Draamankaarteita

Itselleni ja monelle muullekin ovat lähiaikoina tulleet tutuiksi Guillaume "Moukka" Debailly, Marina Loiseau ja Raymond Sisteron. He ovat roolihahmoja ranskalaisessa televisiosarjassa Le Bureau – Vakoojaverkosto. Kaikki kaudet ovat katsottavissa Yle Areenasta, joten tässä tapauksessa saa halutessaan laadukasta vastinetta yleverolleen.

Sarja pyrkii realistisesti kuvaamaan Ranskan tiedustelupalvelun DGSE:n vakoojatoimintaa. 

Tapahtumat ja paikat ovat samoja kuin oikeassakin elämässä - sarjaa seuratessa on kiinnittänyt huomiota uutisiin mm. Iranin ydinlaitosten ongelmista ja Syyrian valtataisteluista. 

Käsikirjoittajat ja näyttelijät ovat tehneet pikkutarkkaa taustatutkimusta ja haastatelleet entisiä vakooja-agentteja. Niin uskottavaa jälkeä on syntynyt, että Supostakin löytyy tämän hittisarjan suuria faneja.

Toimivan draaman edellytys on nimenomaan uskottavuuden illuusion luominen - on kyse romaanista, teatterista tai tv-sarjasta.  Katsoja toki tietää, että fiktiosta on kyse, mutta kun homma toimii, niin silloin tulemme vedetyiksi tarinan kyytiin ja kiinnymme oudon tutuntuntuisiin henkilöhahmoihin. Eläydymme mukaan ja tunteet ovat päämagneetti: välitämme tarinan henkilöistä ja siitä, miten heille käy. 

Ja mitä hankalammat ahdingot, sen helpottavampaa on, kun henkilö lopulta pääsee pälkähästä; toki monen umpikujaisen mutkan kautta. Sitäpä se oikeakin elämä - muutospaineita syntyy kun asiat eivät menekään kuin on odotettu, ja joudumme etsimään uusia, toimivampia ratkaisumalleja.

Miksi ihminen sitten oudolla tavalla nauttii siitä, että tulee vedetyksi mukaan jonnekin ISIS:in vankiloihin tai piinaaviin Venäjän FSB:n valheenpaljastuskuulusteluihin?

Kyse on homo sapiensin pakettiin kuuluvista tarpeista. Yleisesti tuttuja ovat ruoka, suoja, turva, yhteenkuuluvuus, arvostus ja sitä rataa. Mutta vähemmän puhutaan edellisten kanssa ristiriitaisista tarpeista, jotka kuitenkin löytyvät eri pitoisuuksina meistä jokaisesta: janoamme myös seikkailua, salaperäisyyttä, yllätyksiä, vaaraa, uutuuksia, särmää, intohimoa. Jos oikeassa elämässä ei pysty tai ei uskalla näille puolilleen etsiä tyydytystä, voi taidolla tehdyn draaman kautta niitä kokea ja elää läpi.

Simppelisti määriteltynä tarve on tunne siitä, että elämästä jotakin puuttuu. Omia ja lähipiirin tarpeita voi kuulostella esille vanhan sanonnan avulla; siit puhe mist puute.

Kirjoittaja asuu Turussa ja odottelee mustikoiden kypsymistä

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 14.7.2020