 |
| Lassi Hyvärinen. (valokuva: Sirpa Hyvärinen) |
Satumaisia
runofragmentteja
Äskettäin ilmestyi
kolmas runokirjasi Tuuli ja kissa (Poesia 2018). Sanoiko kolmas kerta jonkun toden kirjoittajalle?
Ainakin sen, että kuuden vuoden jälkeen tapahtui selkeää siirtymää
uuteen. Aikaisemmat kirjat tavallaan liittyivät toisiinsa.
Kuvaile millaisia tyyppejä
kuvallisten runojesi kissa ja tuuli olisivat valkokankaalla?
Animaatio olisi niille luontevin muoto, tuulihahmon saisi
siellä toimimaan hyvin. Animaatiolla on myös yhteys sarjakuviin, joista olen
oppinut paljon, esimerkiksi George Herrimanin Krazy Kat on läheinen.
Runojesi yllä on
paljon avaruutta, tähtiä. Mitä hyvää niiden katselu ja pohdiskelu voivat tuoda
ihmiselle?
Kirjassani katsotaan, kun joku toinen katsoo tähtiä. Se
herättää kysymyksen, mitä toisen sisällä silloin tapahtuu, ja muistuttaa
toisista tietoisuuksista, niiden arvoituksesta.
Miten Pohjois-Karjala
näkyy tai tuntuu runoudessasi?
Ihmisenä se on minulle varmasti tutuin viipale maailmaa,
mutta runoni pyrkivät universaaliin, vapauden suuntaan, mikä tarkoittaa myös vapautta
ympäristön määräävästä vaikutuksesta. Runokirjan mökki voisi sijaita Puolassa
tai missä vain, mielikuva mökistä maalla on varmaan tuttu kenelle tahansa.
Runot ja sadut – mitä
samaa maata niillä on jalkojensa alla?
Tätä kirjaa on kuvailtu sadunomaiseksi, unenomaiseksi – ainakin
omaisia sillä on paljon. Olen aika tarkka tämän kokoluokan käsitteistä, joten
tämän kysymyksen pohdinta vaatisi enemmän aikaa.
Kerro jokin salaisuus
runojesi naisesta, jolla on sipulinvarsihame?
Kyseessä on puolimyyttinen hahmo, joka puuhailee enimmäkseen
aivan omiaan.
Runoilijan oma
kysymys ja vastaus siihen?
Ymmärrätkö itsekään mitä teet?
Tämä kirja on jäänyt itsellenikin jossain määrin
arvoitukseksi. Siksi on ollut erityisen kiinnostavaa kuulla, miltä se
lukijoista vaikuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti