menossa katsomaan näytelmää joka roolisilmin
katsoo kohti muistamista, rapistumista, sitä
miten suhtaudumme toisiimme, lyhyeen aikaan
johon väistämättä jäämme
siihen mitä olemme, miksi olemme sitä mitä olemme
onko muistaminen sairastumista
kaikessa on tasonsa, kerroksisuutensa
persoonan vuosirenkaat
teatterimäkeä päin, lyhyen lisämatkan varrella
ajan talolle jossa asuin ensimmäiset 19 vuotta
1989 sanoin hei
Ytö, vanhoissa tiedoissa täällä ollut yksi verotettava talo
mäelle keskellä kylää
unenomaisuus
kaikki mihin katsoo on häkellyttävän tuttua,
tunnistettavaa, paljon on poissa, puita, kivitolpat
osa puista ja sireeniaidoista kasvaneet suuriksi
ovi lukoton, astuin sisälle selvästi jo
katoavaan vanhuuteensa vajonneeseen taloon
joskus lapsuudessa olin yksin kotona, tuli
vieras nainen katsomaan paikkoja
hänkin oli asunut täällä
jos ei omien askeleideni ratsahduksia olisi puulattialla
täällä ei olisi nyt mitään muuta ääntä
roikkuvia sähköjohtoja, varon niiden mahdollista virtaa
pelkät hirret näkyvissä, halpoja
pölyttyneitä huonekaluja
kerättyinä huoneisiin, jotkut ihmiset ovat täällä olleet
jossain vuodessa, en tiedä, en tunne heitä
vuokralaisuutta ensimmäisen omistajan jälkeen
ihmettelen huoneiden kokoa
pystyn muististani päällystämään seinät tupakka-askeilla
tuomaan helposti tänne asujien ääniä, puheita, arjen
kolinoita
ovien paukahduksia, hajuja
vintissä tunnistin heti sen kuivan sammaltilkkeen tuoksun
vaikka sekin viety pois jonkun keskenjääneiden
suunnitelmien tieltä
tuon lisää vieraita jotka kävivät täällä melko usein
sorinat, metelit
haamumaisia mielikuvia, jos sillä lailla haluaisi ajatella
ne mitkä ovat tapahtuneet, ne ovat totta
vaikka ovatkin liuentuneet, riisuneet värejään,
äänistään laimenneet elettyyn aikaan
muistikuvat ovat aina tärähtäneitä – se on totta, jokaisesta
tapahtumakuvasta tulee uusi otos kun
ihminen ajattelee sitä, eri ikäisenä ehkä
toisenlaisella asenteella, joka voi kaataa
umpikujat päällystetyksi tieksi eteenpäin
täällä on paljon eri vuosia, lapsuutta, nuoruutta
onnellisiakin, hauskoja tuokioita tulee luokse, vai
tuleeko niitä vasta nyt näkyville kun kirjoitan tätä
ottamaani kuvaa katsoen?
muistaminen, kuin kaukaa säröytyviä valoja
jos osaa, ja pystyy ottamaan etäisyyden, saa
vallan valikoida, muuttaa
pystymuurit huoneissa luukut auki, ruostunut hella
se lämmityksen kaikki vaiva,
se talvi joka kävi lähellä -40 astetta
me olemme hyvin paljon vain sitä
mitä me muistamme, pelkkä muistin kapasiteetti
asettaa meidät tiettyyn järjestykseen
ominaisuus, omaisuus
piha, ollut ihmisetön sekin jo pitkään
tuo traktorinrengas joka oli maalattuna kukkapenkkinä
se mustavalkoinen valokuva -73 jossa nousen itkien
kun en tahtonut isän valokuvamalliksi, muistan
kuvanottohetkenkin
suuli, sen tapahtumat
peltotilkut
lähimetsät, leikkipaikkani
seikkailutkin ovat edelleen siellä
olo, että jos sinne huutaisin, jotakin
sieltä minulle vastaisi
Laajempaa omaa muistelua Ytön kylästä olen kirjoittanut Ytönkorven kulttuuriseura ry:n 2014 ilmestyneeseen kotikirjaan Kiakauksi, kököi ja kurklavoi.
Ytöstä ja muista Laitilan kylistä historiatietoa täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti