sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Marraskuun jää

Olin vanhemman tyttöni kanssa tänään pulkkamäkeä suihkimassa.
Kymmenen astetta pakkasta, periaatteessa jo ihan sopivaista talvea.

Vedin häntä pulkassa ja ennen kotiinlähtöä käytiin kurkkaamassa vakiopaikallemme
tuohon lähelle Raision ja Turun rajalle, joen kohtaan jossa se kaareva puusilta.
Pakkanen oli tehnyt jäätä, virtausten heikot kohdat näkyivät selvästi.
Irroitimme isoja kiviä ja yritimme saada heittämällä jäätä rikki, ei oikein onnistunut.
Vahvaa jäätä.

Siinä oli sellaista merkillistä olemisen hetkeä; yhdessä ja erikseen.
Tullut talvenselkä ilmiöineen oli molempia kiinnostava.
Puhuin Hayo Miazakin elokuvasta Henkien kätkemä,jossa se saastuneen joen henki tulee puhdistautumaan sinne kylpylään. Tyttöni sen muisti myös. Ajattelin että tavallaan sellainen henkisyys jokaisessa joessa on; helpostikin jos sen niin haluaa nähdä ja tuntea.

Varoittelin menemästä liikaa jäälle, ja muistin siitä tarinan jota isäni kertoi.
Hän oli ollut isosiskonsa kanssa leikkimässä laitilassa Haaron joen lähellä ja
sanojensa mukaan –
sodan jälkeen kun lentokoneita pelättiin, niin sellainen oli jostakin taivaalle tullut ja sitä olivat rynnänneet piiloon. Isä oli tipahtanut virtauskohdan jään läpi, ja joki oli jo imaissut häntä sinne jäiden alle, mutta vähän vanhempi isosisko Seija oli napannut kädestä kiinni ja vetänyt ylös.
Henkensä pelastamiseksi isäni itse tapahtunutta kutsui.

Tyttöni tarinaa mietti, olimme itse juuri samanlaisessa kohtaa; ehkä samassa vuodenajassa, en tiedä.
Katseli jäätä ja totesi ääneen, että jos olisi sinne hukkunut niin sitten ei olisi ketään meistä.
Totesin että näin on.

Pienet asiat saattavat ratkaista valtavan paljon. Tapahtumat, tai ne jotka eivät tapahtuneet.
Ei sekuntiakaan voi sieltä jostain puuttua.

Muutaman minuutin kuluttua meidän ylitsemme lensi harmaata taivasta vasten pieni potkurikone.

Katsottiin se taivaalta, ja molemmat rekisteröitiin se tarinamme yhteyteen.
Tarinat ovat vahvoja voimia.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti