maanantai 15. joulukuuta 2008

Sodasta välillä kotiin käymään

Edellistä pätkää kun kommentoin niin klimpasahdettiin alkoholiin pyristelemään.
Suomalaisuus, miehisyys, alkoholi.
Studio Julmahuvilla on aiheesta hyvää opetusohjelmaa.

Erityisesti toinen maailmansota on vammoittanut suomalaisia ja 
suomalaisia koteja, lapsia
todennäköisesti enemmän kuin ymmärretäänkään. Sieltä juontuu
monen kodin puhumattomuuden, toisten ihmisten ja tunteiden varomisen ja kokonaisten asioiden kieltämisen kulttuuri. 
Eikä siitä ole aikaa kuin 60 vuotta. Sen takia ne miinat, ampumiset, silpoutumiset,
vammautumiset, kuolemanpelot, pommitukset ovat läsnä tässäkin ajassa muuntuneina informaatiopaketteina.

Oma pappani Eino, ei isäni tiedon mukaan ollut puhunut sota-asioista muutoin kuin  
hyvin harvoin, silloin kun oli ottanut viinaa ja kauhut pääsivät riehumaan ulkosalle. Hevosmiehenä oli talvisaikaan kuljettanut ihmisiä evakkoon ja vaikka kyydissä olleilla lapsilla oli ollut paljaat jalat ja ne olivat huutaneet ja parkuneet niin hänen oli ollut pakko heittää
ne hankeen ja lähteä hakemaan toisia. 
Oman isäni varhaisimpia muistikuvia oli ollut se kun isänsä oli tullut sodasta välillä kotiin; oli haavoittunut käteen. Hän oli istunut isänsä sylissä, kakluunin edessä, olivat yhdessä katsoneet lämmittävää, kasvoilla seinillä tanssivaa tulta, hiljaa. Pitkän aikaa.

Papan nuorin veli oli ensimmäinen kuka ammuttiin laitilalaisista sotilaista. 
Kohtalonomaisesti Toivo nimeltään.
Muistini mukaan panssarivaunun konekiväärisarja ja mies käytännössä poikki.

Isien ketju – minun takaani kaikki ovat jo kuolleet, mutta elämät ovat taltioituneet katomattomiksi. En tiedä mitä on muuntunut esimerkiksi geeneihin asti.

Ihmiset ja asiat ovat olemassa – toki polttavimmat traumakekäleet ovat hiipuneet, niitä on työstetty, puhuttu jäähdyksiin uudestaan ja uudestaan,  mutta silti me tämänpäivänolijat kannamme niitä mukanamme paljon, 
ja usein tiedostamatta, huomaamatta.

Koteloituneet asiat kulttuurissamme näkee esimerkiksi kun lukee tuoretta ruotsalaista lastenkasvatuskirjaa. Ensireaktiona tuntuu että monissa kohdin ylipaapotaan, ei maailma tuollainen ole, ei tuolla lailla lasta kannata kasvattaa tällaiseen helvetin maailmaan.
Mutta, meillä on juuri mm. sodasta johtuen erilainen ihmiskäsitys ja maailmankuva.
"Ei perkele kitistä turhista ja ei se parkuminen mitään auta."

Aika iso osa suomalaisista on sittenkin vasta tulon päällä.
Mutta kyllä me tullaan, ja me opitaan, osataan.
Kuulun itse tähän joukkoon.

Ydinihmisyyttä on se, että vaikka ihmistä kohden tulee kohtalonomaista miinusta, 
ihminen pystyy muuttamaan sen itsessään toisenlaiseksi, 
ja lähettämään plusmerkkistä eteenpäin.

Se on myös katkeamaton toivo.


3 kommenttia:

  1. Tämä on pitkälle pohdittua ja omassa elämässä rehellisesti koettua-harva uskaltaa tai kykenee ajattelemaan näin pitkälle oman kohtalonsa kysymyksiä.Ydinihmisyyttä-sitä se on.Ja toivoa toivottomuuteen.Sotaa emme ole nähneet mutta elämän nurjia puolia kyllä-ja lastemme varjeleminen niiltä olkoon elämämme ylevimpiä päämääriä.Antakaamme lasten uskoa ihmisyyteen ja elämän oikeudenmukaisuuteen vaikka oma uskomme välillä horjuukin...Siinä voi olla ihmiskunnan viimeinen toivo...

    VastaaPoista
  2. Niin, se vaan on outoa että ensin me opetamme, kasvatamme lapset ihmisiksi; ei saa toisen kädestä ottaa, pitää sanoa kiitos, anteeksi pitää pyytää jos on toiminut kohelosti – sitten kuluvat vuodet, ja yhtäkkiä selviytyäksemme työelämän organisaatioissa ja talouselämän arvottamassa maailmassa meidän nimenomaan pitää ottaa toisen kädestä, vitut mistään kiitoksista jos ei niistä ole minulle suoraa hyötyä ja voittajat kun ei anteeksi pyytele. Ja tähän leikkiin me suostumme. Ja toisaalla voimme tietenkin pahoin ja puhumme oravanpyöristä ja haaveilemme eläkeiästä. Mutku, sitku.

    VastaaPoista
  3. Tähän sotien hulluuteen ja lapsiin liittyen pari hienoa ajatusta:

    Lapsi on ihmisen isä
    Kaikki mitä tapahtuu huomenna tapahtuu jo tänään
    Miksi emme tiedä sitä?
    – Claes Andersson

    Se, että opettaa lapsen olemaan astumatta
    toukan päälle on yhtä arvokasta lapselle
    kuin se on toukalle.
    – Bradley Millar

    VastaaPoista