Rusetteja vanhasta muistista Fikkarissa

Opiskelin 2000-luvun alkuvuosina logoterapiaa - Viktor E. Franklin kehittämää tarkoituskeskeistä psykoterapiaa ohjaajaksi asti Turussa, Paasikivi-opistossa.
Tämä artikkelini kesäteatterinäytelmän kirjoittamisen eri vaiheista ja logoterapian soveltamisesta ja vähän muustakin on julkaistu Suomen logoterapianyhdistyksen jäsenlehti Fikkarissa 3/2016.

KESÄTEATTERIA LOGOTERAPIALLA RYYDITETTYNÄ

Opiskelin 2000-luvun alkuvuosina logoterapiaa ohjaajaksi asti Turussa, Paasikivi Opistolla Pirjo Möllerin johdolla. Olen tehnyt paljon erilaisia töitä nuorisopuolella – tutuiksi ovat tulleet mm. työpajat, luovan toiminnan ohjaajan erilaiset tehtävät sekä etsivä nuorisotyö. Ikäjakauma asiakkaissa on ollut pienistä lapsista aikuisiin asti. Koen että logoterapiaopinnoistani on ollut tuolle alalle paljon sovellettavaa hyötyä.

Logoisaa ajattelua taiteen kentillä

Taiteen teko ja muut kulttuuripuolen jutut ovat olleet mukanani lähestulkoon koko ikäni. Kakkosvuoden logo-lopputyöni eteni lopulta runokirjaksi Reunamerkintöjä (2003).

Tämä vuosi on ensimmäinen, jolloin koko toimeentuloni tulee taiteen ja kulttuuritöiden parista. Puolipäivätyöni on esittää mahdollisen historiankirjoituksen tohtori Fiktio Faktaa. EU:n, yksityisten tahojen ja firmojen tukemana esiinnyn kansanmusiikinmaisteri Markus Rantasen kanssa Maestro ja Fiktio Kansanmusiikinmatkassa! -hankkeessa päiväkodeissa ja kouluissa.

Markus ohjasi myös Rusetteja vanhasta muistista -näytelmän nuorten livebändin, sovitti vanhat kappaleet ja sävelsi siihen sanoittamani uudet laulut.

Taiteentekoon, yleisen tason ilmiöiden sekä omien juttujen prosessointiin logoterapiasta on ollut paljon konkreettista hyötyä. Kuten myös NVC:stä ja HOT-mallista (hyväksymis- ja omistautumisterapia).

Logoterapeuttista ihmiskuvaa roolihahmon sisälle

Kirjoitin täksi kesäksi Laitilaan, Kaivolan kesäteatterille näytelmän Rusetteja vanhasta muistista. Lähtökohtana ja pyyntönä oli huomioida näyttelijöiden taitoja, kykyjä ja täsmäkirjoittaa heille hyvää näyteltävää. Näyttelijöitä oli lopulta mukana 13 + pari tuplaroolitusta. Harjoittelukausi pyöri kansalaisopiston kurssina.

Olin ensimmäistä kertaa näin ison ja uuden draamakirjoitustyön edessä. Pienempiä ja vähäroolisempia teatterijuttuja olin tehnyt, esiintynyt hieman itsekin sekä opiskellut itse draamakirjoittamista jonkun verran.

Aika varhaisessa suunnitteluvaiheessa ohjaaja Tiia Valavuo ehdotti, että mitenkäs sopisi iäkkääseen päähenkilöön muistisairaus mukaan. Hetken sitä makustelin, ja totesin mikä ettei. Se tarjoaisi samalla näytelmään hyvin myös sen syvemmän kerroksen – ettei kaikki olisi pelkästään kevyttä kesäviihdettä.

Logoterapeuteilta apua jutun juoneen

Tarinan juoni meni tiivistettynä niin, että pikkukylässä asusti vanharouva Fanny, joka ei – lupauksistaan huolimatta, suostunut muuttamaan mökistään naapuriin asti rakennettuun palvelutaloon. Monien mutkien ja juonittelujen jälkeen sinne muuttaa aivan lopussa Fannyn nuoruuden ihastus Frans, jolloin rouva pakkaa vähät tavaransa, nappaa Kekkosen kuvan kainaloonsa, laittaa luudan mökkinsä oven eteen ja ilomielin lähtee. Kas rakkaus meidät voittaa.

Sen verran itse prosessista, että käytännössä kirjoitin koko perusrungon lähtien taaksepäin kappaleesta Muistatko Monrepos'in. Laulu oli näytelmässäkin toisen puolen alun takaumassa, jossa oltiin Fannyn ja Fransin nuoruudessa, viiltävässä eron hetkessä Viipurissa, kun se sotakin jo tuloaan etäältä jymysi.

Alzheimerista tai muista muistisairauksista ja niiden eri vaiheista minulla ei ollut perustietämystä eikä ei omaa lähipiirin kokemusta. Sitten välkähti mieleen vanhasta muistista alan ammattilainen ja logoterapeutti Riitta Suomi, ja häneltä apuja kysymään henkilöhahmon ym. rakentamiseksi. Tarkoitus oli saada aikaan tietyssä sairauden vaiheessa oleva uskottava hahmo - tragikoominenkin kyllä, mutta oikealla tavalla, niin ettei yleisö nauraisi ns. väärissä kohdin väärille asioille. Riittalta sainkin hyvää pohjatietoa ja käytännön faktaa sekä esimerkkejä elävästä elämästä. Hän yhytti minut myös alan kouluttajan ja logotuntijan Minna Laineen kanssa, ja hän valotti minulle mm. asiaan liittyviä juridisia puolia. Näytelmään kirjoitin mukaan jonkin verran tiettyjä faktoja, ja ujutin niitä mm. nuoren lääkärin suuhun sanottavaksi.

Kävi ilmi, että Suomessa muistisairaudesta kärsiviä on noin 200 000. Kun huomioidaan läheiset, ymmärsin itsekin, että aihe koskettaa todella suurta osaa väestöä. Moni myös varmasti pelkää sairastuvansa. Oma eräs käsitykseni taiteen tehtävistä on, että pitää tuoda tärkeitä, vaikeitakin asioita päivänvaloon yleiseen tarkasteluun, ja antaa niille mikrofoni, niiden omat äänet puhuttavaksi.

Kyllä muistisairaus aiheena on tehty näytelmiä ja kaunokirjallisuutta toki ennenkin, ja uskon että jatkossa lisää. Nämä sairaudet kun ovat lisääntymään päin.

Kohtalonomainen muistisairaus

Tärkeä tuuri myös kävi, kun kirjoitusvaiheessa näin prisma-dokumentin, jossa amerikkalainen tutkijamies halusi selvittää, millaista hänen alzheimeriin lopulta kuolleen äitinsä elämä oli ollut. Miehelle laitettiin kulkua vaikeuttavat kengät, ääreisnäköä huononnettiin, kuuloa heikennettiin ja lisättiin outoja häiriöääniä. Tarttumisesta luotiin vaikeampaa. Tämä oli tutkijalle havahduttava kokemus. Tästä ohjelmasta ja s-postikeskusteluista Riittan ja Minnan kanssa tiivistyi mielestäni esille se olennainen kiteytys – muistisairaus on kohtalonomainen asia, sitä ei taatusti kukaan valitse itselleen. Tästä juontuu taas se aito empaattisuus, ja sitä yleisön suhtautumista lähdin tavoittelemaan päähenkilöä kohtaan. Tästä tavoitteesta puhuimme ohjaajan kanssa etukäteen ja mielestäni onnistuimme sen saavuttamisessa hyvin.

Fannyn kasvattityttären Elsan suuhun laitoin yleisessä puheessa ja arvokerroksissa olevia piilotettuja asenteita: omaishoitajuus on helvetillistä orjan hommaa, jossa oma elämä katoaa, perintö ja rahat kiinnostavat rehellisesti eniten. Lopussa hän suhtautui suorasanaisen aggressiivisestikin Fannya kohtaan; tätäkin tapahtuu oikeassa elämässä, siksi tällaisia asioita on tärkeää tuoda myös ilmaan sanotuksi. Mutta vanha rouva olikin tehnyt kaikki asiakirjat hyvissä ajoin sairauden laadun selvittyä, ja teki tilasta ja muusta sukupolvenvaihdoksen Elsan kasvattipojan Tatun kanssa. Onnellista loppua kaikin puolin – siihen pyrittiin eri rusettien nauhat solmimaan tässäkin näytelmässä.

Yhteenvetoja

Fannya esittänyt Anvi Lindqvist teki mielestäni vahvan roolisuorituksen – varsinkin kun oli ensi kertaa näyttämöllä, ja rooli ei ollut mitenkään helppo. Uskottavaa suoritustaan ja hahmonpiirtoa todistanee myös eräs lehtiarvostelija, ”kun mammasta ei oikein tiennyt milloin on järjissään tai ei”. Vaan näin juuri se menee oikeassa elämässä, muistisairauden tietyssä vaiheessa.

Paljon tuli erilaista hyvää palautetta, jonkin verran toki myös korjaavaa palautetta. Sitä osan otan kopiksi omaan käsikirjoitustyöhöni – tiettyjä asioita kun ei tiedä eikä opi kuin vasta tositoimien kautta. Ensi kerraksi olen viisaampi.

Voi myös olla, että omalla tavallaan arka aihe jätti osan katsojista ehkä tulematta. Oli myös katsojia, jotka kävivät katsomassa näytelmän toiseen kertaan. Se kertoo että oli aidosti puhutellut, tarjonnut jotakin merkityksellistä sisällöllistä elämystä.

Itselle oli ihmeenkaltainen elämys nähdä kirjoittamani hahmot ja juonenmutkat elävinä, ja oli hauska nähdä, miten näyttelijät olivat tuoneet niihin omaa taitopakettiaan mukaan ja elävöittäneet ne. Myös näytelmän runsas ja taidolla esitetty musiikki oli onnistunutta ja se sai paljon kiitoksia osakseen.

Loppusaldona Rusetteja vanhasta muistista -näytelmän näki kaikkiaan nelisentuhatta katsojaa, ja se oli ihan kelpo tulos Kaivolan kesäteatterinkin mittapuissa.

Marko Laihinen

Asuu Turussa, (s. 1970) ja on kirjailija, nuoriso- ja vapaa-ajanohjaaja sekä mahdollisen historiankirjoituksen tohtori Fiktio Fakta.