Turun taiteiden yötä alkuillasta

Varsinaista asiaa oli Mikko Kalajoen uuden romaanin Kolme tärkeintä asiaa -julkkareihin, mutta tuli kierreltyä muutama kaarros kaupungilla. Valokuvasin ja äänittelin sanatonta puheensorinaa, katuääntä jazzilla ja capoeira-meininkiä.

Mikko Kalajokea haastatteli Pienessä kirjapuodissa 

Anna-Riikka Carlson. 

Kauko Röyhkä veti Sammakon Kirjakaupan täyteen.

Niin täyteen, että kirjakauppias Lahtinen jäi itse 

sovinnolla ulkopuolelle.

Turun pääkirjaston edustalta balanssia.

Tuntemattomat rakastavaiset katsovat joen yli 

Titanikin suuntaan. 

Titanikissa taas oltiin ehkä kiinnostavimman taiteen 

live-luomisen äärellä:

Konekonekone 

VIEW-MASTER:in stereolumoissa

Mökiltä löytyi vanha harmaa muovinen View-Master ja muutamia vanhoja kiekkoja. Snow White, Bremenin soittoniekat, Kolme pientä porsasta ja vehkeen esittelykiekko muutamalla hienolla maailman maisemalla. Vuosilukuja en löytänyt mistään, mutta epäilisin satujen kohdalla ollaan 50-60-luvuilla, ehkä jopa vanhempia versioita.

View-Master on ”ihmelaite”, johon melkeinpä jokaisella on varmasti jotakin omaa muistikuvaa kiinnitettynä. Ymmärrän oikein hyvin, että View-Master –laitteet ja seitsemän kuvan kiekot ovat kiinnostava keräilykohde – niillä on ajallista jatkumoa jo vuodesta 1939 ja Suomessakin pitkältä ajalta.

Stereokuvien katsomiseen liittyy suurimpana kiehtovuutena juuri tuo kolmiulotteisuus, ja lisäksi kojeella katsomisesta syntyvä tietty tirkistelevä katsojan rooli. Se luo omalla tavallaan vahvaa ulkopuolisuuden, objektiivisuuden tuntua. Ja neliömäisen ikkunaruudun ääressä katsojan paikka on usein huikea, jopa huimaava – lentokoneesta siiven alta, Niagaran putouksilta tai alppien kielekkeeltä.

Silläkin on oma merkityksensä, ainakin nykypäällä ymmärrettynä, ettei kuva liiku. Sitä voi tarkastella rauhassa, katsoa pienetkin yksityiskohdat esille.

Taidokkaasti View-Masterille valmistetuista nukkeasetelmista tulee mieleen, että ne ovat kuin suoria pysäytyskuvia mielikuvituksesta. Voi hyvin kuvitella, miten jollain yhdellä tietyllä kuvalla – siinä esiintyneellä ihmisellä, näkymällä tai sadun tilannekuvalla on ollut todella iso merkitys lapselle monisäikeisenä tunnekokemuksena. Ovat ehkä muistottuneet lopuksi iäksi mieleen.

(Sivumennen todettakoon, että seitsemän kääpiötä jokapäiväisessä 

timanttikaivosduunissa symboloi alunperin arkista aherrusta.) 

Nykykatsojalle kuvien laatu, sisällöt raksahtavat hitaasti eteenpäin umpinostalgiassa. Näissä kiekoissa joita katsoin, oli myös varsin tujuiksi tehtyjä hahmoja myös nykykakrun mielestä– Disneyn kiiltokuvastus puuttui ja sadut soivat kuvinakin enemmän aidossa grimmissä.

Vahvaa illuusiota – runokuvia unen logiikalla. 

Lumikki ja perusinhimillisyydestä peilaava 

loistelias kateuden kuvaus.

Fingerporissa

Silloin tällöin olen Jarlalle lähetellyt homonyymisiä strippi-ideoita.
Tämä löysi rastit sarjikseen asti.

Minusta ihan kelpo idea tekijältä pitää sarjakuvan sisältö eläväisenä lukijakunnan avustuksella - on siinä oma epätyypillinen vuorovaikutteisuuskin läsnä.

Omia ideoitaan voi lähettää osoitteeseen juustomestari (a) yahoo.com 

Amerikkalaisia sukujuuria selvittämässä

Turun Sanomissa oli 22.7.2014 juttu, jossa kerrottiin Anita Häkkilä-Smileystä, joka on tuonut parinkymmenen vuoden aikana 500-600 amerikansuomalaista Suomeen tutustumaan vanhempiensa tai isovanhempiensa kotimaahan.

Faktalootassa kerrottiin, että Suomesta lähti vuosina 1860-1944 noin 370 000 siirtolaista Pohjois-Amerikkaan. Syitä lähtöön olivat yleensä köyhyys, sosiaaliset ongelmat ja seikkailuhalu. Yhdysvalloissa oli tarjolla runsaasti työtä.

Jutusta muistelin, että äidin puolelta on itsellänikin jokin Amerikan kytkös. Pappani kuoli 1977 ja syntymäpaikaksi oli kuolinilmoitukseen merkitty U.S.A, jota silloin jotkut ihmettelivät. 

Facebookissa aiheesta hieman keskusteltiin ja heti löytyi muitakin, joilla oli sinne suuntaan siirtolaiseksi lähteneitä sukulaisia.

Mikään sukupuutieteilijä en ainakaan toistaiseksi ole, mutta asia jäi kiinnostamaan. Tänään siitä sitten kyselin tietoja kun äidin luona kyläiltiin. Vuosilukuja eri vaiheisiin en tähän hätään lähtenyt etsimään, tarina voittakoon.

Äidinisänäidin nimi oli Fanny Tuominen ja oli kotoisin Hinnerjoelta. Fannylla oli nuoruudenrakkautta erään Frans Nurmen kanssa, mutta sitten väleihin tuli jotakin pahemman sortin rynttyä ja Fanny lähti Amerikkaan ja Frans Kanadaan. Se isäntä jolla Fanny oli piikana ei suostunut lainamaan matkarahoja, mutta toinen isäntä lainasi.

Amerikanmaalla Fanny tapasi William Williams –nimisen miehen ja meni hänen kanssaan naimisiin. He saivat kolme poikaa, Viljo, Veikko (äitini isä) ja Toivo, joka menehtyi laivassa pitkällä takaisintulomatkalla.

Veikon kastetodistuksen näin. (Isänsä Williaminkin hyvin koristeellisen babtistikirkon todistuksen olen kyllä joskus nähnyt.) Veikko oli syntynyt 8.1.1919 ja kastepaikaksi oli merkitty Hoboken N.J.

Fanny ei siis jäänyt Amerikkaan, vaan toi joidenkin vuosien kuluttua miehensä ja pojat Suomeen ja Hinnerjoelle. Veikko oli tuolloin ollut parivuotias.

Jossain vaiheessa sukunimi Williams vaihtui ja siitä tuli Jalonen. Äidin käsityksen mukaan mies oli siihen aikaan nähden jonkun verran rahamies, koska kykeni ostamaan tontin Laitilan Kaivolasta ja rakentamaan sinne perheelleen talon. (Mikä sittemmin siirrettiin Pahojoelle Viljo-pojalle; Veikolle tuli uusi torppa toiseen paikkaan Kaivolaan.)

Vaan heikosti kävi Williamille Suomessa jo melko nuorella iällä – hän kuoli lentävään keuhkotautiin ja on haudattuna Laitilan vanhalla hautausmaalla.

Jotain hiipuneita kytköksiä on matkan varrella ollut myöhemmin Amerikan välillä – äitini muisteli, että sotien jälkeen sieltä lähettiin puulaatikoita, joissa oli sisällä runsaasti erilaista ruokasäilykeitä – muuan muassa maksapasteijaa, jota hän sai maistaa elämän ensimmäistä kertaa. Postitetut laatikot tuotiin junalla Uuteenkaupunkiin, josta ne piti hevosella hakea. Myöhemmin tuli vielä jotakin aika heikkolaatuisia vaatetarpeita.

Kävi ilmi, että eräällä sukulaisellani on hallussaan Fannyn ja Williamin vihkikuva – sen verran vielä kiinnostaa että pitää mennä kyläilemään ja ottamaan amerikan ”esi-isästä” vielä tarkempaa kuvaa. Kyllä nämä ovat kiinnostavia tosiasioita – joku ehkä muistaa toisenlaisia tarinapätkiä joita lapsena on näistä ajoista kuullut.

Sen verran vielä rusettia tarinaan, että Williamin kuoltua, murtuneesta nuoruudenrakkaudesta erilleen lähteneet Fanny ja Frans palasivat sitten kuitenkin lopuksi yhteiseen elämään Hinnerjoelle. Ovat kuulemma haudattuina kirkkomaalle koivet vastakkain.

Siirtolaisinstituutti on julkaissut kiinnostavan kokoelman siirtolaisten matkareiteistä Amerikkaan, joista voi mielikuvitella ainakin jonkin verran esiin sen ajan tunnelmia ja odotuksia paremmasta elämästä.

Todettakoon se vielä, että totkaiken ny Titanicissakin oli yks laitlalaine mukana, mutta se on toinen juttu se.

Meidän jokapäiväiset kuvaruutumme

(Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 18.7.2014)

Virallisten liikunta- ja ulkoilusuositusten mukaan lapselle tulee sallia ruutuaikaa viihdemedian ääressä korkeintaan 2 tuntia päivässä. Ruutuaika on sitä istumista television, älypuhelimen, tietokoneen tai pelikonsolin edessä. Jos pari tuntia  ylittyy usein, alkaa ilmetä pahenevasti niska- ja hartiaoireita, silmäkipuja ja lihasvaivoja. Jos siinä lysyssä mähittämisen, räpläämisen tai sormen hinkkaamisen ohessa samalla hontataan kaloria lärviin enemmän kuin kuluu niin lihoo.

Meidän huusholli tuskin on ainut paikka, missä koulujen kesäloma-aika on saanut nämä ”mediaviihtymiset” lähtemään kinttaista. On sitä aikaa, ja on niitä vempaimia, joilla saa heti teroitettua tylsyyden sängen pois. Lailla atk-viruksen yleistyneet älykännykät, tablettitietokoneet ja muut vastaavat ovat muutaman vuoden tuore ilmiö laajassa mitassa, ja niiden aiheuttamia isoja käytännön elämäntapojen muutoksia eletään nyt todeksi.

No ni, sit lakata jo pelaamast! Ei käy, turha kinut lissä! Ny se kännyk pois ko syärä! Mikä taas piippa? Ei sitä telkkari yäkaure vahrat! Suaristas selkäs! Ääne pois! Kui ni es jaks men ulos? Kui ni kaik muukkin vaan pela? Aipäri ei sit pelat mökil! Semmost ei ostet! En tiär misä sun laturi o! Ja niin edelleen sata kertaa päivässä. Todella turhauttavaa. Ja jos rajoittaa, mukulat pelaavat ja kyttäävät ruutuja kaveriensa luona. Olen uhannut keski-ikäisen täysin turhalla pärinällä, että jossain kohden lentää kaikki päkättimet kaattikselle ja tilalle jokainen ompelee itselleen virikkeeksi yhden steinernuken.

Psykoterapeutti Raul Soisalo luennoi kerran tutkimuksestaan, jossa oli ihmetellyt miksi ja miten internetistä voi jäädä riippuvaiseksi. Jokainen nettileski tietää, että ilmiö on totta. Syy koukuttuu esille siitä, että netti- ja pelimaailma -  ja uutiset - tarjoavat loputtomasti ihmismielelle kiinnostavaa uutta. Aivojen mielihyväkeskukselle jokainen uusi juttu, uusi kuva tai video tuo pienen hormonisuihkauksen: uusi:tirsk! uusi: tirsk! Tätä palkintoa halutaan lisää, ja syntyy riippuvuutta. Kenelle vähemmän; kenelle enemmän ja helpommin.   

Lapsen ja aikuisen digiriippuvuuden voimakkuusasteen voi helposti arvioida siitä raivokohtauksesta, jonka kyseinen henkilö saa, kun hänen ikuisesti uutta erittävän digituttinsa käyttöä rajoitetaan.

Raha sanoo, että kehitys menee pakotetusti yhä voimakkaammin nettiverkkoja kohti. Mukana pysyäkseen suurimman osan meistä tulee hankkia tietyt vehkeet ja päivitettävä osaaminen tässä tietoyhteiskunnan ajassa, tai syrjäytyy. Moni taas syrjäytyy oikeasta elämästä juuri näiden ihmisyyttä kapeuttavien teknologisten korvikkeiden takia.

No, paljonkos sitten itse vahtaan erilaisia kuvaruutuja päivässä? Kulunut kuu paistoi futiksen MM-kisoja, ja päälle tiedontoimittajan opiskelua ja läksyjä. Plus omat kirjoitusprojektit plus oma tiedonliikutus netissä ja somessa: varmasti 10 tuntia joka päivä. Ymmärrän koko ajan paremmin ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita selkeästä fyysisestä työstä, josta tulee jotain valmistakin.

Kirjoittaja asuu Turussa ja räkyttää tietoyhteiskunnan talutushihnassa

Treenikirjoitus Löytö

Turun yliopiston Luovan kirjoittamisen verkkolehti Ote ja sinne taidejournalismi-kurssin piikkiin tekemäni success-mallin treeni Löytö.

                                         Kuva Björköbyn kotiseutumuseosta Raippaluodosta.

Visualisoitua aforistiikkaa

Leivästä ja sanoista saa lapsellisen helposti murennettua 
toimivan pistoolin. Tai kukan. Lapsesta murennettua pistoolin.

Visual Poetry -työkalu täältä.