En ole mikään rikosromaanien suurkuluttuja, mutta tämä Mäkisen järjestyksessään toinen romaani lomittui kerronnallaan niin tiukasti kiinni, että piti kaivaa esille eräs sitaatti:
Romaanissa on kyse sanoilla luodusta visuaalisesta todellisuudesta,
joka rakentuu lukijan mielikuvitukseen ja saa hänet
uskomaan fiktiiviseen todellisuuteen.
– Ari Hiltunen
Näinpä, tästä on kirjan kerronnasta kyse, taitavasti luotu. Kirjan Kiitokset-osiossa käy ilmi, että kirjailija on tehnyt vankasti taustatyötä tarvittavan uskottavuuden loihtimiseksi. Ilmankos lottien ilmavalvontatyö, hirven nylkeminen, elämän pidot Kanadassa ja varkaiden veljeskunnan toiminta Neuvostoliitossa ym. tuntui kuin paikalla olleen kertomana.
Lukija tartutetaan mukaan kirjan jatkosodan maailman rakenteisiin pingotettuun mutkikkaaseen asetelmaan, jossa pääjuoneen sidottuna on kaksi epäiltyä, ja joista toinen lopussa pääsee jatkamaan elämäänsä, ja toinen joutuu kenttäoikeuden ampumaksi.
Romaanin rakenteet liikkuvat eri aikajänteillä, mutta kerrontaa palvellen ja henkilöihin luonnetta ja lisätietämystä oikeissa kohdin lisää ammentaen. henkilöhahmoja ei ole tässä kirjassa erityisen paljon, mutta erilaiset persoonat ovat runsaita, eläviä. Tunteita herättävää kuvaa piirtyy.
On hyvin kiinnostavaa lukea, mitä inhimillisiä kysymyksiä ja arvopuntarointeja kirjoittaja on näiden hahmojensa kautta halunnut ja ennen kaikkea voinut tuoda lukijan eteen omakohtaisesti pohdittavaksi. Sotatila, vangit, epäilyt, statushierarkiat eri yhteisöissä ja jatkuvasti eri muodoissa näyttäytyvä kuolemanuhka luo oman poikkeuksellisen voimakenttänsä. Jossa muun muassa moraalinen selkeys sumenee paikoin rajattomuuteen, tilannekohtaisuuteen.
"Mutta Nurkka vain kääntyy ja lähtee. Härmä katsoo tämän perään, pudistelee päätään. Hän nostaa katseensa puiden latvoihin, seuraa hetken niiden tahdotonta tanssia, hidastahtista huojuntaa. Tämä maailma on mikä on, ihmiset ovat mitä ovat. Vahvoja ja heikkoja, hyviä ja pahoja. Melkein kaikki jotakin siltä väliltä, ja harva yhtä läpimätä kuin Olavi Eräkoski. Silti jokaisen elämään kuuluu pohjakosketuksia, liian vaikeita valintoja, vähiin voimiin nähden kohtuuttomia tilanteita."
Kirja on paikoin kuvauksissaan hyvin raaka, mutta silti väkivalta ei nouse mässäilytarkoitukseen, vaan sillä on syvemmät, moninaiset perustellut syynsä.
Jossain määrin kirjan maailmaa ja melskeitä tietenkin vertaa myös tämän ajan arvioihin ja julkisiin puheisiin, ihmisten Venäjä-pelkoihin. Jossain sisädatassa lienee paljon materiaalia.
Mäkisen 50/50 ei ole pelkästään lihaisaa dekkaria sotaliemessä, vaan monitasoinen ja ajattelemaan - sanottakoon vaikka ystävällisen ilkeästi työntävä romaani.
"Kun ne halusivat murtaa jonkun, ne etsivät siitä sen heikoimman kohdan. Ja ne tiesivät, mikä se on, koska se on aina kaikilla sama. Aina. Heikoin kohta on se ketä rakastaa. Siksi varkaalla ei saanut olla perhettä, ei ketään, josta se oikeasti välitti. Sillä sai olla vain varkaiden veljeskunta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti