Graffitikulttuuri murrosvaiheessa

Tämä juttuni löytyy uusimmasta Nuorisotyö-lehdestä. (8/2014)

Luvalliset maalauseinät valtaavat alaa, ja graffittien tekeminen suhistelee yhä kirkkaammin kohti valtakulttuuria. Nollatoleranssia kokeiltiin taannoin Helsingissä, Stop töhryille ei toiminut, mutta vuosina 1998-2009 käynnissä pidetty hanke maksoi 23 500 000 euroa. Vartiointiliikkeet ja puhdistajat tienasivat ilmeisen hyvin. Yhteenottojen takia Stop töhryille aiheutti paljon erilaisia sukupolviarpia.

Turku on ollut tässä nykyisessä kehityskulussa poikkeuksellisen hyvin mukana - on julkisia teoksia, kiinteä maalauseinä Kupittaalla ja väliaikaisia maalauspaikkoja eri puolilla kaupunkia.
Tärkeä tekijä ja edistäjä positiiviselle kehitykselle on ollut Turun Nuorten Palvelujen toiminnanjohtajiin kuuluva Tatu Moisio, "graffittimaisteri", jonka tutkimustyö koski toiminnan motiiveja graffittikulttuurissa. (Turun yliopisto 2013)
Tatu oli myös artikkelini päähaastateltava ja avasi ovia ja kurkistusluukkuja mielenkiintoiseen graffittikulttuuriin, josta etukäteen tiesin loppujen lopuksi varsin vähän.

Luvattomat graffitit eivät tule todennäisesti koskaan katoamaan, koska siinä on pohjimmiltaan kyse punk-tyyppisestä kapinasta, joka painaa tekijälleen takaisin adrenaliinin erityksen nappulaa.
Luvattomat maalaukset tarjoavat omalla tavallaan myös mittausvälineen, jonka kautta nuoret (ja vanhemmatkin tekijät; ikäskaala maalareilla menee n.10 - 40+) kykenevät sankaroitumaan omassa piirissään - tehdään maalausteoilla selväksi kuka on rohkea, kuka uskaltaa, kuka on se kovin kaveri.

Parhaimmillaan graffiteissa on kyse luovasta ja yksilöllisestä, korkeatasoisesta ilmaisusta. Sen johdolla Suomessakin lajimuoto on siirtynyt ns. virallisten taidepiirien hyväksymäksi.
Kasvavassa määrin maalareilta ostetaan tilaustöitä erilaisiin kohteisiin.

Aatteellinen kasvissyönti tuli Suomeen 1894

Tämän päivän (20.12.2014) Turun Sanomissa oli kakkossivulla mielenkiintoinen artikkeli Vegetarismi Suomessa 120 vuotta. Sen oli kirjoittanut Jukka Vornanen, joka on tutkinut suomalaisen kasvissyönnin varhaisvaiheita kulttuurihistorian pro gradussaan.

Kirjoituksesta muutamia kiinnostavia otteita:
Modernin länsimaisen vegetarismin katsotaan virallisesti syntyneen vuonna 1847, jolloin Englannissa perustettiin ensimmäinen kasvissyönnin edistämiseen pyrkinyt seura, Vegetarian Society.
Suomeen aatteellinen kasvissyönti rantautui vuonna 1894, jolloin julkaistiin ensimmäinen suomalainen kasviskeittokirja, Helene Seilingin tekemä ja Söderströmin julkaisema
Kortfattad vegetariansk kokbok.
Syksyllä 1894 perustettiin Helsinkiin Rauhankadulle ensimmäinen kasvissravintola.

Suomenkielinen vegetaristinen yhdistys perustettiin 1913 Salossa, ruotsinkielinen jo 1907.

"Kriitikot pitivät vegetarismia epäterveellisenä uskontona ja kasvissyöjiä kutsuttiin vegetafiileiksi. Kasvissyöjien omassa argumentoinnissa vegetarismia perusteltin useimmin terveydellisillä mutta myös eettisillä ja uskonnollisilla argumenteilla."

"Kasvisruokakursseja järjestettiin isoissa kaupungeissa ja vuonna 1910 vegetaristisia kasvisruokailuja järjestettiin Helsingin lisäksi Turussa, Tampereella ja Viipurissa."

Loppuun Vornanen kiteyttää hyvin:
"Reilu sata vuotta Humalistonkadun kasvisruokatarjoilun ja 120 vuotta suomalaisen vegetarismin synnyn jälkeen kasvissyönti ja lihansyönnin kritiikki ovat edelleen Suomessa ajankohtaisia keskustelunaiheita. Kasvissyöntiä ei sen historian valossa voi leimata nykynuorison oikutteluksi, vaan ilmiöllä on luultua pidemmät juuret maamme ja maanosamme historiassa."

Tämä aihepiiri on nousevasti kiinnostava, koska nykyään tiedetään jo varsin laajasti lihansyönnin ekologiset vaikutukset, joihin liittyvät aina elimellisesti myös ne eettiset kysymykset. Niihin jokaisen on jossain muodossa vastattava, ainakin itselleen. Se ettei halua miettiä käyttämäänsä ravintoa tai ottaa siitä selvää, on tietenkin myös valinta: kylläkin luokkaa pää pensaaseen. Moni ei halua tietää esim. ruantuotantoon liittyvistä epäeettisistä asioista, koska sitten saattaa tulla ongelmia sen oman lihansyömisen nautinnon suhteen.

Itse en ole syönyt lihaa yli 10 vuoteen, mutten ole mitenkään puhdasoppinen vegetaristi enkä katso olevani mikään erityinen ruualla hifistelijä tai nautiskelija. Jotenkin näen, että aikamme arvoja kuvastavat suoraan TV:n täydeltä yhä tulevat kokkiohjelmat: käsikirjoitettua kilpailua + yleisarvoheijasteena yksilöiden oma välitön mielihyvätyydytys suun kautta. Omnom.

Lähimpänä oma syömiseni rouskuttaa ehkä jotain simppeliä Välimeren ruokavaliota. Tosin, olen täysin vakuuttunut omien kokemusteni myötä mm. ravinnon ja henkisten pyrintöjen yhteenkuuluvuudesta. Omassa eettisessä kieltäytymisessäni ei ole kyse uskonnollisista perusteista.

Kasviksia menee varsin paljon ja siitä olen tyytyväinen, että seuraavalle sukupolvelle näyttävät kasvikset ruokana maistuvan hyvin ilman fanaattista kasvatusta aiheeseen.  Omassa lapsuudessa ja nuoruudessa tuli syötyä paljon liha- ja riistaruokaa isäukon metsästysharrastuksen sivutuotteena.
Mutta muuttuvat laulut, ja muuttuvat ihmisten ruokailutavat.

Ei sul mittän kaupaks käyvi ideoi olis?

Suomen talous on kuralla. Olemme lamaantuneet. Köyhdymme.
Näin kopsuttaa tuoreesti ihan pahaa kakkua yhteiskunnan laitamaille Nordean expertti-ekonomistit.

EK:n luottamusindikaattori virkkoo: olemme pohjalla.

Finanssitalouden, työnantajatahon, pääoman ja rahanomistajien yms. suunnasta lääkkeiksi talouslamaan on ehdotettu mm. seuraavia toimia ja viipymättä:
1. Suomi tarvitsee lisää yksityisen sektorin työllisyyttä kasvattamaan verotuloja.
2. Tarvitsemme työvoimakustannusten leikkauksen parantamaan vientisektorin kilpailukykyä.
3. Tarvitsemme veronalennuksia tukemaan kotimaista ostovoimaa.
4. Työntekijöiden, säädösten, lakien ja koko AY-liikkeen on muututtava joustavammaksi.
5. Huippuosaajiin on santsattava.

Stupido from Turku ajattelee vastineeksi, että
1. pitää olla ensin ideoita, joista kyetään jalostamaan niitä aidosti kaupaksi käyviä tuotteita ja palveluja. Periaatteessa taloudelle ja kaupankäynnille on aivan sama mitä markkinoilla kaupataan – tarpeisiin tai hetken mielihaluihin ihan sama; pääasia että kauppa käy ja raha liikkuu – toki eettisesti ja ekologisesti riittävän kestävälle talouskasvulle voisi liputtaa loputtomasti.
On myös esitetty että suomalaiset eivät osaa myydä, tehdä itseään tykö kansainvälisillä talouskentillä, yritämme myydä vääriä tuotteita, meillä on liian vähän niitä hyviä ja laadukkaita tuotteita, työvoimakustannukset eivät olekaan todellinen syy ettei kauppa käy, vikaa on johtamisessa ja tuotesuunnittelussa ja markkinoinnissa, emme ole tarpeeksi avoimia, meiltä puuttuvat yhteiset visiot jne.
Joka tapauksessa; luovia hulluja tai hulluja luovia kannattaisi apurahoittaa tai palkata nykyistä huomattavasti enemmän.
2. tarkoittaa neuvottelupöydän toiselle puolelle heikennyksiä eli valtiolle, palkansaajille, työttömille. EK:n ja kumppanien tulisi kantaa oikeaa vastuuta yhteiskunnan kokonaispaketista.
3. tarkoittaa heikennyksiä valtiolle ja heikompiosaisille yhteiskunnan palvelujen vähentyessä kasvavien säästöpakkojen takia. Edelleen EK:n pitäisi kantaa vastuu kokonaispaketista ja sen vaikutuksista talouelämään, kaupankäyntiin, sosiaaliseen hyvinvointiin, koulutukseen jne.
4. Joustavuutta ymmärtääkseni on kasvavasti, ja sitä on varmasti mahdollista lisätäkin, mutta sillä on erilaisia hintalappuja. Oleellista on, että Suomessa on yli 400 000 ihmistä työttömänä ja toisaalla fakta, että suomalainen työelämä on haitaroitunut moneen kerrokseen. Olemme käytännössä eriarvoistuneet vauhdilla. Toiset ovat mukana ja pärjäävät, toiset ovat ulkopuolella ja köyhyydessä.
5. Sopii, mutta mitä tekevät ne 99% ihmisistä, jotka eivät ole niitä huippuosaajia, millaista elämää laadultaan heille annetaan?

Alf Rehnin Unelmien talous -kirja opetti monenlaisia.
Ehkä se mitä hän painotti kolumneissaan siellä täällä, oli että talouteen liittyvät asiat ovat erittäin monimutkaisia. Yksinkertaisia ratkaisuja eri riippuvaisuussuhteissa roikkuviin massiivisiin ongelmiin ei oikeasti ole. Pelkästään finassitalouden ja reaalitalouden erojen ja niiden keskinäisen vaikutusvallan ymmärrys olisi jo suuri voitto.

Vaihtoehtoja?
Itse povaisin, että koko työnteon käsitteen ja työelämän luodessa nahkaansa länsimaissa yhä harvempien toimesta perustulo on todennäköisesti se seuraava, isoa sivua kääntävä juttu. Se kelpaa periaatteessa eri puolueille toki eri syistä (paitsi demareille jotka jumittavat), ja kun sitä uskalletaan/tohditaan/kyetään kokeilemaan, niin saadaan talous- ja hyvinvointifaktaa pöytään.
Nykyiseen merkilliseen kontrolliuskovaisuuteen verraten perustulon lähtökohtana olisi aivan toisenlainen ihmiskäsitys. Yksilölle positiivista vapautta johonkin.

Taide -ja kulttuuripuoli olisi perustulolle ehdottomasti paras kokeilukenttä. Siellä on sitä hyödyntämätöntä potentiaalia ja työn paikkoja – luovasta hulluudesta ja ideatuotannosta alkaen.

Lisäys 3.12:
Tuoreen tutkimuksen mukaan kulttuuri- ja luovat alat kasvavat Euroopassa taantumasta huolimatta.
Teoston yhteenveto.
Kulttuuriuutisten juttu.

Nykyarvot tiivisteenä

Uskoisin, että erittäin monet viikkoja ja jopa kuukausia kestävät TE-koulutukset ja uravalmennukset voitaisiin näillä kahdella kysymyksellä käydä yksilöllisesti läpi vartissa.

1. Mitä myytävää sinulla on nykymarkkinoille?
Osaamista, työpanosta, kykyä, persoonaa, kehollisia palveluja jne.
Sellaisia, joille on oikeasti olemassa tarpeita ja ostajia.
Jos ei ole mitään kunnollista myytävää = ongelmia.
Ratkaisu: mene epämukavuusalueillesi, muuta itseäsi, hanki sitä rahaksivaihdettavaa myytävää.

Jos ei onnistu, se on voi voi.

(Suku -ja muut taustaverkostot, pääomat ja vakiinnetut asemat vähentävät huomattavasti itsensä
ja sen oman myytävän kauppaamisen vaikeutta. Eikä tarvitse muuttaa itseään niin paljotta epämiellyttäviin suuntiin.)

2. Minkä hintaista myytäväsi on?
Onko sinulla mahdollista saada markkinoilla myytävästäsi pyydetty/toivottu/minimi toimeentulo?
Jos myytäväsi on liian yleistä ja rahallisesti heikkoarvoista = ongelmia.
Ratkaisu: muuta itseäsi, ja hanki sitä rahallisesti arvokasta myytävää (tai korvaa se yhdellä, kahdella tai kolmella matalahintaisella työllä jos sellaisia saat) tai ryhdy sopeutumaan kerjäilijäksi marginaaliin.

Jos ei onnistu, se on voi voi.

Turku Rock Academy

(julkaistu Laitilan Sanomissa 7.11.2014)

Tamperelaisten mielestä oikein olisi, jos Turku sahattaisiin irti mantereesta ja hinattaisiin merelle. Helsinkiläinen kanta on, että parasta mitä Turusta tulee, on tyhjä Pendolino. Itse täällä asuvana raportoisin, että juuri nyt näyttää siltä, että osalle turkulaisista on puhjennut merkillinen uusperversio – valtava halu rakentaa parkkipaikkoja. Torin alle saveen, jokivarteen historiallisille paikoille, ihan mihin vaan. Vaikka entisissäkin parkkihalleissa on kosolti  tilaa. Sinänsä aikuisten ihmisten 5vee-ällittelyjä on aina hauska seurata, mutta sääli kun se laatikolta lentelevä hiekka sisältää myös verorahoja.

Mutta tulee Turusta onnistumisiakin. Kaupungin Nuorten palveluiden Tomi Arvas ja Mark Bértenyi loivat toimintamallin, jossa on yhdistetty tehokkaasti nuorisotyö ja bänditoiminta. OKM:n yli puolen miljoonan tuella Turku Rock Academy -konsepti kasvaa ensi vuonna valtakunnalliseksi. Uusina kaupunkeina mukaan tulevat mm. Helsinki, Vantaa, Espoo ja Rauma. 

Sopisi se Laitilaankin; vaikka kytkynä jonkun toisen kaupungin kanssa?

Malli sinänsä on yksinkertainen ja siinä on paljon samaa kuin esimerkiksi junioriurheilussa. Motivoituneet nuoret valikoidaan kahdeksi vuodeksi mukaan Academyyn, ja he saavat alan ammattilaisten opetusta kaikkeen, mikä liittyy bändialalle. Biisien teko, studiotyö, tuottaminen, musabisnes, levyt, videot, valokuvat, keikat, sopimukset jne. Yhtyeiden musiikilliseen sisältöön ei puututa - jokainen tekee omaa musiikkiaan - mutta Academyn väki varmistaa, että se oma juttu tehdään mahdollisimman hyvin.

Kaikille avoimia bändiklinikoita ovat Turussa vetäneet mm. Veeti Kallio, Paleface, Santa Cruz sekä amerikkalaiset MC Matre ja W.A.S.P-kitaristi Douglas Blair.

Koska Academyn aikuiset ovat viikottain nuorten kanssa tekemisissä, luottamussiteet ovat vahvat. Bänditouhun ohella on setvitty luontevasti nykynuorten arkeen ja elämisen taitoihin kuuluvia asioita. Kuunneltu, juteltu, kannustettu, neuvottu – ja toki patistettukin. 

Nuorisotyö on ihmissuhdetyötä, jonka olennaisena pohjana ovat luottamukselliset välit ja yksilöllinen kohtaaminen. Oikeastaan ne ovat ne ainoat toimivat työkalut.

Mark Bértenyi ja Tomi Arvas

(Osana taidejournalismi-koulutusta olen kirjoittanut laajemman artikkelin Turku Rock Academysta tuoreimpaan Nuorisotyö -lehteen. [6-7/2014]

Mitä on taide, missä on taiteilijan tehtävä?

Näitä kysymyksiä olen pohtinut eri syistä viime päivinä.
En ole opiskellut suoraan näistä aiheista teoreettisesti missään oppilaitoksessa, ja sen takia tästä kudelmasta paistaa varmasti epätäydellinen valo läpi taide-teoriat tuntevalle.

Tässä asiayhteydessä tarkoituksellakin "viihdetaiteilijaksi" halvennettu muusikko Lauri Tähkä ohitti viralliset protokollat ja hierarkiat, ja sai supernopeudella rakennusluvan väliaikaiseen mainosmökkiinsä, joka sijoitetaan Turun kaupungintalon edustalla olevaan puistikkoon. Tähkä on kansan keskuudessa suosittu julkisuuspersoona, ja hänelle on kertynyt vuosien määrätietoisen uran kuorruttamana Nimeä. Tätä Nimeä toki Turun kaupunki aikoo käyttää hyväkseen jatkossa. Sop.muk.

Kirjailija Sofi Oksanen puhui Frankfurtissa jälleen puhujanpöntöstä suoria sanoja, joista eräät perinteisten arvojen ja hierarkioiden kannattajat ovat ottaneet herneitä nenäänsä. On ihmetelty millä valtuuksilla Oksaska siellä Suomen ulkopoliittisista asioista puhuu.

Taiteilijan vapaudet, taiteilijan erityisrooli. Minusta taiteilija on aina yhteiskunnallinen ja poliittinen, haluaa sitä tai ei. Oma taidekäsitykseni on lähietäisyydeltä sitä, mistä kuvataiteilija-taiteen tohtori-tutkija Mika Karhu on puhunut. Kutakuinkin, että taiteilijan vastuuta on tuoda esille mm. sosiaalisissa rakenteissa olevia asioita, voimakenttiä joita ei laajassa mitassa tiedosteta, mutta jotka vaikuttavat meihin kaikkiin. Kun ne saavat esim. ääntä, sanoja tai kuvallista ilmaisua, tiedostamisen jälkeen niille on mahdollista tehdä muutoksia arkisessa maailmassa.
Ylevästi: taiteilija pyrkii vaikuttamaan ja muuttamaan maailmaa, yhteiskuntaa, lähiympäristöään, omaa elämäänsä. Taiteilija pyrkii luomaan yhteyksiä, kuin neuronit synapseja toisiin neuroneihin.

Karhun työt ovat minusta todella vaikuttavia, livenä niitä oli jokin aika sitten Turun Taidemuseossa. Tutustu täältä.)

Toki taiteella on muita itseisarvoja kuten taidokkuus, esteettisyys, tuoreus jatkumossa jne.

Mutta onko taiteilijalla, ja ns. oikealla taiteella muulle yhteisölle evoluution meitä selkään puhaltaessa jokin elintärkeä tehtävä, hyöty, viesti? Käytetäänkö, tai osataanko käyttää taiteilijan omalaatuista todellisuudennäkökykyä, tuntoaistia siihen, että hän näyttää teoksillaan muulle yhteisölle tukahdutettuja, koteloituja asioita - eräänlaista hydepeiliä - jonka näyttämät omat kuvansa kohdatessaan muu yhteisö kykenee tuomaan ne ongelmansa ja elämää kapeuttavat tabunsa pintaan? Vapautumaan tai ainakin saamaan uusia näkökulmia vaikeisiin aiheisiinsa - ja ehkä saamaan aikaan eräänlaisen katharsiksen? (vrt. yksilöterapia, ja jokin etäinen tehtäväsukulaisuus on nähtävissä myös huumoriin yleensä, hovinarreihin ja standup-koomikoihin.)

Useat taiteilijat ovat taiteentekonsa kautta kyenneet antamaan tiedettä tarkempia ja merkityskerrostuneempia analyysejä ajankohtaisesta ajasta tai tulevaisuudesta ennusmaisia näkymiä. Tämän takia heitä on perinteisesti elätetty muiden toimesta.
Lukematon määrä merkittäväksi koettuja taiteilijoita onkin patsoitettu ja hukutettu arvostukseen ja suitsutukseen; toki vasta kuolemansa jälkeen. Edelläkävijän osa voi olla henkilökohtaisesti pirun ankea ja yksinäisyydestä ahdas. Kuten eräs ystäväni totesi, oma kokemus voi olla, että on taiteellisesti vammainen eikä kadehdittavan lahjakas.

Moni haluaisi kovasti olla se taiteilija, special-ihminen. Se korokkeelle nostettava luova poikkeusyksilö, Näkijä, jota muut ihmiset vuolaasti ihailevat ja arvostavat; idoli siihen kuuluvan eräänlaisen uskonnollisen lemun vallitessa. Jotkut harvat taiteilijat ansaitsevat töillään hyvän elannon, jotkut tuikiharvat jopa omaisuuden. Ah että saisi vain jumallisesti luoda omia töitään, ja kukaan ei ulkopuolelta sanoisi poikkipuolista sanaa! - tästä piirtyykin mieleen jo se kaakaopurkin yli-iloinen mainosvesseli - se joka tekee mitä tahtoo kun toiset vain mitä pystyy. Korostunut narsismi liittyy usein taiteilijoihin - joko avoimesti tai piilotellummin. Minä minä.

Taiteilijan tehtävä ei nyt hahmotellulla käsityksellä ole lähtökohtaisesti miellyttää muita ihmisiä töillään. (Kukkataulut ja sokeri-iskelmät yms. tarkoittavat jotakin aivan muuta.)
Viihdetaiteilijoilla miellytys on tärkein perusmotiivi - jos ei miellytä, ei kauppa käy, ei tule yleisöä ja ei ole viihdetaiteilijaa.

Jean-Paul Sartre kieltäytyi 1964 kirjallisuuden Nobel-palkinnosta, koska siinä olisi häneltä mennyt vapaus. Ateisti eli niin kuin saarnasi.

Moniko taiteilija uskaltaa uudistua sen jälkeen, jos ja kun on saanut osakseen sitä toisaalta uran, nimen ja aseman takia kipeästi kaivattua suosiota, menestystä – myös sitä kauan kaivattua ja peräänkontattua pikkuporvarillista, taloudellisesti keskiluokkamukavaa elämää? Jos se aito taiteellinen nahanluonti tarkottaisi sitä, että yleisön ja taidepiirien suosio saattaisi romahtaa hyvinkin nopeasti? Vaakakuppi on varsin selkeä - ja se aineellisesti mukava valinta tuoksuu väkevästi faustinkaupan tuotteelta.
Kirjailijoille on ymmärtääkseni käynyt monesti juuri niin, että kun se menestyskirja saattuu tulemaan, niin sitä samaa sitten jatketaan - sitä haluaa kustantaja ja ostava yleisö, koska se haluaa kokea uudelleen sitä samaa tunnekokemusta, kuin mitä sai siitä ensimmäisestä kirjasta.
Joku vankeudenlaji tuollainenkin on.

Muiden muassa Kandinsky teki sen uudistumisen vaimonsa kauhuksi. Picassoa on myöskin käytetty esimerkkinä uudistumiskykyisestä taiteilijapersoonasta.

Onko taiteilijoilla tällaisia yhteisölle tärkeitä näkijärooleja edelleen, vai onko keskitytty taiteen omaan sisäelämään ja sen loputtomiin rönsyihin, taiteeseen instituutioina, taiteen ja Kaupallisuuden yhteensovittamiseen (porkkana ja aasi), taiteen ja sosiaalityön yhdistelmiin koska niille myönnetään avustusrahaa?

En tiedä.

Lopuksi kuva taannoin maailmaa puhutelleesta tapauksesta. Espanjan Zaragozassa 80-vuotias paikallinen mummo päätti restauroida Elias Garcia Martinezin freskon Ecce homo.
Täyttääkö naisen luova, performanssinomainen projekti ja sen saama julkisuus ja kollektiiviset reaktiot myös nykytaideteoksen tunnusmerkit - ottaen huomioon vielä alkuperäisen teoksen aihe ja nimi?

Turun Kirjamessuilla tänään

Tänään oli Kirjamessuilla muutamat ennaltakiinnostaneet tilaisuudet. 

Ruoka -ja viinimessut jäivät kokonaan kävelemättä.

Suomi-Areenalla keskusteltiin taas kerran että onko se kirja kuolemassa. 

Ei ole, ainakaan niiden ihmisten mielestä, joille kirjallisuus on ollut henkeä ja elämää 

siitä saakka kun ovat oppineet lukemaan, kuten Jörn Donner asiaa ilmaisi. 

Nykyinen ALV, yhteiskunnan verrattain vähäinen tuki kirjallisuustaiteelle, Amazonin vaikutus kirjakauppaan ja kustantajien liian vähäiset taiteelliset riskinotot olivat manittuina huolen aiheina. Yhteenvetona, että laadukas sisältö on edelleen se mikä ratkaisee ja hakee lukijansa - 

toissijaista, miltä alustalta lukija sen sitten haluaa lukea.

Itse jäin miettimään, miten lamasta lisää repeävä yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen ja tämä muu hetiyden kulttuuri näkyy kirjakaupassa, kirja-alalla, kirjallisuudessa, kirjoittajissa; 

nykyisissä ja tulevissa  lukijoissa.

Runoilija Helianne Kallio.

Runoilija Pirkko Soininen.

Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtaja Virpi Alanen haastatteli filosofi Johannes Ojansuuta hänen tuoreen Katoavaisuuden aineisto -aforismikirjansa tiimoilta. [Into Kustannus & Suomen aforismiyhdistys / Pilke -sarja 2014]

Vahvaa ilmaisua, henkilökohtaista olemassaoloa tekstien ja ajatusten takana - 

tämä käsitykseni vahvistui mielenkiintoisen keskustelun myötä. Ojansuuta:

Aikaa ei voi omistaa, ei myydä. Mistään ei käydä niin vilkasta kauppaa kuin siitä.

Pidän sinua sylissäni. Putoavat lehdet kiinnittyvät uudestaan.

Luonnollinen ihminen. Vaikeakulkuinen maasto.

Virpi Alanen haastatteli Juhani Ihanusta, joka on kääntänyt kirjailija ja lehtimies Karl Krausin (1874-1936) kirjoittamia aforismeja. Myrkyn käyttöohje kuuluu myös samaan tämän vuoden 

Pilke -julkaisusarjaan. Krausea:

Mitä lähempää katsoo sanaa, sitä kauempaa se katsoo takaisin.

Taiteen vaikutus on aluton ja siksi loputon.

Taiteilija on vain se, joka pystyy tekemään ratkaisusta arvoituksen.

Hyppäsin kaulalla roikkuneen kameran kanssa häikäilemättömästi siivelle,

 kun ammattikuvaaja räpsi Sofi Oksasesta minuutin valokuvia.

Kyllä hänessä kieltämättä omaa glamouriaan on.

Tilaisuus tekee siis myös valokuvausvarkaan.