Ihan perinteistä vaan

(Kolumni Laitilan Sanomiin)

Työni kautta olen tullut lastatuksi mukaan laivaan, joka täyttää piakkoin 100 vuotta. M/s Aina oli 80-luvun puolivälissä viittä vaille Aura-jokeen uponnut troolari, mutta sitten eräät raisiolaiset äijät iskivät siihen silmänsä. Ja sen perään tuhansia talkootyötunteja. Maksoivat lainan pois kolmessa vuodessa joulupukkikeikoilla. Nykyään alus on kauppa-laiva tehden monenlaista ajokeikkaa. Se on monille ukoille hyvin rakas – kuin jo melkein vähän eläväksi muuttunut. Ne kaikki tehdyt talkootyötunnit ovat magneettisina tallessa tässä ainutlaatuisessa, ”seilaavassa työväentalossa”. Se laiva on monelle ihmiselle kaiken vaivan jälkeen paljon enemmän kuin yksi vanha laiva.

Kirjamessujen jälkisivujen plarauksen myötä olen nyt jäsenenä myös kulttuuriseura Walossa. Sen perustamisen aiheuttanut tuhopoltto ja koko rukoushuoneen purku-uhka suorastaan pakotti tietyistä ihmisistä esille luovat puolustusvoimat. Nyt myös tämä pieni talo siellä mäen päällä on monelle ihmiselle paljon enemmän kuin jokin yksi vanha talo vain. Ehkä siellä nykyään pitää majaansa moderni laitilalainen ja hyvävoimainen Talkoohenki, kukaties.

On ollut riemullisen kiinnostavaa tavata ihmisiä, joille jonkin vanhan säilyttäminen, entisöinti ja rakentaminen perinteen mukaan ovat aidosti hyvin tärkeitä asioita. Sydämen asiaa, omilla käsillä tehtynä. Usein myös hitaasti ja perin vaivalloisesti. Näin varsinkin, kun itse olen äkkiä ajateltuna hyvin kaukana lujajuurisesta kotiseutuihmisestä – sellaisesta tapainvaalijasta, joka on aina se henkinen haulikko kädessä puolustamassa kaikkia mahdollisia vanhoja rakennuksia, esineitä, kekripässejä, tanhuja ja muuttumattoman ympäristön arvoa.

Olen asunut 12 osoitteessa, ja parhaat käsityötaitoni liittynevät nyrkkikyllikin tikkaamiseen. Elämästäni opiksi saaneena tiedän, ettei läheisiä tai muitakaan ihmisiä omisteta. Minulla ei ole tunnearvosta luopumattoman raskaita esineitä. Itse asiassa oudoksun edelleenkin koko Omistamisen perusideaa, jonka kasvatus on osalle meistä koko elämän pääsisältö. Muuttumiskykyisen elämänasenteensa ihminen voi oikeasti omistaa, ei muuta.

Huonojen perinteiden ja orjallinen tapakulttuurin noudattaminen ” niin kuin muutkin” on minusta itsensä rutinoimista, luovuutensa nitistämistä ja vierasta ihmisen perusolemukselle, joka on nokka uutta päin. Eilispäivät toki muistaen.

No, keväällä tahdoin äänittää talteen erään laitilalaisen vanhan miehen ja hänen kuusikymppisen poikansa tarinoita. Heillä on kirkasta muistitietoa sukunsa ja oman kylänsä paikallishistoriasta ja ihmisistä. Kymmenien vuosien muistihaitari soi koskettavalla tavalla verkkaisia Tarinoita – sanataloja – joissa on kenelle tahansa sisällä vierailevalle valtavasti merkityksellistä voimaa tarjolla. Tarinat elävät, Tarinat elävöittävät.

Aineeton puoli on siis enemmän minun juttuni. Henkisen puolen perinteet, perinnöt ja viestikapulat – ne ovat minusta hyvin kiinnostavia. Vaan ne taitavat olla ainoastaan saman asian vähän toista puolta. Laivoissa, taloissa, esineissä, tavoissa ja maisemissa on omat tarinansa. Materiaalista ja henkistä sisältöä on usein täysin mahdotonta erottaa toisistaan.

Itseämme me tässä eri keinoin rakennamme. Päivästä toiseen. Oi, onneksi me olemme kaikki niin erilaisia, ja onneksi me kaikki olemme niin samanlaisia. Vuodesta toiseen.

Ja eihän sitä koskaan tiedä – kop kop – voi olla että päivänä eräänä olen itsekin punkemassa rautakangella pystyyn jotain maantasalle nuukahtanutta tupajumien 500 neliön kyläkoulua – yötä myöten, mikkihiiri-otsalamppu yllä hymynaaman vain välkkyen!

Vaikka hiukan kyllä epäilen.

Oletko köyhyysrajan alapuolella?

Luin itsenäisyyspäivänä Lastensuojenlun keskusliiton julkaisua Lapsen maailma.

Siellä oli kansantaloustieteen professorin Markus Jäntin haastattelu. Hän oli saanut tehtäväkseen laatia selvityksen Suomen lapsiköyhyydestä EU:n raporttia varten, ja piti skandaalina Suomen nykyistä tilannetta.

Vuonna 1995 köyhyysrajan alapuolella oli Suomessa 52 000 lasta.

Vuonna 2002 köyhyysrajan alapuolella oli Suomessa 129 000 lasta.

Vuonna 2007 köyhyysrajan alapuolella oli Suomessa 151 000 lasta.

On selvää, että kolmessa vuodessa tilanne on huonontunut sitten viime tilastoinnin.

Köyhyysrajan alapuolella ovat ne kotitaloudet, joiden käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 % väestön keskituloista. Tarkoittaa esimerkiksi:

1 aikuisen talous max. 1100 €/kk

1 aikuinen, 2 alle 14v. lasta max. 1743€/kk

2 aikuista, 2 alle 14v. lasta max. 2943€/kk

(Käytettävissä olevat tulot kuukaudessa, kaikkien perheenjäsenten ansio- ja omaisuustulot sekä tulonsiirrot vähennettyinä veroilla ja pakollisilla eläke- ja työttömyysvakuutusmaksuilla.)

Lisää faktatietoa Terveyden ja Hyvinvointilaitoksen Lapsiperheiden hyvinvointi 2009 -julkaisusta.

Mainittakoot, että meidän perhe ei yllä jäsenmäärällään ja nykytuloillamme mainittuihin rajalukemiin. Oivoi, köyhiä ollaan.

Markus Jäntti tuo oman tosiasiatietämyksensä valossa tärkeää kommenttia tähän pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta -käsitteeseen, jonka lausuminen saa esimerkiksi kokoomuslaiset lähes kyyneliin kun se on niiiiin tavoiteltava ja asia suoraan Hyvyydestä.

– Suomi oli ennen 1990-luvun alun lamaa vasta saavuttamassa sellaisen hyvinvoinnin tason, jolle Ruotsi, Norja ja Tanska olivat jo yltäneet. Sen jälkeen suomalaisten hyvinvointia on murennettu joka suunnalta.

Jäntti kannustaa poliitikkoja ottamaan vallan käsiinsä ja tekemään oikeita päätöksiä. Valta on luisunut virkamiehille, vaikka näiden kuuluisi panna toteen poliitikkojen tekemiä ratkaisuja.

Talouselämällä on myös suuri valta siihen, mitä loppujen lopuksi sitten oikeasti tehdään.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan selvityksessä tutkittiin suomalaisten huolenaiheita. Enemmistö koki tärkeäksi, ettei eriarvoisuus kasva. Vähemmän tärkeäksi he kokivat tavoitteen alentaa veroja. Silti viime hallitukset ovat keventäneet verotusta ja antaneet tuloerojen riistäytyä käsistä, ihmettelee Jäntti.

Jäntin mielestä Suomi on kova ja sydämetön yhteiskunta muihin Pohjoismaihin verrattuna.

Ihmisten hyvinvointi on hallitukselle vasta toissijainen asia.

Niin.

Pari muuta ajankohtaista linkkiä aiheen taustan esille kirvoittamiseksi:

Taloussanomat: Tuloerojen kasvu jakaa Suomen kahtia.

HS: Suomalaisten verotus hiipii kohti tasaveroa.

Ei minulla mitään muuta asiaa tänä itsenäisyyspäivänä ole.

Lopuksi vähän laulua meille köyhimyksille:

Opus: life is live

Tämä oli myös 100. blogikirjoitukseni, siitä pieni riehakas juhlinta.

- Hip.-

Marraskuun jää

Olin vanhemman tyttöni kanssa tänään pulkkamäkeä suihkimassa.

Kymmenen astetta pakkasta, periaatteessa jo ihan sopivaista talvea.

Vedin häntä pulkassa ja ennen kotiinlähtöä käytiin kurkkaamassa vakiopaikallemme

tuohon lähelle Raision ja Turun rajalle, joen kohtaan jossa se kaareva puusilta.

Pakkanen oli tehnyt jäätä, virtausten heikot kohdat näkyivät selvästi.

Irroitimme isoja kiviä ja yritimme saada heittämällä jäätä rikki, ei oikein onnistunut.

Vahvaa jäätä.

Siinä oli sellaista merkillistä olemisen hetkeä; yhdessä ja erikseen.

Tullut talvenselkä ilmiöineen oli molempia kiinnostava.

Puhuin Hayo Miazakin elokuvasta Henkien kätkemä,jossa se saastuneen joen henki tulee puhdistautumaan sinne kylpylään. Tyttöni sen muisti myös. Ajattelin että tavallaan sellainen henkisyys jokaisessa joessa on; helpostikin jos sen niin haluaa nähdä ja tuntea.

Varoittelin menemästä liikaa jäälle, ja muistin siitä tarinan jota isäni kertoi.

Hän oli ollut isosiskonsa kanssa leikkimässä laitilassa Haaron joen lähellä ja

sanojensa mukaan –

sodan jälkeen kun lentokoneita pelättiin, niin sellainen oli jostakin taivaalle tullut ja sitä olivat rynnänneet piiloon. Isä oli tipahtanut virtauskohdan jään läpi, ja joki oli jo imaissut häntä sinne jäiden alle, mutta vähän vanhempi isosisko Seija oli napannut kädestä kiinni ja vetänyt ylös.

Henkensä pelastamiseksi isäni itse tapahtunutta kutsui.

Tyttöni tarinaa mietti, olimme itse juuri samanlaisessa kohtaa; ehkä samassa vuodenajassa, en tiedä.

Katseli jäätä ja totesi ääneen, että jos olisi sinne hukkunut niin sitten ei olisi ketään meistä.

Totesin että näin on.

Pienet asiat saattavat ratkaista valtavan paljon. Tapahtumat, tai ne jotka eivät tapahtuneet.

Ei sekuntiakaan voi sieltä jostain puuttua.

Muutaman minuutin kuluttua meidän ylitsemme lensi harmaata taivasta vasten pieni potkurikone.

Katsottiin se taivaalta, ja molemmat rekisteröitiin se tarinamme yhteyteen.

Tarinat ovat vahvoja voimia.

Ei kultainen nuoruus

[Kolumni Laitilan Sanomiin]

Opetusministeriön tilastojen mukaan tällä hetkellä Suomessa on syrjäytymisvaarassa lähes 60 000 alle 25-vuotiasta nuorta. Se vastaa yhtä sukupolvea, totesi ministeri Stefan Wallin. (TS 9.11) Luku on valtava. Ihmelääkkeeksi näille yhteiskunnan ongelmanuorille on nyt ylhäältä keksitty etsivä nuorisotyö. Siinä työparina toimivat nuorisotyöetsivät hakevat koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle kadonneita nuoria vaikka kotoa ja tarjoavat apuaan. Etsivä nuorisotyö onkin menetelmänä tehokas – toimii Laitilassakin Nuorisoverstaan kautta – mutta se on vasta alku. Mitä sen jälkeen?

Kovin vähän on tarjota mitään todellista ja pysyvää elämänsyrjää näillä nykyisillä olemassa olevilla rahoilla ja voimavaroilla. Syrjäytymisvaarassa olevat nuoret tarvitsevat monipuolista tarkoituksellista tekemistä, niitä pätemisen paikkoja ja tilaisuuksia kasvattaa kykyä ottaa omaa vastuuta. Hyviä ja osaavia yhteisöjä, joihin saisi liittyä muutoinkin kuin vain määräaikaisesti TE-toimistojen ohjaamina. Räätälöityjä vaihtoehtoja. Ammattitaitoisia ohjaajia. Luovuutta. Iloa. Näköaloja ja uskoa tulevaisuuteen, että se voi olla ihan ok.

Kaikista meistä ei ole lukumiehiksi, vaan sitä konkreettista käsillä tekemistä kaivataan kipeästi erityisesti nuorten miesten rintamalla. Eikä kaikki voi toimia palvelija-ammateissakaan tai lähihoitajina. Tarvitaan oikeita työpaikkoja, mistä maksetaan nuorille ihan oikeaa palkkaa, eikä hyväksikäytetä heitä työharjoitteluilla tai muilla työelämääntutustumis-rahoilla kuten nyt tehdään. Itse seurasin juuri ammatin omaavaa nuorta, joka työskenteli puoli vuotta kuusi tuntia päivässä, ja sai siitä 9 euroa päivässä nettopalkkaa. Wow! Mutta oli poissa työttömyystilastoista.

Syrjäytyminen, syrjäyttäminen? Meillä on ikuiseen talouskasvuun ja yksilöiden väliseen keskinäiseen kilpailuun sidottu uskonvarainen yhteiskuntasopimus. On luotu hieno ja ulkomaisen talouspainostuksen takia jatkuvasti vaatimuksiaan koventava kilpailuyhteiskunta, jossa pärjäävät järjestelmälle viisaat keinottelijat ja monilahjakkaat huippuosaajat. He joille on sattunut hyvät geenit, vanhemmat, verkostot, hyvät olosuhteet kasvamiselle ja paljon silkkaa hyvää tuuria.

Vaan entäs jos se oma lapsi onkin ihan tavallinen, eikä hänellä todennäköisesti tule olemaan mitään maailman markkinoille kovaan hintaan myytävää osaamista, kilpailuviettistä persoonaa tai kaunista naamaa? Miten voi luottaa, että hänkin siitä huolimatta löytää myöhemmin sen oman paikkansa tässä maailmassa, voi hankkia perhettä ja elää ihan onnellista, perusturvallista elämää? Ei enää mitenkään.

Se että oma lapsi syrjäytyy kurjan paskaelämän karuselliin luhistumaan on uusi ja täysin aiheellinen pelko nykyvanhemmille. Yksilöstä riippuen voi lyhyessäkin ajassa osattoman nuoren moninaiset ongelmat kroonistua ja muuttua pysyviksi; päihdeongelmaa pukkaa, mielenterveys nalkkaa, aivojen aineenvaihdunta muuttuu, ja se olikin sitten kutakuinkin siinä. Heippa.

Loppuiäkseen syrjäytyneen nuoren hintalappu yhteiskunnalle on noin 1100 000 euroa. Ja silti tehokkaita, ennaltaehkäiseviä toimia pidetään kalliina. Ei ole varaa. Monien päättäjien talousmatematiikka on edelleen matalaotsaisen lyhytnäköistä. Päätöksiin vaikuttaa luultavasti eniten se, ettei monella hyväosaisella päättäjällä ole omassa lähipiirissään mitään hemmetin köyhiä lapsia tai sellaisia syrjäytyneitä ongelmanuoria. Ei tule asia oikeasti mitenkään omalle iholle.

Tämän tulee olla lähtökohtaisesti jokaisen yhteiskunta. Jos ja kun se ei sitä ole, on meidän hyväosaisten yksiselitteinen velvollisuus ja ihmisen vastuu sitä enemmän sellaiseksi tehdä. Kyllä niillä kuudellakymmenellätuhannella nuorella on jokaisella nimi ja oma elämä. Yhtä lailla kuin sinulla ja minulla.

Lelu

Kaiken aamuhälinän keskellä soi

merkillinen, tuntematon melodia.

Soittorasia, en tiedä minkä ajan valkoista ja sinivihreää muovia.

Koneisto väsynyt, narisee täsmälleen kuin purjelaivat elokuvissa.

Mutta laulu jatkuu, sävelet ovat harvat

sen takia sitä tuttua, alkuperäisesti asennettua sävelkulkua on vaikea tunnistaa –

mekaanisten nuottien välissä on jo niin paljon taukoa, hiljaisuutta

että se luo itsestään

aivan eri laulun

kuin mitä se on joskus ollut.

Soittorasia on talo, joka katsoo silmillään itsessään asuvaa

kolmea, hitaan tahdin mukaan luukuistaan kurkkivaa iloista koiraa.

Ajattelen vanhuutta. Vanhaksi tulemista.

Makasin eilen lattialla, venyttelin, ja huomasin että vasen olkapää vääjäämättä

muuttaa jo minun lauluani hitaammaksi.

Ikänäkö asettunut silmiin. Kaikkia maailman asioita ei toki tarvitsekaan nähdä niin terävästi.

Ajattelu lepää kokemuksellisuudessa ja osaa jo sentään jonkin verran valikoida,

mitä laihinen ajatella, mihin aikaansa laittaa.

Ajattelin lopulta sitä aina ystävällistä jyrkännettä,

jonka lähestyvälle äärelle menemme jokainen

jokaisena vielä talteen herättynä aamuna.

Katsomaan.

Ihmettelemään.

En synkistele, olen elämää lähellä, ehkä vain dramatisoin väkisin

kertojapalettini takia.

Olen hyvin iloinen siitä, että meillä on talossa pieni lapsi.

Kolme lasta yhteensä.

Iloista, elämää kurkkivaa.

Tyttäreni sanoi kesällä vahingossa hehkuvankeltaisesta voikukasta että auringonkukka.

Pidän edelleen aforismista jonka siitä jatkonypin;

– Kaikki kukat ovat auringon kukkia.

En usko, vaan tiedän että kaikki kukat ovat oikeasti auringon kukkia.

Ja se ei ole teologinen tai tieteellinen selitysyritys.

Tai ehkä molemmat joista seuraa kolmas vastaus.

Muistan tänään hereille myös sen, että ensimmäinen sana, jonka opin lukemaan, oli

"Äl-ee-le, äl-uu-lu; Lelu."

Aktiivinen / Passiivinen

(Jälkimainingeissa kun olin kuuntelemassa Jouko Kajanojaa Raisiossa 25.9)

Alkuun yksinkertainen vertauskuva. Kun televisiossa pyörii elokuva dvd-levyltä, kaikki laitteet ja osapuolet ovat aktiivisia. On ”PLAY”. Kun vehkeet ovat odottavalla kannalla valmiustilassa, on kyseessä ”STAND BY” –tila. Yleensä se jokin pieni punainen merkkivalo palaa. Kun virtaa ei ole ollenkaan, tila on täysin mykkä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee tällä hetkellä karkeasti suhdeluku, että meistä hyvin pyyhkii seitsemällä kymmenestä, kun taas meistä kolmella kymmenestä ei mene elämässään hyvin. Rikkaat – Köyhät = 70% – 30%.

Huonosti saattaa mennä muun muassa siksi, että on työtön, ei omaa sosiaalista turvaverkkoa ympärillään. Voi olla vaikeita sairauksia, päihdeongelmia tai mielenterveysongelmia. Ihminen on liian vanha työmarkkinoille, tai omaa sellaista osaamista, josta ei kukaan mitään maksa. Nykyään on jo kolmannessa polvessa sitä kotioloista perinnöksi saatua huono-osaisuutta, näköalattomuutta ja köyhyyttä. Voi tapahtua kohtalonomaisia onnettomuuksia jotka nujertavat ihmisen.

Miksi ihminen passivoituu – heittää hanskat tiskiin ja oman pensselinsä hiekkaan -miksi se kiinnostus melkein kaikkeen osallistumiseen lopahtaa ja ihminen vetäytyy omaan pieneen kuoreensa pois pahasta maailmasta? Onko passiivisuus itse aiheutettua vai syntyykö se ihmisen ulkopuolelta?

Ensimmäiseksi; ihmisen oma biologinen paketti voi olla passiivisuuteen taipuvainen. Ei ole erityisen oma-aloitteinen, tai ulospäin suuntautuva. Voi olla hidas temperamentiltaan ja luovuttamisaste vaikeuksien edessä voi olla alhainen.

Toisekseen – edellistä usein voimistava ovat taas ne kasvukodin esimerkit; jos oma lähipiiri on aktiivinen ja osallistuva, sillä on yleensä ne omat myönteiset vaikutuksensa. Seura tekee kaltaisekseen.

Kolmanneksi; huonot olosuhteet passivoivat ihmisen. Jos tulee riittävästi pettymystä pettymyksen perään, sitä omaa paikkaa ei löydy ja köyhyyskurimus vaivaa kaikkine ongelmineen, ihminen luonnollisesti vetäytyy ”stand by” –valmiustilaan suojellakseen omaa mielenterveyttään. Oleellista hiipumisessa pieneksi elämänvaloksi on se, jos ihminen kokee, ettei kykene vaikuttamaan omin voimin siihen omaan elämäänsä kohentavasti mitenkään. Pahimmat seuraukset osattomuuden kokemuksesta ovat krooninen masentuminen ja itsemurhat. Jos se on vielä nuoren ihmisen kohtalo, niin mikä valtava hukkaan heitto.

Neljänneksi: passivoituminen, tahallinen syrjäytyminen yhteiskunnasta voi olla myös ihmisen vapaan tahdon ilmaus.

Entäs sitten ratkaisut vaikeaksi ja kalliiksi koettuun yksilön passivoitumisen ongelmaan? Mistä uskoa, mistä rohkeaa, sisukasta asennetta?

Yhteiskuntaa on aktiivisesti rakennettava myös muille kuin sille hyväosaiselle 70 prosentille eli keskiluokalle, monilahjakkaille huippuosaajille ja rikkaan eliitin tarpeisiin. Jos tämä ei ole kuin sen jokaisen yksilön yhteiskunta – tavalla ja toisella – sitten meidän tulee hyväksyä reilusti kasvava eriarvoisuus ja se, että ”talouselämälle tarpeeton paskasakki” tulkoot toimeen miten tulee. Ei ole minun asia, en välitä. Sitä paitsi itseaiheutettua. Minun oman sidosryhmän etu aina ja ennen kaikkea. Piste.

Joku sanoo että porvarit ajattelevat näin, mutta itse uskon että tosiasiassa hyvin harvat. Sosiaalidarwinisti ja natsit ajattelee näin.

Pitää luoda vaihtoehtoisia malleja työllistyä myös vajaakuntoisena. Jos jotakin, niin ihmiset kaipaavat perusturvallisia työpaikkoja epävarmuutta poistamaan. Ei niissä tarvitse olla huippupalkat, tärkeämpi on että saa murenematonta jalansijaa tulevaisuuden rakentamiseen. Tulee luoda lapsista vanhuksiin asti niitä aitoja väyliä päästä mukaan tekemiseen, mukaan muiden ihmisten pariin ja päivittäiseen rytmiin. Se tyydyttää inhimillisiä perustarpeita ja tuo tarkoituksellisuutta elämään. Ihmisen onnellistuu kun kokemuksen että minäkin olen tarpeellinen, minä olen tärkeä. Olen se Joku jollekin. Uusia ja parempia elämän taitoja ja välineitä on mahdollista opetella jokaisen tässä muuttuneessa, ja muuttuvassa maailmassa. Se ei ole iästä kiinni. Kaikesta ei tule keskenään kilpailla.

Mutta nämä paremman yhteiskunnan ideat ja palaset tarvitsevat toteutuakseen uudenlaista, nykyistä oikeudenmukaisempaa rahanjakoa, ja sitä myöntää poliittinen tahto. Ja uudenlaisen poliittisen tahdon valitsee äänestäjät, eli sinä ja minä. Ei se mistään muusta ole kiinni.

Illassa vapauttavaa tuulta

verho tanssii parvekkeen ovessa, kiemuroi

kuumuus on ollut kuumuus

ja olen minä valittanut.

elämänvaikeuksia on tullut kuin kakunheittoja

amerikkalaisista elokuvista

(miten ne voivat ketään huvittaa?)

kun entistä on saanut hieman siivottua, tulee uusi

muuttuu kyyniseksi tietää (tulee uusi) ettei se tähän jää ja

on sen verran vanha paska jo että

tietää tällaista elämän toisinaan olevan.

Yksilöllisten ihmisten elämä on hyvin samankaltaista kun

asutetaan tavallisten haisevaisten oloja.

Hämmästyttävän samanlaista.

Kuulun siihen sukupolveen jolle opetettiin intomielisesti

matematiikaksi joukko-oppia.

En muista siitä mitään.

Tai sen että suurin osa pallojengistä kuului rinkulan sisään, ja yksi ei.

Ehkä siinä olikin joukko-opin suurin sanoma

kotioppineille eksistentialisteille jotka eivät pysty

olemaan liian samanlaisia.