Voima-lehden Runoilija.-palsta osa 17: Tiina Lehikoinen

Tiina Lehikoinen (kuva: Marko Laihinen)

Poikkileikkaus maasta

Runokirjasi Multa (Poesia 2016) pääaiheena on muistisairaus, miksi?

Muisti ja kieli liittyvät keskeisesti toisiinsa, ne ovat maailmanymmärtämisen välineitä. Kun läheinen sairastuu muistisairauteen, suhde muuttuu, sillä kielen kadottua katoavat myös yhteiset kokemukset. Kirjassani käsittelen samalla kulttuurisen muistimme sairautta: emme enää muista, että olemme osa orgaanista kiertoa, sykliä.

Mikä muistisairaudessa on surullisinta?

Yhteisten kohtauspaikkojen murentuminen ja jakamisen mahdottomuus. Kulttuurisen muistin tasolla taas merkitykset katoavat, jos menetämme suhteen historiaan ja ympäröivään luontoon. Silloin olemme hukassa.

Mistä aineksista runomultasi kerrostuu?

Kokemuksellisista ja toisaalta filosofisista kerroksista – yksityinen ja jaettu todellisuus ovat siinä läsnä. Ja lisäksi keskiössä on rytmi, kielen ruumiillinen puoli. Runojeni mullassa on halu sitoutua konkretiaan ja juurruttaa läsnäoloa.

Runosi tarkastelevat eri suunnista elämän kiertokulkua. Kerro siitä kolme lohdullista ja tärkeää asiaa?

Suhteellisuus, olemme kaikki samaa kiertoa. Mullan ja kasvun konkretia. Ja kolmanneksi se, että olemme aina tuntemattoman äärellä – on tärkeää olla ajatuksina ja kehollisesti läsnä, olla täällä. Ajallisuus kehossamme.

Kirjassasi on koskettavaa kuvaa kuolemasta. Millaisena kuolema näyttäytyy tämän ajan ihmisille?

Se kiinnostaa ihmisiä, kuten on aina kiinnostanut. Mutta nykyään haluamme siirtää sitä, elämme historiatajutonta aikaa vailla suhdetta maahan. Merkityksiä haalitaan kuluttamisen kautta eikä eikä ymmärretä olemisen orgaanista perustaa, tyyli on "kaikkimulleheti". Kulttuurinen muistisairaus ajattelee talouskärjen ja kasvun kautta. Nykyaika pelaa ärsykkeillä ja on hengästyttävä, tulisi nähdä  laajempi kulttuurinen kehä. Pitäisi jaksaa syventyä. Tämän takia minua kiinnostaa ajatus kestävästä kielestä.

Millaista multaa toivoisit että sinusta syntyisi, jäisi?

Kuohkeaa. Ravinteikasta.

Olet myös kuvataiteilija, kulkevatko runot ja kuvat yhtä matkaa?

Välillä, ei aina, ja olen pyrkinyt tietoisesti ne myös erottamaan. Kuvan tekemisessä on oma kielensä. Multa-kokoelman kansikuva on grafiikan vedokseni, se esittää maan poikkileikkausta, horisontaalista läpivalaisua maaperästä.

Multa, minulta. Jos tiivistäisit runoteoksesi postikorttikuvaan, mitä siinä olisi?

Hengitystä.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Miksi multa, muistin maaperä on niin tärkeä? Vaikka muistot muuntuvat, ne myös suuntaavat sitä, minne olemme menossa. Tarvitsemme itseämme isompaa ajallisuutta, tarvitsemme juuriin meneviä miksi-kysymyksiä.

 (Juttu on julkaistu Voima-lehden numerossa 1/2017)