggressiivisen hintakilpailun takia. Siihen lisukkeeksi alkoi vielä ensimmäinen maailmansota ja sitä seurannut "kulashikausi", joka häiritsi erityisesti munanmyyntiosuuskuntaa. Täten kokkeli oli valmis: osuuskunta lopetettiin toistaiseksi heinäkuussa 1915.

 

Uusi yritys munittaa laadukasta tulosta

Yksityiset munakauppiaat yrittivät toden teolla nujertaa osuuskunnan pois päiviltä. Mutta kananhoitajien sitkeyden ansiosta toiminta alkoi 17.1.1920 käytännössä uudelleen. Merkitystä oli silläkin, että Kodjalan kananhoitajat liittyivät tähän osuuskuntaan eivätkä perustaneetkaan omaa.

Nyt liiketoiminta alkoi kasvaa nopeasti. Munien vastaanottopaikkoja oli pitäjän eri kulmilla. Rahtaaminen markkinapaikoille halpeni autoliikenteen kehittymisen ja Uudenkaupungin rautatien myötä.

Heinäkuussa 1924 osuuskunta muutti omaan toimitaloon - hulppea rakennus sijaitsi nykyisen Kirkkokodin paikalla. Tällä vuosikymmenellä se Laitilan maankuulu maine kanapitäjänä syntyi.

Kananmunien hinnoissa oli alkuvuosien mittaan suuria vaihteluita. Sodan jälkeen munista maksettiin satumaisen korkeita hintoja, mikä tietenkin innosti uusia kanalayrittäjiä mukaan. Myöhemmin hinnat normaalisoituivat kasvaneen tarjonnan myötä.

Munien hyvän laadun suhteen iso askel tapahtui, kun käytäntöön otettiin valotarkastus. Osuuskunta harjoitti myös kaurojen, näkinkuorien ja kalajauhojen kauppaa jäsenilleen. Kanoja ja toimintaa jalostettiin koko ajan paremmaksi ja tehokkaammaksi. Kananpoikien haudonnassa siirryttiin konehaudontaan. Myöskin kananhoidollisella neuvontatyöllä lienee ollut rikastava vaikutus - siitä saatiin apua mm. poikaskasvatusta vaivanneiden tautien hoidossa. 

Kirjan mukaan parhaimmillaan Laitilassa oli kyliä, jossa melkein joka talossa oli kanala. Ymmärrettävää, koska sen perustaminen ei ollut kallista eikä hoito ei vaatinut suuria työpanoksia. Ehkei liene kaukana todesta sekään vanha juttu, että joskus olisi Laitilan kunnasta saanut köyhäin sosiaaliapuna muutaman kanan.

Vuonna 1938 lopulla osuuskunnalla oli munia tuovia jäseniä jo hulppeasti 486. 

Laitilan munanmyyntiosuuskunta, tuo paikallisen kanatalouden merkittävä taustavoima lopetettiin vuonna 1959. Tuolloin siitä voiton veivät yksiköiden suureneminen, Vientikunta Munan suoran keräilyn järjestäminen sekä kauppaliikkeiden oma vastaanotto. 

Aiheeseen liittyen Poukan talolta löytyy pysyvä ja suositeltava Pali muni -näyttely.  

 

 

Lähteet: Laitilan munanmyyntiosuuskunta I.L. 1914-1939 – 25 vuotta paikallista kananmunakauppaa, Jukka Vehmas ja Kari Alifrosti: Laitila 1900-luvulla, Markus Rantanen: Prenttelin Hessu - värikkään kansanviulistin tarina ja laulut.

Juttu on alunperin julkaistu 6.11.2020 Laitilan Sanomain 95-vuotisjulkaisussa, jonka teemana oli Juuret.

No hitto miks ei

On aina mukavaa löytää jokin ilmiö, jota ei oikein ymmärrä. Tunnetusti Pohjoismaissa sukupuolten välinen aito tasa-arvo on muuhun maailmaan verrattuna huipputasoa. Se näkyy erinomaisesti siinä, että täällä on kenen tahansa mahdollista opiskella mitä alaa tahansa, jos vain innostusta löytyy ja päänupissa riittää kapasiteettia. Ei edes raha ratko unelmia.

Valinta on erittäin vapaa: mieskätilöitä on ja putkiasentajina naisia. Mutta, erityisesti Suomessa jako miesten ja naisten ammatteihin on yhä erittäin voimakasta. Tutkijoiden mukaan juuri mikään ei ole muuttunut 1980-luvulta. Suurimmat opiskelualat ovat hämmästyttävän sukupuolittuneita: vuonna 2016 terveys- ja hyvinvointialalla naiset voittivat prosentit 82–18, mutta tietojenkäsittely ja tietoliikenne meni miehille 85–15. Kasvatusala naisille 78–22, tekniikka miehille 81–19. Miksi tämä nyt näin menee? Ketä pitäisi kivittää tai pakkosivistää, että tasaisempi jakaantuminen toteutuisi?

Osa uskoo, että ohjurina on sukupuolten evoluutio ja erilainen biologia, joiden vaikutusvalta näyttäytyy tässä ajassa tällä tavoin jalostuneena: muijat hoivaa, äijät hoitaa tekniikan. Osa taas lyttää heti tällaiset evoluutiobiologiaan ja hormooneihin vetoavat selitykset, koska ne naarmuttavat idealistisia ihmiskäsityksiä. 

No ovatko lasten isät ja äidit sitten niin vanhoillistisia pällejä, että jatkavat muutosvastaisesti perinteitä kasvatuksen kautta? Se on tiedossa, että varsinkin korkeakoulutettujen vanhempien lapset jatkavat monesti samalla alalla. Tuttuus vaikuttaa muidenkin valintoihin, kun tietoa muusta ei oikein ole. Joka tapauksessa tässä on kelpo puheenaihe kotosalle: vanhemmat kertokaa miksi valitsitte tai päädyitte nykyisiin töihinne.

Entä kuinka paljon osasyytä on päiväkotien ja opettajien suunnassa - ovatko opot kuinka ratkaisevia uravalintoja esitellessään?  

Miten paljon stereotypiat, sukupuoliroolit ja puhtaat mielikuvat vaikuttavat nuorten ammattipohdintoihin - kaveripiirillä on iso merkitys, ryhmäpaine pulputtaa tienviittoja. Kuinka vapaita ne vapaat valinnat loppujen lopuksi edes ovat?

Ehkä paras löytämäni uusi selitys tähän mennessä on, että hyvän sosiaaliturvan maissa varsinkin naiset voivat valita vapaammin opintoalansa mielenkiintonsa mukaan, koska heidän ei tarvitse painottaa toimeentulon merkitystä. Valitaan se, mikä kiinnostaa eniten. Tästä toki päästään oikeastaan ympyränä ihmettelyn alkuun: miksi sitten naisia kiinnostaa hoiva-alan työt eniten, ja miksi miehille näyttää se tekniikka nappaavan parhaiten? Mistä syntyy se kutsumustöiden kutsumus, mistä kasvaa intohimotyön intohimo? En osaa sanoa.

Loppujen lopuksi, pitäisikö naisten edes opiskella enemmän teknisiä aloja ja miesten hoiva-alan ammatteja, mitä hyötyä? Tutkijoiden mukaan erilaisuus monipuolistaisi ja toisi parempia lopputuloksia. Raha ja valtakin jakaantuisivat nykyistä tasaisemmin.  Naisilla varsinkin olisi opiskeluvalintojen kautta mahdollisuus kasvattaa sitä kuuluisaa euroaan: kas hoitajaksi vaiko ICT-alalle digitalisaation pariin?

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja pohtii uusia uria itsekin

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 25.9.2020