 |
| Parhaillaan ei enää wörki työpöydän loisteputki. |
(Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 3.2.2015)
On tämä valopilkkujen Turku ollut sitten
hämärä häkki tänä talvena. Liekö jokin vitamiininpuutoskin vielä nykinyt sälekaihtimia
suppuun silmistä, mutta on risonut kun pitää päiväsaikaankin ponnistella
nähdäkseen. Siksi luontui tavaksi, että napsauttelin huushollissa kävellessäni täysvalaistusta
päälle. Ja puoliso asteli kohta perässä valoja sammutellen – maatalon tyttö ja
säästäväinen luonne – täälläkään ei sähkömittarit seinillä hurraa!
No niin, totkaiken siitä valojen pränkkäämisestä kärvähteli pian joka
huoneen lampuista polttimoita. Kuten ”hallitun vanhenemisen” bisnes-logiikkaan
kuuluukin – kas sopiva lyhytikäisyys tuotteissa, se saa Kuluttajan rahat useammin
liikkeelle kaupan suuntaan.
Nykymaailman monimutkaisuuden voi kirkkaasti nähdä ylipaljoutta tursuavan
polttimovalikoiman edessä. Ennen piisasi hehkulamppu suurin piirtein oikealla
wattimäärällä, vaan eipä enää.
Tässä lähellä on tavaratalo, ja astuu sinne mihin aikaan tahansa, niin aina
siellä on se Toljottajien Seurakunta sen lamppuseinämän edessä. Kyttäämässä
kuin mykät munkit ensi kertaa punaisten lyhtyjen kadulla. Kämmenellä mallina se
erilaisten zipanneiden polttimoiden keko. Ja henkilökunnalla on nihkeää merkintöjen
tavaamisen ja etsimisen kanssa: yleensä siitä oikeasta kohtaa on hyllyn koukku
tyhjä. Tulee ensi viikolla, ehkä. Tai ei sellaisia myydä täällä. Tuollaisten valmistus
on lopetettu. Osta äijä uusi valaisin, tästä tätä ledimeininkiä.
No löytyi viimein oikeaa nykyvaloa, ja onnistuin jopa saamaan ne kirosanojen
kierteillä paikoilleen, vaan mikä lopputulema? Kun keittiössä painaa katkaisijasta,
niin tällaisilla vakkasuomalaisilla geenisulakkeilla ehtii juoda pannullisen kaffetta,
turkkarin lukea, imuroida, käydä pari kertaa vessassa ja vielä laatoittaa huonoilla
taidoilla naapurin kylppärin – ennen kuin se pirun kallis ekolamppu orastavasti
tuikuttaa niin, että sen valossa voi kulkea ilman käsikopeloa. Hiukan kyllä epäilen,
että pysähtyykö se ilmastonmuutos tosiaan näihin valojuttuihin, mutta olkaamme
uskossa vahvoja.
Sen verran tuli alakulon persluikkua laskettua tuossa marras-joulukuun
kestäneessä yössä, että piruuttani tilasin kokeeksi vielä sellaisen
kaamoslampun. Jo vain näkee puuhata ja lukea – onkin muuten niin kirkas tehovalo, että sivusilmällä
voi kurkata seinän varjokuvasta, että minkä väristä nestettä siellä kallossa sisällä
häälyy. Ja öisin näkee samanlaisen kellertäviä unia, joissa kopeloi
aurinkolaseja kun häikäisee jostain syystä koko ajan niin helvetisti. Mutta ei
siitä juuri mitään muuta apua ole ollut. Mutta vot - valitukset sikseen, nähdäkseni kevät
se sieltä jo tulossa on ja pitkät päällä!
Kirjoittaja on Turussa asuva valon
lapsi ja hämärä mies
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti