Traumaliikuntapäivät

Monella on tuskallisia muistoja koululiikunnasta. Oman käsitykseni mukaan naisilla vielä miehiä enemmän. Niitä unohtumattomia epäonnistumisia, huikeita luuseritunteita ja nöyryytyksiä muiden edessä; pakotusta ja simputusta. Tiettyjä liikuntamuotoja moni vihaa syvästi aikuisenakin. 

    Aihe sekoittui töissä aamukaffepuheisiin, ja koska totuus on, että omien pelkojen kohtaaminen saattaa lieventää vanhoja ahdistuksia, niin ideoimme Traumaliikuntapäivät. Koko Kupittaan urheiluhalli käyttöön, myös läheiset ulkokentät ja uima-altaat ja eikun kohden pahimpia vanhoja voikkapainajaisia!

    Mitkä lajit laittaisivat monille jo etukäteen kainalot hikeen ja palaa kurkkuun? Joka väliin ainakin sitä joukkueiden muodostusta ”jako kahteen” –periaatteella – parhaimmat atleetit valitsee, ja niitä viimeisiä lukutoukkia tms. mietitään tosi, tosi pitkään. Joukkuelajit koettiin monesta suusta tuskallisiksi, mutta pesäpallo löi itsensä kunnarina ilkeimmäksi lajiksi. Eräskin oli flikkana käynyt muutaman vuoden Pohjanmaalla koulua, missä oli lähes aina pelattu pesäpalloa ja muut luokassa olivat kutakuinkin SM-tasoa.

    Myös kori- ja lentopalloa muisteltiin hikisinä inhokkeina – kehomuistoina jomottivat yhä ne kivikovista palloista rutsahdelleet sormivauriot ja punahohkaiset käsivarret. Eikä ne senaikaiset tarra-strollersitkaan nyt niin kovin hyvin nilkkojen nyrjähtelyjä estäneet. Tosin parhaiten kramppaava koululiikuntalaji -100 metrin juoksu kylmiltään kiskaistuna – siihen halpislenkkarit ovat  ne ainoat oikeat kipittimet.

    Mitäs muuta – outoja tanssahteluja ja haarahyppyä tamburiinin tahtiin, ja oi, telinevoimisteluja muisteltiin oikein pahalla. Siellä oli kättä murtunut hevosella, ja kaikkien muiden seuratessa silmä kovana kiivetty paksua hamppunarua pitkin kattoon – eli se 10 cm. Ja yritetty paikat tärräten vetää sitä yhtä helvetin leukaa.

    Traumaliikuntapäivillä tutun verenmaun suuhun suihkauttaisi vanha kunnon Cooperin testi! Minkä eräs tyttö oli joutunut juoksemaan toiseen kertaan, kun opettaja ei ollut uskonut tulosta. Ah heitä unohtumattomia liikunnanopettajia muisteltiin myös – sanoisinko todella suurella lämmöllä. Kankeamman sortin tyttöä oli ”autettu” ja rutattu venyttelynurkassa se pää väkisin sinne polviin.

    Nuorelle polvelle tiedoksi, että entisajan energiajuoma oli kiehuvankuuma mehu, joka juuri ja juuri oli tiivisteestä väriään vaihtanut. Mutta jo vain virkistyi kitalakea myöten ja jaksoi tuutata hengenhädässä sukkulaviestiä tai hiihtää paniikissa koulujenvälisissä.

    Korkeushyppyä, kolmiloikkaa ja kilpikonnakelluntaa – Traumaliikuntapäivien toivelistaan voi vapaasti liittää omia tukaluuksia.

    Mutta mites meillä siellä pienessä Kaariaisten kyläkoulussa? Liikunta-knowhow oli huipputasoa Lippo Juvalan ja Ilkka Simolan toimesta. Muut lajit olivat ok, mutta juoksua inhosin. Mutta niin vain juuri lenkkipolulla Lipon kanssa täällä Turussa taannoin tavattiin ja rupateltiin. Kun meinasi vilu jo tiivistyä puseroon, hän totesi: Jaahas, eiköhän jatketa urheilua että kunto kasvaa!” Näin tehtiin. Jos ei nuaren juakse ni vanhan ei eres kontta.

Kirjoittaja on Turussa asuva tapahtumien suunnittelija

(Julkaistu Laitilan Sanomissa 7.8.2015)