Evakkojen matkassa

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 10.9.2019

Olin Paimiossa katsomassa Nauristeatterin musiikkinäytelmän Evakon kyynel. Esitys oli nuorten tekijöiden käsialaa, ja näkökulmana oli näyttää karjalaisten evakkoon joutuminen lasten kautta. Tapahtumien keskiössä oli sitkeä perheenäiti ja hänen kuusi lastaan. Eräänlaisena lyyrisenä taustakirjoittajana musikaalille oli toiminut myös Veikko Lavin Evakon laulu. Oli tyylikäs ratkaisu esittää se lopussa koko näyttelijäjoukon voimin. Ilman paatosta, mutta väkevästi.

Kotiseudultaan pois joutuneita evakoita oli yli 400 000. Se on valtava määrä ihmisiä ja murtuneita asioita. Nykyään on esitetty arvio, että noin miljoonalla suomalaisella on sukujuuret luovutetussa Karjalassa. Laitilaankin tuli sotavuosien aikana paljon sodankäyntiä pakoon lähteneitä ja noin 500 siirtokarjalaista jäi tänne asumaan pysyvästi. Jokaisella on tuttu tai useampi, jolta löytyy siteet karjalaisuuteen.

Ihmisten uudelleenasuttaminen ei kaikilta osilta sujunut suinkaan solidaarisuuden syleilevässä hengessä – myös näytelmä kertoi todella taitavan lapsinäyttelijän kautta, miten idästä länteen saapuneita tulijoita myös oudoksuttiin ja inhottiin. Mutta lopulta aito hyväksyntä tapahtui.

Onnistunut teatterikappale sieppaa katsojan mukaansa ja tarjoaa aineksia, jotka herättävät henkilökohtaisia muistoja, tunteita ja ajatuksia. Oma pappani ei sotavuosiensa kokemuksista juuri mitään jälkeen päin puhellut. Yhden tiedän oman isäni kertomana. Eino oli ollut sodassa hevosmiehenä, ja sitä oli kerran selittänyt, kuinka kamalaa oli ollut yöllä evakuoimassa väkeä ja heittää kärryiltä parkuvia lapsia hankeen, osa näistä oli ollut paljain jaloin. Pakko, koska saman tien piti lähteä hakemaan uutta ihmiskuormaa pois sieltä sodan jaloista.

Tämän muiston puhalsi uudelleen eläväksi Paimion kesäteatterissa nimenomaan lapsinäyttelijät ja heidän roolisuorituksensa. Jäin pitkään miettimään sitä selviytymisen, sopeutumisen ja alistumisenkin määrää, mitä moni on sota-aikana ja sen jälkeen niukkoina vuosina joutunut kokemaan. Ja silti on selviydytty – kuka mitenkin, mutta elämää on jatkettu.

Omanlaisensa ristiriita on siinä, että juuri karmeat olosuhteet, sodat ja kohtalonomaiset asiat muovaavat ihmisestä rujoin ottein pois itsekkyyttä ja läiskivät tilalle auttamisenhalua ja myötätuntoa. Kun on itse omissa nahoissaan kokenut, tietää, mitä ovat hätä ja ankarat olosuhteet. Siksi on tärkeää, että uudet sukupolvet käsittelevät ja uusintavat näitä vanhoja tapahtumia, joiden viestit ovat yksilöille ja yhteisölle oleellisen elintärkeitä. Tapahtumia, jotka elävät ihmisissä eri tavoin edelleen. Historialla on opettajan virkansa.

Kirjoittaja on Turussa asuva hyvän teatterin ystävä