tiistai 3. helmikuuta 2015

Pimeää touhua nykyinen lamppukauppa


Parhaillaan ei enää wörki työpöydän loisteputki.


(Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 3.2.2015)

On tämä valopilkkujen Turku ollut sitten hämärä häkki tänä talvena. Liekö jokin vitamiininpuutoskin vielä nykinyt sälekaihtimia suppuun silmistä, mutta on risonut kun pitää päiväsaikaankin ponnistella nähdäkseen. Siksi luontui tavaksi, että napsauttelin huushollissa kävellessäni täysvalaistusta päälle. Ja puoliso asteli kohta perässä valoja sammutellen – maatalon tyttö ja säästäväinen luonne – täälläkään ei sähkömittarit seinillä hurraa!

    No niin, totkaiken siitä valojen pränkkäämisestä kärvähteli pian joka huoneen lampuista polttimoita. Kuten ”hallitun vanhenemisen” bisnes-logiikkaan kuuluukin – kas sopiva lyhytikäisyys tuotteissa, se saa Kuluttajan rahat useammin liikkeelle kaupan suuntaan.

    Nykymaailman monimutkaisuuden voi kirkkaasti nähdä ylipaljoutta tursuavan polttimovalikoiman edessä. Ennen piisasi hehkulamppu suurin piirtein oikealla wattimäärällä, vaan eipä enää.
    Tässä lähellä on tavaratalo, ja astuu sinne mihin aikaan tahansa, niin aina siellä on se Toljottajien Seurakunta sen lamppuseinämän edessä. Kyttäämässä kuin mykät munkit ensi kertaa punaisten lyhtyjen kadulla. Kämmenellä mallina se erilaisten zipanneiden polttimoiden keko. Ja henkilökunnalla on nihkeää merkintöjen tavaamisen ja etsimisen kanssa: yleensä siitä oikeasta kohtaa on hyllyn koukku tyhjä. Tulee ensi viikolla, ehkä. Tai ei sellaisia myydä täällä. Tuollaisten valmistus on lopetettu. Osta äijä uusi valaisin, tästä tätä ledimeininkiä.

    No löytyi viimein oikeaa nykyvaloa, ja onnistuin jopa saamaan ne kirosanojen kierteillä paikoilleen, vaan mikä lopputulema? Kun keittiössä painaa katkaisijasta, niin tällaisilla vakkasuomalaisilla geenisulakkeilla ehtii juoda pannullisen kaffetta, turkkarin lukea, imuroida, käydä pari kertaa vessassa ja vielä laatoittaa huonoilla taidoilla naapurin kylppärin – ennen kuin se pirun kallis ekolamppu orastavasti tuikuttaa niin, että sen valossa voi kulkea ilman käsikopeloa. Hiukan kyllä epäilen, että pysähtyykö se ilmastonmuutos tosiaan näihin valojuttuihin, mutta olkaamme uskossa vahvoja.

    Sen verran tuli alakulon persluikkua laskettua tuossa marras-joulukuun kestäneessä yössä, että piruuttani tilasin kokeeksi vielä sellaisen kaamoslampun. Jo vain näkee puuhata ja lukea  – onkin muuten niin kirkas tehovalo, että sivusilmällä voi kurkata seinän varjokuvasta, että minkä väristä nestettä siellä kallossa sisällä häälyy. Ja öisin näkee samanlaisen kellertäviä unia, joissa kopeloi aurinkolaseja kun häikäisee jostain syystä koko ajan niin helvetisti. Mutta ei siitä juuri mitään muuta apua ole ollut.  Mutta vot - valitukset sikseen, nähdäkseni kevät se sieltä jo tulossa on ja pitkät päällä!


Kirjoittaja on Turussa asuva valon lapsi ja hämärä mies

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti