keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Stalker





Fiktio ei vanhene, sanotaan. Ajattomuutta pidetään eräänä tunnusmerkkinä myös niin sanotulle laatutaiteelle. Näitä pohdin, kun katsoin kirjastolainana Andrei Tarkovskin (1932 -1986) ohjaaman elokuvan Stalker vuodelta 1979. Itse asiassa katsoin sen uudelleen muutaman päivän kuluttua. Välissä keskustelin elokuvasta somessa ja luin myös Tarkovskin omia ajatuksia elokuvaansa kohtaan kirjastaan Vangittu aika. (Gummerus 1989).

Tarkovskin elokuvat ovat tyylilajiltaan lyyrisiä elokuvia ja sitä on myös kaksiosainen Stalker. Sen tarinallinen ydin kolisee hitaahkosti eteenpäin raiteilla jossa opas, Stalker johdattaa kahta miestä, Kirjailijaa ja Tiedemiestä salaperäiselle Vyöhykkeelle. Se on kielletty ja vartioitu Alue, jonka ytimessä sijaitsee salainen huone, joka toteuttaa siellä kävijän kaikkein syvimmän toiveen. Sinne asti pääseminen on monimutkaista, vaarallista ja esteiden täyttämää.
Elokuvan todelliset kuvauspaikat olivat Tallinnan lähellä hylätyn vesivoimalan miljöössä.

Vaikka vertauskuvallisen ajattelun mestari Tarkovski itse vastusti symboliikan käyttöä, niin Stalkerissa sen ”arkkityyppeihin” ja ympäristöihin nykypäivän katsoja avaa jo yleistiedollaan jungilaisia ovia ja muita psykologisia lähestymistapoja. Labyrinttimaista etenemistä alitajunnan mailla, ihminen kohtaamassa itseään. Kohti totuutta.

Stalker on äärimmäisen pikkutarkan ohjaajan konkreettista elokuvaa – puhdasta haikumaista havaintoa jota Tarkovski ihaili – ehkä juuri sen ansiosta Stalkerin kohtaukset, yksittäiset kuvat ja dialogit jättävät kosolti merkitysavaruutta ylleen. Katsoja saa oman tilansa kiinnittyä. Se on linjassa ohjaajan käsityksen kanssa, että taiteentekijällä palvelijan tehtäväluonne.
Toki elokuvasta voi havaita myös perinteisen sankaritarinan kulkua ja sen eri vaiheita.

DVD:n lisämateriaalissa lavastaja Rashit Safiullin kertoo elokuvan tekovaiheista. Stalkerissa käytettiin koekäytössä ollutta Kodakin filmiä, jota ei osattu kehittää laboratoriossa. Koko vuoden työ tuhoutui hetkessä silmien edessä. Shokin ja kieltämisen jälkeen Tarkovski kuitenkin lähti tekemään elokuvaa uudelleen, joskin sai puolet pienemmän budjetin. Vaikeudet voittaen, uudelleentehtynä elokuva loi samalla sisältöään eteenpäin. Uskon että osa Stalkerin voimasta syntyy juuri siitä, että sen sisällä on myös se ensimmäinen versio.
Tarkovski oli ollut vuosikaudet kommunistihallinnon kanssa ristiriidoissa, ja lavastaja totesi, että ensimmäisen version tuhoutuminen oli kenties tahallinen teko. Stalker oli Tarkovskin viimeinen Neuvostoliitossa tekemä elokuvansa.

Tarkovski kirjoittaa: Stalkerissa ehkä ensi kertaa tiedostin tarpeen hahmottaa yksiselitteisen selkeästi sen keskeisimmän positiivisen arvon, mistä ihminen saa, kuten sanotaan, elämäänsä voiman ja sieluunsa hengen.

Ei liene ihmeteltävää sattumaa, että Stalker palkittiin Cannerissa 1982 Ekumeenisen juryn palkinnolla. Elokuvan resiina kun lopussa pysähtyy sittenkin rakkauden ja rakastamisen kysymysten äärelle, ja päästää katsojansa kyydistään ihmisenä olemisen universaalille asemalle – sen johdosta Stalker on lähtemättömästi viiden tähden elokuva.

Lopuksi upea kohtaus elokuvasta Stalker, vaiheesta jossa sankarit ylittävät rajan ja siirtyvät Vyöhykkeelle. Eduard Artemyev luo raidekolinasta oman musiikillisen siirtymäilluusionsa tuonpuoleiseen, värien maailmaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti