lauantai 26. helmikuuta 2011

Hetket


Väistämättömät omakohtaiset pohdinnat
elämän ja kuoleman kysymysten kanssa jatkuvat
kun suvun nuorta verta kuollut.


Hyvin surullista.


Jokaisessa surukin on ainutlaatuista, ainutkertaista.
Sitä ei voi suorittaa, kiiruhtaa - sen pitää antaa tehdä omaa työtään ihmisessä.
Ottaa sen ajan minkä ottaa.

Kuollut ihminen, hänen elämänsä muistottuu sitten ajan kanssa.
Elämään toisten ihmisten sydänmuistoihin.


Joskus olen näkevinäni hyvinkin selvästi millaiseksi
elämän pidoiksi ihmisten pitäisi tällä jo olemassa olevalla sivistyksellä ja
teknisen maailman osaamisella kyetä.
Mutta emme kykene.
Minä räpellän, sinä räpellät loppujen lopuksi aivan toissijaisten asioiden parissa.
Räpellämme.

Vaikka jokainen tietää, että omalla ja jokaisen Toisen kohdalla
ovat vain nämä rajalliset Hetket.

Elämä on annettu tai meidät on tänne pyytämättä tuupattu,
mutta elää se tulee.
Päivien mittarointi kertoo loppujen lopuksi aika vähän.

Elää omat Hetkensä.


On sitä jumalaa, Jumalaa tai ei.
On sitä kuolemanjälkeistä elämää uskonnollisessa tai ateistisessa mielessä.

Hetket ovat katoamattomat.






sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Jokainen ihminen saa omasta elämästään kaksi pistettä!


Nimittäin elämän ja kuoleman pisteet.
Ne varmat kaksi pistettämme.

Väistämättömyyden hetket, miltä ne tuntuvat mahassa, päässä, tietoisuudessa?
Hetket jolloin hammaslääkärin ovi aukeaa ja kutsu käy, kun on hypännyt stadionin tasanteelta ja sekuntien kuluttua kohahtaa veteen, hetket jolloin on todistanut syntymän pakollisuutta?

Lähipiiristäni on kuollut iäkäs mies.
Minulle monin tavoin esimerkillinen ja opettavainen ihminen.
Ystävä.

Hyvä ihminen, niin voi vilpittömästi sanoa.
Ihminen joka ei tehnyt elämästään minkäälaisia valituksia.
Se mikä oli, se oli hyvää.

Kohtalonomaiset asiat on mahdollista kääntää inhimilliseksi suoritukseksi. Olen opiskellut sen logoterapiasta, ja olen sen nyt itse nähnyt mitä se oikeassa elämässä voi tarkoittaa.
Hienoja asioita, toisia ihmisiä auttavia asioita.

Ihminen tulee väistämättä vanhaksi, ja kuolee.
Mutta minne kuolee, mitä syntyy?

Kuolemantapaus herättää minussa vanhoja, vahvoja tunnemuistoja.
Saattaa mustasti ajattelemaan myös omaa ja läheisten katoavaisuutta.
Kuolinilmoituksen saattojoukoista nimet hilaantuvat vuoron perään ylemmäs jos kronologisesti täältä lähdettäisiin.

Minulla ei ole uskontoa; uskon siihen että tämä yksi maallinen vaellus on se, mitä meillä on.
Ajattelen, että mitä vähemmän meillä olisi jähmettyneitä, keskenään sotivia uskonnollisia rakennelmia, sen enemmän meillä olisi aitoa keskinäistä lähimmäisenrakkautta.

Meistä jokainen on maahan muuttaja.

(Tässä aforismissa piilee alku, loppu ja periempatia.)

Ymmärrän, että kuolemanpeloissa ihminen on luonut valtavasti uskomusjärjestelmiä sitä turruttamaan pois tietoisuudesta. Että elämä jatkuisi kuoleman jälkeen. Että jokin "musta laatikko" minusta jatkaisi, ei koskaan kuolisi.
Että muistaisitko vielä nimeni, jos tapaamme taivaassa?

Ymmärrän myös, että olkoot ihmiset sitten omassa uskossaan turvassa.

Oman tai läheistensä kuolevaisuuden tiedostaminen voi tuottaa valtavaa eksistentiaalista ahdistusta, pohjatonta mustuutta, mutta on se myös käännettävissä siihen asennoitumiseen, ettei tätä elämää todellakaan kannata tuhlata. Ei mielellään sekuntiakaan.

Elettäväksi tämä on lahjan tavoin saatu. On sitä luovaa jumalaa tai on meidät pyytämättä tähän näytelmään sartretellen heitetty.


Jokaisella on ne kaksi pistettä.
Ei ole se ja sama, mitä niiden kahden pisteen välissä on täältä kokenut, tänne tehnyt.

(Ajatella, ihan jokaisella ihmisellä sama juttu!)


Eletyt elämät jäävät – joka tapauksessa – elämään.
Ihmiset muistottuvat toisensa mieliin, sydämiin; tarinoituvat.



Ajattelen perhosen muodonmuutoksia.







sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Saarikosken niityillä

Tyttö poimii käteensä voikukan, oman kuvansa.

Sanoista vahingossa kaunis solmuke.

Hymyilen, sanon, sinä olet oikeassa.


Kaikki kukat auringon kukkia.

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Miten ikinä ovat suostuneet?

Elokuvantekijät siihen, että kesken kaiken heidän elokuviaan voidaan televisiossa näyttää mainoksia lähes kymmenen minuutin välein, kymmenen uutisia, säätä, tulosruutua etc.?
Tällaista soosia sunnuntaina MTV-3 -kanavalta, kun katsoin vielä itsessään heikon leffan Pilvilinna joka romahti. Kiinnosti koska edelliset nähnyt.

No, rahastahan tietenkin tekijät ovat tuon paskaksi leikkelyn sallineet. Idioottimaista.

Huomasin myös, etten juurikaan katso MTV-3:n ohjelmatarjontaa. Enkä aio jatkossakaan imuttaa alitajuntaani mainoshöttöä ja "elokuvia" siltä kanavalta.





maanantai 20. joulukuuta 2010

Ihan perinteistä vaan

(Kolumni Laitilan Sanomiin)

Työni kautta olen tullut lastatuksi mukaan laivaan, joka täyttää piakkoin 100 vuotta. M/s Aina oli 80-luvun puolivälissä viittä vaille Aura-jokeen uponnut troolari, mutta sitten eräät raisiolaiset äijät iskivät siihen silmänsä. Ja sen perään tuhansia talkootyötunteja. Maksoivat lainan pois kolmessa vuodessa joulupukkikeikoilla. Nykyään alus on kauppa-laiva tehden monenlaista ajokeikkaa. Se on monille ukoille hyvin rakas – kuin jo melkein vähän eläväksi muuttunut. Ne kaikki tehdyt talkootyötunnit ovat magneettisina tallessa tässä ainutlaatuisessa, ”seilaavassa työväentalossa”. Se laiva on monelle ihmiselle kaiken vaivan jälkeen paljon enemmän kuin yksi vanha laiva.

Kirjamessujen jälkisivujen plarauksen myötä olen nyt jäsenenä myös kulttuuriseura Walossa. Sen perustamisen aiheuttanut tuhopoltto ja koko rukoushuoneen purku-uhka suorastaan pakotti tietyistä ihmisistä esille luovat puolustusvoimat. Nyt myös tämä pieni talo siellä mäen päällä on monelle ihmiselle paljon enemmän kuin jokin yksi vanha talo vain. Ehkä siellä nykyään pitää majaansa moderni laitilalainen ja hyvävoimainen Talkoohenki, kukaties.

On ollut riemullisen kiinnostavaa tavata ihmisiä, joille jonkin vanhan säilyttäminen, entisöinti ja rakentaminen perinteen mukaan ovat aidosti hyvin tärkeitä asioita. Sydämen asiaa, omilla käsillä tehtynä. Usein myös hitaasti ja perin vaivalloisesti. Näin varsinkin, kun itse olen äkkiä ajateltuna hyvin kaukana lujajuurisesta kotiseutuihmisestä – sellaisesta tapainvaalijasta, joka on aina se henkinen haulikko kädessä puolustamassa kaikkia mahdollisia vanhoja rakennuksia, esineitä, kekripässejä, tanhuja ja muuttumattoman ympäristön arvoa.

Olen asunut 12 osoitteessa, ja parhaat käsityötaitoni liittynevät nyrkkikyllikin tikkaamiseen. Elämästäni opiksi saaneena tiedän, ettei läheisiä tai muitakaan ihmisiä omisteta. Minulla ei ole tunnearvosta luopumattoman raskaita esineitä. Itse asiassa oudoksun edelleenkin koko Omistamisen perusideaa, jonka kasvatus on osalle meistä koko elämän pääsisältö. Muuttumiskykyisen elämänasenteensa ihminen voi oikeasti omistaa, ei muuta.

Huonojen perinteiden ja orjallinen tapakulttuurin noudattaminen ” niin kuin muutkin” on minusta itsensä rutinoimista, luovuutensa nitistämistä ja vierasta ihmisen perusolemukselle, joka on nokka uutta päin. Eilispäivät toki muistaen.

No, keväällä tahdoin äänittää talteen erään laitilalaisen vanhan miehen ja hänen kuusikymppisen poikansa tarinoita. Heillä on kirkasta muistitietoa sukunsa ja oman kylänsä paikallishistoriasta ja ihmisistä. Kymmenien vuosien muistihaitari soi koskettavalla tavalla verkkaisia Tarinoita – sanataloja – joissa on kenelle tahansa sisällä vierailevalle valtavasti merkityksellistä voimaa tarjolla. Tarinat elävät, Tarinat elävöittävät.

Aineeton puoli on siis enemmän minun juttuni. Henkisen puolen perinteet, perinnöt ja viestikapulat – ne ovat minusta hyvin kiinnostavia. Vaan ne taitavat olla ainoastaan saman asian vähän toista puolta. Laivoissa, taloissa, esineissä, tavoissa ja maisemissa on omat tarinansa. Materiaalista ja henkistä sisältöä on usein täysin mahdotonta erottaa toisistaan.

Itseämme me tässä eri keinoin rakennamme. Päivästä toiseen. Oi, onneksi me olemme kaikki niin erilaisia, ja onneksi me kaikki olemme niin samanlaisia. Vuodesta toiseen.

Ja eihän sitä koskaan tiedä – kop kop – voi olla että päivänä eräänä olen itsekin punkemassa rautakangella pystyyn jotain maantasalle nuukahtanutta tupajumien 500 neliön kyläkoulua – yötä myöten, mikkihiiri-otsalamppu yllä hymynaaman vain välkkyen!

Vaikka hiukan kyllä epäilen.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Oletko köyhyysrajan alapuolella?

Luin itsenäisyyspäivänä Lastensuojenlun keskusliiton julkaisua Lapsen maailma.
Siellä oli kansantaloustieteen professorin Markus Jäntin haastattelu. Hän oli saanut tehtäväkseen laatia selvityksen Suomen lapsiköyhyydestä EU:n raporttia varten, ja piti skandaalina Suomen nykyistä tilannetta.

Vuonna 1995 köyhyysrajan alapuolella oli Suomessa 52 000 lasta.
Vuonna 2002 köyhyysrajan alapuolella oli Suomessa 129 000 lasta.
Vuonna 2007 köyhyysrajan alapuolella oli Suomessa 151 000 lasta.

On selvää, että kolmessa vuodessa tilanne on huonontunut sitten viime tilastoinnin.

Köyhyysrajan alapuolella ovat ne kotitaloudet, joiden käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 % väestön keskituloista. Tarkoittaa esimerkiksi:

1 aikuisen talous max. 1100 €/kk
1 aikuinen, 2 alle 14v. lasta max. 1743€/kk
2 aikuista, 2 alle 14v. lasta max. 2943€/kk

(Käytettävissä olevat tulot kuukaudessa, kaikkien perheenjäsenten ansio- ja omaisuustulot sekä tulonsiirrot vähennettyinä veroilla ja pakollisilla eläke- ja työttömyysvakuutusmaksuilla.)

Lisää faktatietoa Terveyden ja Hyvinvointilaitoksen Lapsiperheiden hyvinvointi 2009 -julkaisusta.

Mainittakoot, että meidän perhe ei yllä jäsenmäärällään ja nykytuloillamme mainittuihin rajalukemiin. Oivoi, köyhiä ollaan.

Markus Jäntti tuo oman tosiasiatietämyksensä valossa tärkeää kommenttia tähän pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta -käsitteeseen, jonka lausuminen saa esimerkiksi kokoomuslaiset lähes kyyneliin kun se on niiiiin tavoiteltava ja asia suoraan Hyvyydestä.

– Suomi oli ennen 1990-luvun alun lamaa vasta saavuttamassa sellaisen hyvinvoinnin tason, jolle Ruotsi, Norja ja Tanska olivat jo yltäneet. Sen jälkeen suomalaisten hyvinvointia on murennettu joka suunnalta.

Jäntti kannustaa poliitikkoja ottamaan vallan käsiinsä ja tekemään oikeita päätöksiä. Valta on luisunut virkamiehille, vaikka näiden kuuluisi panna toteen poliitikkojen tekemiä ratkaisuja.

Talouselämällä on myös suuri valta siihen, mitä loppujen lopuksi sitten oikeasti tehdään.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan selvityksessä tutkittiin suomalaisten huolenaiheita. Enemmistö koki tärkeäksi, ettei eriarvoisuus kasva. Vähemmän tärkeäksi he kokivat tavoitteen alentaa veroja. Silti viime hallitukset ovat keventäneet verotusta ja antaneet tuloerojen riistäytyä käsistä, ihmettelee Jäntti.

Jäntin mielestä Suomi on kova ja sydämetön yhteiskunta muihin Pohjoismaihin verrattuna.
Ihmisten hyvinvointi on hallitukselle vasta toissijainen asia.

Niin.


Pari muuta ajankohtaista linkkiä aiheen taustan esille kirvoittamiseksi:

Ei minulla mitään muuta asiaa tänä itsenäisyyspäivänä ole.
Lopuksi vähän laulua meille köyhimyksille:


Tämä oli myös 100. blogikirjoitukseni, siitä pieni riehakas juhlinta.

- Hip.-






sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Marraskuun jää

Olin vanhemman tyttöni kanssa tänään pulkkamäkeä suihkimassa.
Kymmenen astetta pakkasta, periaatteessa jo ihan sopivaista talvea.

Vedin häntä pulkassa ja ennen kotiinlähtöä käytiin kurkkaamassa vakiopaikallemme
tuohon lähelle Raision ja Turun rajalle, joen kohtaan jossa se kaareva puusilta.
Pakkanen oli tehnyt jäätä, virtausten heikot kohdat näkyivät selvästi.
Irroitimme isoja kiviä ja yritimme saada heittämällä jäätä rikki, ei oikein onnistunut.
Vahvaa jäätä.

Siinä oli sellaista merkillistä olemisen hetkeä; yhdessä ja erikseen.
Tullut talvenselkä ilmiöineen oli molempia kiinnostava.
Puhuin Hayo Miazakin elokuvasta Henkien kätkemä,jossa se saastuneen joen henki tulee puhdistautumaan sinne kylpylään. Tyttöni sen muisti myös. Ajattelin että tavallaan sellainen henkisyys jokaisessa joessa on; helpostikin jos sen niin haluaa nähdä ja tuntea.

Varoittelin menemästä liikaa jäälle, ja muistin siitä tarinan jota isäni kertoi.
Hän oli ollut isosiskonsa kanssa leikkimässä laitilassa Haaron joen lähellä ja
sanojensa mukaan –
sodan jälkeen kun lentokoneita pelättiin, niin sellainen oli jostakin taivaalle tullut ja sitä olivat rynnänneet piiloon. Isä oli tipahtanut virtauskohdan jään läpi, ja joki oli jo imaissut häntä sinne jäiden alle, mutta vähän vanhempi isosisko Seija oli napannut kädestä kiinni ja vetänyt ylös.
Henkensä pelastamiseksi isäni itse tapahtunutta kutsui.

Tyttöni tarinaa mietti, olimme itse juuri samanlaisessa kohtaa; ehkä samassa vuodenajassa, en tiedä.
Katseli jäätä ja totesi ääneen, että jos olisi sinne hukkunut niin sitten ei olisi ketään meistä.
Totesin että näin on.

Pienet asiat saattavat ratkaista valtavan paljon. Tapahtumat, tai ne jotka eivät tapahtuneet.
Ei sekuntiakaan voi sieltä jostain puuttua.

Muutaman minuutin kuluttua meidän ylitsemme lensi harmaata taivasta vasten pieni potkurikone.

Katsottiin se taivaalta, ja molemmat rekisteröitiin se tarinamme yhteyteen.
Tarinat ovat vahvoja voimia.