Viime keväänä oli Raision kirjastossa valokuvanäyttely, jonka kuvat oli pyydetty tavallisten ihmisten kotialbumeista. Avajaisissa olin, ja eräs kuva pysäytti mustavalkoisuudellaan. Ihan ääneeni siinä sanoitin kuvan herättämiä tunnelmiani. Kylmänväristyksiä kävi, kun selkäni takana ollut vanhempi mies sanoi, että hän se on tuo tuossa kuvassa oleva pikkupoika. Pipopäinen poika, sotalapsi, pikkusiskonsa kanssa kyytiä odottamassa Ruotsista takaisin Suomeen. Puhuttiin siinä jonkun verrankin esille sitä, mitä kaikkea kuvan takaa löytyi. Tilinpäätöksenä – tuo nyt yli seitsemänkymppinen mies totesi yllättäen, ettei parempaa aikaa elämässään ole ollutkaan, kuin mitä se Ruotsissa oloaika oli.
Viime viikolla fillaroin saman Koskelan luo tekemään haastattelua yhteen toiseen lehteen. Pihamaalla katselin, että talossa oli tehty mittavia remontteja, kattoa nostettu ja sen sellaista muuta pientä. Vuonna -36 syntynyt kirvesmies oli edelleen voimissaan.
Juttelimme melkein kolme tuntia. Aurinkoisen vaimonsa keittämää kaffetta ja nisua otettiin välillä. Matkattiin viimein takaisin sinne sotalapsuusaikaan ja Ruotsiin. Hän kertoi, että kulttuurishokki oli ollut valtava. Heillä kotona Pyhäjoella oli 11 –lapsinen köyhä perhe, ja Ruotsissa vastaanottavaan perheeseen kuului insinööri-isä, sairaanhoitaja-vaimo ja heillä yksi poika. Sosiaalinen luokka ja tavat olivat aivan toiset. Ruumiillista kuritusta ei tunnettu ollenkaan. Sitä hän tähdensi, että häntä ja siskoaan pidettiin perheen oman pojan kanssa täysin samassa arvossa. Mitään eroa ei ollut.
Mustavalkoiseen kuvaan alkoi juontua tarinasta hienoja värisävyjä.
Suomalaispojasta oli myös ihmeellistä, että perheen vanhemmat osoittivat toisilleen avoimesti hellyyttä – ei päivää etteikö suukkoa pientä olisi vaihdettu aamulla. Pieniä veneretkiä tehtiin lasten ehdoilla, vanhemmat leikkivät lasten kanssa ja herkkujakin syötiin joskus.
Toki Koskelakin tuntee ihmisiä ja tarinoita, joissa ei ollut sotalapsilla käynyt yhtä hyvää onnea kuten heillä.
Kyllä jykevän ja suoraluontoisen miehenkin silmiin vähän kyyneliä puhaltui kun hän tuota aikaa muisteli ja minulle siitä kertoi. Ja sama täällä. Hyvistä asioista, pahoista asioista. Saatoin kuvittaa sitä kauhua, miltä oli pienestä pojasta tuntunut seistä kotipihalla muiden kanssa, ja kuulla ja katsoa aivan jo lähelle tullutta sodan jylyä, kun naapurikuntaa Kalajokea pommitettiin. Ja ne lähdön hetket Ruotsiin, repäisy pois kotoa, maalle vieraalle tuntemattomien ihmisten luo.
Vaikkei hän tarkemmin eritellyt, niin myönsi, että varmasti nuo osakseen saamansa monet myönteiset kokemukset olivat varmasti vaikuttaneet häneen ja myöhempään elämäänsä paljonkin. Siihen millainen hän itse on ollut aviomiehenä, kolmen pojan isänä. Pitkässä työelämässä mukana muiden. Seitsemän kuukautta Ruotsissa oli muokannut elämänasennetta ja suhtautumista toisiin ihmisiin lopuksi ikää. Ei ole mies nykyäänkään esimerkiksi maahanmuuttaja-asioissa kovin jyrkkä mielipiteissään.
Ensi kesänä Koskelan ja sen ruotsalaisen perheen ”pojan” pitäisi tavata.
– Ei ollakaan nähty sitten 68 vuoteen.
Uskon että on tuleva ukkojen kädenpuristus sydämellisyyttä ja iloa täynnä.
Kyllä täällä pohjantähden alla asuu myös monia oikeasti hienoja ihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti