Nostalgiassa kannattaa muistaa kohtuukäyttö

Nostalgia on näinä aikoina ja pimeän talviajan syleillessä miellyttävää. Se paras musiikki on tehty ajat sitten, eikä nämä nykyajan elokuvat. Kyllä silloin nuorempana jaksoi painaa töitä ja pörrätä baareissa. Ihastumiset tuoreenvihreinä kuin koivunoksat hellässä kevättuulessa. Silloin joskus oli elämän pidoissa vielä paljon täysin tuntematonta löydettäväksi.

 

Nostalgia on määritelmien mukaan menneen ikävöintiä ja haikeutta - jollakin se on kotikontujen ja siellä kerran eläneiden ihmisten kaipausta. Se voi olla myös kotimaan kaihoa – aavan meren tuolla puolen jossakin on maa.

 

Tähän väliin asiaan liittyvä tietoketju. Lueskelin, miten eri tavoin minimalismia on toteutettu teatterin lavalla, ja löysin Samuel Becketin näytelmän Come and go. Siinä on 121 sanaa ja se kestää neljä minuuttia. Siinä ei sitä höttöä ja diipadaapaa ole. 

 

Mutta näytelmän ytimiin liittyvät mielenkiintoisimmat seikat löytyivät liiteosiosta. Suurin piirtein niin, että kun ihmisillä on vaikeuksia elämän jatkuvuuksien kanssa, he turvautuvat nostalgiaan. Esimerkiksi jos terveydentila heikkenee - vanheneminen on kaikille meille vääjäämätöntä - tai jos parisuhde on alkanut tuntua kuolleen hevosen ruokkimiselta. Tai kun merkityksellinen työura on vaihtumassa tyhjältä tuntuvaan eläkeläisyyteen. Myös kun rahat ovat käymässä vähiin ja edessä on erilaisia vaikeuksia arjessa. Näissä tilanteissa on jatkuvuus uhattuna. 

 

Davisin epäjatkuvuusteorian mukaan nostalgia on silloin lohduttava mekanismi, jolla selvitään elämänvaikeuksiin liittyvistä tunteista: peloista, ahdistuksista ja yksinäisyyden kokemuksista.

Laitilan murteessa on tätä kaikkea hyvin kuvaava ilmaisu: kyl ny o eläm pystös. Tarkoittaa juuri sitä, että jonkin tärkeän asian jatkuvuus on pysähtynyt umpikujaan ja vanhoilla tutuilla tavoilla ei siitä kohtaa enää edetä. Muutosta, muuttumista ja sopeutumista vaaditaan, tai muuten ei hyvä heilu.

Tätä maailmanaikaa kun miettii, niin kyllä itse kullakin on välillä aihetta viipyillä siellä nostalgian turvallisissa muissa maailmoissa. Ja sitten taas jatkaa eteenpäin.

 

Voi toki käydä myös niin, että joku jää ja katoaa sinne menneeseen. Silloin nostalgia toimii pakopaikkana pahalta ja monimutkaistuneelta maailmalta; varsinkin jos itsellä on huonon tuurin ja liian vähäisen osaamisen kirjoittama osa. Tällöin nostalgiasta sulkeutuukin yksi uusi ongelma eikä elämä etene. Come and go, tule ja mene.

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja ajatuksissaan poikkelehtii milloin missäkin 

 

(Julkaistu Laitilan Sanomissa 13.12.2022)

 

VIEW-MASTER:in stereolumoissa

Mökiltä löytyi vanha harmaa muovinen View-Master ja muutamia vanhoja kiekkoja. Snow White, Bremenin soittoniekat, Kolme pientä porsasta ja vehkeen esittelykiekko muutamalla hienolla maailman maisemalla. Vuosilukuja en löytänyt mistään, mutta epäilisin satujen kohdalla ollaan 50-60-luvuilla, ehkä jopa vanhempia versioita.

View-Master on ”ihmelaite”, johon melkeinpä jokaisella on varmasti jotakin omaa muistikuvaa kiinnitettynä. Ymmärrän oikein hyvin, että View-Master –laitteet ja seitsemän kuvan kiekot ovat kiinnostava keräilykohde – niillä on ajallista jatkumoa jo vuodesta 1939 ja Suomessakin pitkältä ajalta.

Stereokuvien katsomiseen liittyy suurimpana kiehtovuutena juuri tuo kolmiulotteisuus, ja lisäksi kojeella katsomisesta syntyvä tietty tirkistelevä katsojan rooli. Se luo omalla tavallaan vahvaa ulkopuolisuuden, objektiivisuuden tuntua. Ja neliömäisen ikkunaruudun ääressä katsojan paikka on usein huikea, jopa huimaava – lentokoneesta siiven alta, Niagaran putouksilta tai alppien kielekkeeltä.

Silläkin on oma merkityksensä, ainakin nykypäällä ymmärrettynä, ettei kuva liiku. Sitä voi tarkastella rauhassa, katsoa pienetkin yksityiskohdat esille.

Taidokkaasti View-Masterille valmistetuista nukkeasetelmista tulee mieleen, että ne ovat kuin suoria pysäytyskuvia mielikuvituksesta. Voi hyvin kuvitella, miten jollain yhdellä tietyllä kuvalla – siinä esiintyneellä ihmisellä, näkymällä tai sadun tilannekuvalla on ollut todella iso merkitys lapselle monisäikeisenä tunnekokemuksena. Ovat ehkä muistottuneet lopuksi iäksi mieleen.

(Sivumennen todettakoon, että seitsemän kääpiötä jokapäiväisessä 

timanttikaivosduunissa symboloi alunperin arkista aherrusta.) 

Nykykatsojalle kuvien laatu, sisällöt raksahtavat hitaasti eteenpäin umpinostalgiassa. Näissä kiekoissa joita katsoin, oli myös varsin tujuiksi tehtyjä hahmoja myös nykykakrun mielestä– Disneyn kiiltokuvastus puuttui ja sadut soivat kuvinakin enemmän aidossa grimmissä.

Vahvaa illuusiota – runokuvia unen logiikalla. 

Lumikki ja perusinhimillisyydestä peilaava 

loistelias kateuden kuvaus.