Black Sabbath, 49 vuotta

(Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 6.10.2017)

Olin nuoruudenkaverini kanssa katsomassa elokuvateatterissa konserttidokumentin Black Sabbathin viimeisestä keikasta. The End -kiertue päättyi 4.2.2017 Birminghamiin – kaupunkiin, josta vuonna 1968 nämä muusikkoudesta unelmoineet työläisnuoret lähtivät liikkeelle.

Ainut mitä jäin kaipaamaan, oli alkuperäisen kokoonpanon rumpali Bill Ward, jolla on iso tekijyys sabbath-soundissa. Riitelyt olivat kuitenkin niin syvät, ettei lopulta viimeistä viimeistä yhteistä turneeta saatu aikaan.

Itselleni Black Sabbath oli se nuoruuden kaikkein merkityksellisin bändi. Sinänsä huvittavaa, että ensimmäinen levynsä ilmestyi muutama päivä sen jälkeen kun olin syntynyt, joten ei ihan aikalaisia oltu.

Mutta niissä säröisissä riffeissä, outojen rakenteiden raskaasti junttaavissa biiseissä oli sitä jotakin, mikä resoinoi väkevästi. Ozzyn Osbournen laulamista ja basisti Geezer Butlerin tekemistä sanoituksista en paljotta ymmärtänyt, mutta melodioissa, laulusaundissa oli ja on omintakeista voimakenttää.

Sivumennen todettakoon, että kun näitä ikääntyneitä rockäijiä katselee, ei  välty ajattelemasta, että miten hemmetissä näinkin iso osa on selvinnyt vuosikausien bileistä? Entisaikaan kun käytettiin porvoonmitalla niitä vanhanaikaisia huimausaineita sun muuta. Itse asiassa Ozzy oli taannoin palkannut lääkärin selvittämään, miksei hän ole jo kuollut. Vaan yllättävän hyvin klaarasi tuon viimeisenkin keikan.

Varppeen yläasteella minulla oli parikin erilaista Black Sabbathin selkälippua farkkutakin selässä, ja toki bändipaitoja. Oli tärkeää viestiä muillekin mistä diggaa, ja mihin porukoihin kuuluu.

Kun vielä sai opeteltua jostain Tony Iommin Children of the grave -kitarariffistä pienen pätkän, niin se oli vahva kokemus – jostain samalle taajuudelle pääsemisestä kyse. Ja sitä veivattiin uudestaan ja uudestaan.

Bändin imagoon liitettiin satanistista lisuketta, se lisäsi kiinnostusta ja myyntiä. Mutta dokumentistakin kävi hyvin ilmi, että fuulaa se vain oli. Vaan jotkut hihhulit taitaa vieläkin pyörittää jytälevyjä väärinpäin löytäen niitä vihtahousuviestejä.

1980-luvulla musiikki oli LP-levyillä, cd oli vasta tulossa. Sabbathin älppäreitä kuunneltiin, levynkansiapäällisteltiin, ja kuunneltiin paikoin niin lujaa kuin stereoista sai irti.

Yleensä alkoholista Suomessa puhuttaessa ei yleensä virkota siihen liittyvistä hyvistä ja hauskoista jutuista. No olihan se kivaa porukalla kunnon juopottelutiimellyksessä luukuttaa itse kunkin lempparibiisejä ja kinastella, mikä biisi ja bändi juuri sillä hetkellä oli paras.

Laitilassa Black Sabbath oli kyllä vahvassa kurssissa – eräillä Munamarkkinoillakin oli paikallisista osaajista tuplamiehistöinen bändi soittamassa pelkkää Sabattia. On jäänyt mieleen.

Mutta kyllähän nuo rock-ukot sen yhteisen soittonsa ryhdikkäästi veivät finaaliin. Koko metallimusiikille ja monille ihmisille jatkossakin merkityksellinen juttu sai tyylikkään päätöksensä. Black Sabbath, The End.

Kirjoittaja on Turussa asuva entinen hevinuori ja pitkätukka.