Neljän päivän yhteinen kesäreissu suuntautui Kolmårdenin eläintarhaan.
Muutamia päällimmäisiä poimintoja.
Tuokio simpansseja seuraten riitti tajuamaan sukulaisuutemme ytimiä myöten. Peiliin katsoi.
Leikkisyys, kiipeilemisen nautinto, lunkisti ottaminen, vanhan simpanssin tekemä tahallinen pieni kiusanteko tylsyyttä puhkomaan. Kevyttä päiväparittelua sosiaalisten siteiden punomiseksi ja siihen tietenkin jostain se kolmas zimppa kiinnostuneena mulkkaamaan he heh, mitäs täällä puuhataan.
Emon ja poikasen keskinäinen voimakas suhde, ja jälkeläinen lappaamassa kipolla vettä itselleen.
Urosleijonan kutsumurahtelu. Jo oli kumean jytyä ääntä, vaikkei mitenkään edes täysillä karjunut.
Voi vain kuvitella jännyysasteen jossakin Afrikassa aidolla safarilla, jossa teltan ulkopuolella yössä pelimerkit ovatkin enemmän tasan ihmisen ja villieläimen välillä.
Jotenkin toki outoa ja huvittavaakin näkyä sieltä yläilman vaijerikorista, että leijonia mäntymetikössä makoilemassa käpyjen päällä.
Monen muunkin eläimen kohdalla tuli mietittyä, että eläintarhassa ne ovat täysin poissa alkuperäisestä elinympäristöstään - nahan alla oleville lajityypillisille vaistoille ja vieteille on tarjolla vain jotain jotain etäisiä korvikkeita. Alistuminen kesyyntymiseen, ihmisen ruokinta-aikoihin, bisnekseen jne.
Toisaalta vastaesimerkkinä mm. visentti, joka on suojelutahtoisten ihmisten toimin saatu pelastettua sukupuutolta.
Ehkä tilamääräisesti suppeimmassa vankeudessa kuvittelin olevan delfiinien tai hain - valtameri olikin nyt pieni akvaario, jota kierrellä loputtoman oloisesti.
Jos ruuvaa inhimillistämisen ja runouden säätönappulaa vieläkin voimakkaammalle alkaa miettiä, no entäs sitten jos eläin on syntynyt eläintarhaan tai akvaarioon - lieventääkö se tilannetta, tietääkö se muusta, vai millainen kaipaus silloin jäytää?
Ja miten on vastaavanlaisesti ihmisnisäkkään kanssa? Mitä ovat ihmisen henkisen tason kaipuut, unelmat tai tarkoitukselliset määrätietoiset tavoitteet? Minne on matka, miksi on matka?
James Richardson vääntää tiukan aforismin Jääkausien väliltä kirjassaan:
"Ei kannata mystifioida ruumista. Se on täydellisesti sopeutunut elämään miljoona vuotta sitten Syö kun saat, pakene, taistele. Mutta mitä se tietää kaupungeista, rakkaudesta, spekuloinnista? Evoluutiokaan ei tule muuttamaan sitä, koska epäonnistuminen ei enää johda kuolemaan ja vähennyslaskuun geenistössä, vaan vain surkeuteen."
Monelle meistä onkin hämmentävää, pelottavaa ja tai hävettävän iljettävää tietää ja tuntea oma eläimellisyytensä vaistoineen, tarpeineen, viettinensä. Mutta lauma-eläimiä ollaan.
Joka tapauksessa oli hämmästyttävää tajuta eläintarhaelämysten ravistellessa ajatusten kaltereita, että miten evoluutio etenee nimenomaan aivan kaikessa.
Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.
On todettu eri suista, että ehkä parhaiten vasemmistolaisuus on käytännössä toiminut jossain 1980-luvun ruotsalaisen sosiaalidemokratian hartioilla - sen jälkeen on sitten ollut suunta ja kyyti toisenlaista.
Vaan Bamsen maailmassa dunderhonoungin avulla ruotsalaisen yhteiskunnan ihanteellinen toimintaperiaate esittäytyy edelleen varsin puhtaana:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti