Halokehrät Parnassossa

Runo on lauseiden

väliin jäävä lentoreitti

Marko Laihinen

Halokehrät

Runoja, 91 s.

Poesia, 2015

Miten runo rakentuu? Missä runo tapahtuu? Marko Laihisen esikoisrunokokoelmassa runo voi olla kahden sivulle laskeutuneen lauseen väliin jäävä vapaa tila, jossa assosiaatio liikkuu, siivekkäänä tai liukuen. Kehrä, haloilmiö? Jään miettimään kirjan helähtävänlyyristä nimeä: halohan on ilmakehän optinen ilmiö. Halot syntyvät, kun auringon tai kuun valo taittuu ilmassa leijuvista jääkiteistä.

Tarvitaan siis valonlähde, ja tarvitaan jotakin kovaa ja jäistä, kiteiden leijailu ilmassa. Kokoelman pohjavire onkin yhtä aikaa toiveikas ja pettynyt, yhtä aikaa kriittinen ja rakastava.

Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtajanakin toimiva Laihinen näyttää, mihin kaikkeen aforismi ulottuu ja millä tavoin aforismin ja runon rajat liukuvat ja liikkuvat. Laihisen kieli on nautittavaa: notkeaa, yllätyksellistä, vilkkaasti liikkeessä, kaunistelematonta mutta kaunista, omintakeisesti sanoja koostavaa.

Runojen asettelu nostaa esille myös typografian runon osana. Rivien asettelulla ja välimerkkileikillä tehdään eroa myös perinteiseen aforismikokoelmaan, joka on, määritelmän mukaisesti, proosaa. Halokehrissä kiteitä lennähtelee, laskeutuu sivuille.

Pohjimmiltaan Halokehrät on ankaran yhteiskuntakriittinen kokoelma. Ihmisen osa ja paikka maailmassa nähdään paljolti luonnollisista muodoista vieraantuneena. Ratkaisuja on vaikea löytää kun leluyhteiskunnassa / karamelliväreihin kastetut prinsessat ja peterpanit säilötään / aikuisuuteen. Nerokkaasti runo toteaa: Inhoan niitä kuvia, joita näen / tyttärieni muotoisista ikkunoista. Kuitenkin lapsuus – sen tuoreus ja pilaantumattomuus – on se kohta, jossa toivo asuu. Laihinen kirjoittaa: lapsi opettaa minulle, kun silmät laittaa kiinni / tämän auton kulkusuunta vaihtuu, ruskeasta / pölyisästä metallista / kimpoilee / kikatus / kikatus. Helinä irtoilee leijumaan.

Halokehrien maailma on laaja, kuin korkealla leijuvan kiteen perspektiivistä nähty. Runoon mahtuvat niin pitkänmatkanjuoksija kalaharissa, herra luther ja herra weber, hommaforumissa haukutut vihervasurihyysääjät kuin pikkutyttöjen prinsessaleikitkin. Ihmisen osa on nähdä oma kuvansa paljaaksi ajellussa orangissa, jota käytetään bordellissa seksiorjana. Ihmisen outous on ääretön, (epä)inhimillisen käyttäytymisen muodot loputtomat.

Laihinen luo kirjaansa tarpeellisia, virkistävänherättäviä uudissanoja saadakseen kuvattua maailman monenkirjavuutta. Toisinaan lauseiden yhteys toisiinsa on niin himmeä, että halo juuri ja juuri erottuu kaikessa valtavuudessaan.

Lukijan, aamukahvipöydässä uutismyrsky edessään, on pystyttävä säilyttämään elämisen mielekkyys löytämällä yhteydet asioitten välillä. Jokin pitää meidät koossa ja kiinni tässä maailmassa.

Halokehrät etsii taidokkaasti runoissaan tätä jotakin. Se etsii mieltä, syytä, toivon rautalankaa pitämään ilmiöitten yhteydet koossa; välistä lanka on melkein näkymättömän ohut.

                                                                                         Johanna Venho

Julkaistu Parnasson numerossa 6-7/2015

Samassa lehdessä Halokehrät-kirjaan viittaa myös Kari Hongisto artikkelissaan Kuin kaksi harjaa- vastakarvaan, joka käsittelee filosofian ja aforismin suhteita.