Suomalaisuus, miehisyys, alkoholi.
Studio Julmahuvilla on aiheesta hyvää opetusohjelmaa.
Erityisesti toinen maailmansota on vammoittanut suomalaisia ja
suomalaisia koteja, lapsia
todennäköisesti enemmän kuin ymmärretäänkään. Sieltä juontuu
monen kodin puhumattomuuden, toisten ihmisten ja tunteiden varomisen ja kokonaisten asioiden kieltämisen kulttuuri.
Eikä siitä ole aikaa kuin 60 vuotta. Sen takia ne miinat, ampumiset, silpoutumiset,
vammautumiset, kuolemanpelot, pommitukset ovat läsnä tässäkin ajassa muuntuneina informaatiopaketteina.
Oma pappani Eino, ei isäni tiedon mukaan ollut puhunut sota-asioista muutoin kuin
hyvin harvoin, silloin kun oli ottanut viinaa ja kauhut pääsivät riehumaan ulkosalle. Hevosmiehenä oli talvisaikaan kuljettanut ihmisiä evakkoon ja vaikka kyydissä olleilla lapsilla oli ollut paljaat jalat ja ne olivat huutaneet ja parkuneet niin hänen oli ollut pakko heittää
ne hankeen ja lähteä hakemaan toisia.
Oman isäni varhaisimpia muistikuvia oli ollut se kun isänsä oli tullut sodasta välillä kotiin; oli haavoittunut käteen. Hän oli istunut isänsä sylissä, kakluunin edessä, olivat yhdessä katsoneet lämmittävää, kasvoilla seinillä tanssivaa tulta, hiljaa. Pitkän aikaa.
Papan nuorin veli oli ensimmäinen kuka ammuttiin laitilalaisista sotilaista.
Kohtalonomaisesti Toivo nimeltään.
Muistini mukaan panssarivaunun konekiväärisarja ja mies käytännössä poikki.
Isien ketju – minun takaani kaikki ovat jo kuolleet, mutta elämät ovat taltioituneet katomattomiksi. En tiedä mitä on muuntunut esimerkiksi geeneihin asti.
Ihmiset ja asiat ovat olemassa – toki polttavimmat traumakekäleet ovat hiipuneet, niitä on työstetty, puhuttu jäähdyksiin uudestaan ja uudestaan, mutta silti me tämänpäivänolijat kannamme niitä mukanamme paljon,
ja usein tiedostamatta, huomaamatta.
Koteloituneet asiat kulttuurissamme näkee esimerkiksi kun lukee tuoretta ruotsalaista lastenkasvatuskirjaa. Ensireaktiona tuntuu että monissa kohdin ylipaapotaan, ei maailma tuollainen ole, ei tuolla lailla lasta kannata kasvattaa tällaiseen helvetin maailmaan.
Mutta, meillä on juuri mm. sodasta johtuen erilainen ihmiskäsitys ja maailmankuva.
"Ei perkele kitistä turhista ja ei se parkuminen mitään auta."
Aika iso osa suomalaisista on sittenkin vasta tulon päällä.
Mutta kyllä me tullaan, ja me opitaan, osataan.
Kuulun itse tähän joukkoon.
Ydinihmisyyttä on se, että vaikka ihmistä kohden tulee kohtalonomaista miinusta,
ihminen pystyy muuttamaan sen itsessään toisenlaiseksi,
ja lähettämään plusmerkkistä eteenpäin.
Se on myös katkeamaton toivo.
