Jouni Teittinen voitti taannoin tällä esikoiskokoelmallaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2019. Kiinnostuin siitä lukemieni arvostelujen ja tekstinäytteiden myötä.
Kirja tuli hankittua tekijältä, taisi olla ensimmäinen ostamani runokirja tänä vuonna. Olen saanut lähivuosina yliannostuksen nykyrunouteen, ja olen ottanut tietoisesti etäisyyttä.
Eräs syy, miksi kiinnostuin Teittisen runoista oli se, että kirjailijalla on itsellään lapsia.
Varsinkin taiteilijoista huomaa sen hyvin pian, onko omia lapsia vai ei - tunnistaako esimerkiksi tekstipaletista pakollisen epäitsekkyyden murtamia värejä. Sydäntaskussa on kokemukseni mukaan kosolti lapsien ja lapsuuden maalaamaa aineistoa. Miesnäkökulmallakin on merkityksensä.
Runoista löytyy toki tujuudetkin, mutta näinä vapaaehtoisen lapsettomuuden, ilmastoahdistuksen, kansanmasennuksen, toivottomuuden ja dystopiain kulta-ajassa Sydäntasku ui riuskoin vedoin vastavirtaan. Senkin voi mieltää valittuna tekona.
Kliseisen kehuvasti usein sanotaan, että runoteos on monitasoinen - tämä kirja on. Voi lukiessa ajatella, että runoilija puhuu omasta lapsuudestaan, tai omasta lapsestaan tarkoilla huomioinneilla, tai yleisellä tasolla hinaten samalla kaksin käsin tulevaisuuttakin näköpiiriin – samalla vintturoituu väistämättä omia henkilökohtaisia muistikuvia esille.
Lapsuutesi ei ole sinun, mutta sinua se katsoo.
Etsii merkkiä.
Kerronta ja taitto on sopivan väljää, ei täyteen ahdettua. Kieli on kirkasta - ei tarvita googlettelua runorattailla pysyäkseen.
Runopuhe etenee, se kertoo.
Tyylikäs, ennenvastaantulematon ratkaisu Teittiseltä ovat runot, joista on osa kuin pois pyyhityt, tai kulahtaneet, menettäneet jonnekin jotakin.
Eräs mihin lukiessa kertyi marginaaliviiruja, ovat runojen erinomaiset lopetukset. Niissä näkyy kirjoittajan taitavuus ja kiteyttäjän kyky. Vahva suositus tälle kirjalle. Tilaus täältä.
Kesän päättyessä suljettiin aurinko
muiden aurinkojen kanssa pussiin ja laskettiin mereen
ja äänesi särkyi pitkin sinua kuin heinikossa maannut lasi.
Lapset unohtavat auringon yhtä nopeasti kuin kaiken muun,
sanottiin, se on kuitenkin vain lapsuutta.
Eikä se vain unohdu: joka hetki unohtaa sen uudelleen,
pyyhkii muistiin oman muotonsa. Pitkän rannan, lapsuuden
josta lapsi astuu läpi kuin ruumiista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti