tiistai 27. lokakuuta 2009

Mikä on talven hinta?

Viime viikolla oli työnantajan johtokunta koolla. Pohdimme, järjestämmekö ensi helmikuussakin talvileirin paikassa, jossa on Raisiota todennäköisemmin talvi. Kolattiin esille myös sitä, että paljonko se kauemmas muuttanut talvi saa kinostaa persnettoa.

Enää on aika vähän järjeltään jäätyneitä idiootteja, jotka eivät myönnä etteikö maapallon ilmasto olisi jo nyt muuttunut rajusti. Syystä että Ihminen haluaa lajityypillisesti kasvaa ja kuluttaa äkäisenä yli oman tarpeen. Jatkossa Suomessakin säiden ääri-ilmiöt lisääntyvät ja vuodenajat syksyttyvät. Talvet vetäytyvät ylöspäin kuin entisen isännän vitjamunat. Vähän myöhemmin meidän hyväosaisten suomalaisten oven takana kolkuttelee ne miljoonat ympäristöpakolaiset. Mitäs me heille sanotaan?

Jokin aika sitten Malediivien hallituksen jäsenet pitivät kokouksensa happilaitteilla veden alla. Tempaus pulputti ainakin minulle huolestuneita ajatuskuplia päähän.

Oman muistini mukaan talvet alkoivat heikentyä Laitilan kohdilta 1980-luvulla. Jääkentät jäi jäädyttämättä ja ilma oli sumppuista, plussakeliä. Nykyään on jo kauas sulanut muistista se yhtenäinen lumipeite joka hiutaloitui loppuvuodesta, pysyi talven selässä ja lähti vasta kevään tullessa.

Me olemme kaikki sananmukaisesti helvetillisen isojen muutosten aikalaistodistajia. Kukaan ei osaa ennustaa varmaksi millaista on edes vuonna 2020. Positiivisesti ajatteleva toki uskoo, että pakkojen edessä minun, sinun ja naapurien asenteet ja arvostukset muuttuvat. Samalla toivoo, että tiede ja tekniikka monimuotoisesti kehittyy ekologisempia valintojamme tukemaan. Että aikaan saadaan tärkeät kansainväliset sopimukset, joihin kaikki maat sitoutuvat.

Meitä on kohta seitsemän miljardia tällä samalla aurinkoisella kivellä, emmekä vieläkään kosketa toisiamme.

Kyllä tämänkin päivän tytöille ja pojille soisi ytimiinsä muistoja talvisesta yhdessäolosta, lumilinnan teosta, luistelusta luonnon jäillä. Hiihtämisestä metsässä yksin ilman sitä eteen valmiiksi tehtyä latua. Pakkasen punaisia pusuja poskipäille, nautintoa kuumasta juomasta ulkoleikkien jälkeen. Ja sydämeen elämystietoa siitä talven taivaan syvänsinisestä valosta, ja lumikenttien varjoista; siitä kun kuu saapuu iltaan yön tähtineen.

Ihan himpskatin harmittava juttu, ettei vieläkään ihan kaikkien lasten vanhemmilla ole rahaa häippästä edes kerran vuodessa kokoperheenlomalle Lappiin tai Alpeille. Ihmeellistä, koska onhan se raha jo vanha keksintö; luulisi sitä jo kaikilla olevan.

Olen punanokkainen helmikuun poika, jota kiristää tietoisuuden pipo.

4 kommenttia:

  1. Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kuten Laihisenkin hyvin tietämässä runossa sanotaan. Olisi se mukavaa, jos esim. kouluissa voisi hiihtää muutakin kuin sen juuri ja juuri yhden kerran "talven" aikana. Sekin tahtoo olla sellaista, että täytyy varoitella kivistä pihalla ja multakokkareista pelloilla. Kyl se niimpali huano o...

    Mutta 80-luvun talvista minulla on erilaisiakin muistoja. Oliko se 86/87 vai 87/88 kun oli neljäkymmentä astetta pakkasta ja linja-autoa odotellessa meinasi vallan pystyyn paleltua, kunnes tuli ilmi, että linjurihan oli jäätynyt, eikä päässyt ensinkään matkaan. Silloin ei ollut sumppuista. Myöskin minulla on mielikuva paksun lumen peittämistä puiden oksista, kun olin matkalla linja-autopysäkiltä kotiin päin. Oli merkillisen hämärää ja rauhallista. Ei tuullut. Oli kuin suoraan jostain satukirjasta se maisema ja tunnelma.

    H.A.

    VastaaPoista
  2. Joo, muistaakseni alkutalvesta -87 oli tosiaankin Ytönkin karuissa maisemissa -40 asteen lähistöllä 5-6 päivää.
    Oli aikakautta jolloin menin siinä aamukahdeksalta nukkumaan. Yöt pistelin pökköä pesään kun oli niin saatanan kylmä ja puita piti hakea lämpöhaalarit yllä.
    Oli niin kylmä että kusi kaarelle jäätyi.

    Vuotta en muista, mutta yhden päivämäärän kyllä. Me olimme luistelemassa siellä Vennon metässä olevalla lammikon jäällä lokakuun viimeinen päivä. Vähän ritisi, mutta kesti. Oli intomielisyys! Sulasi myöhemmin, mutta jäätyi sitten taas. Parhaimpana päivänä meni luistin läpi jään kahdella eri grunnilla.

    Iso pojat kun sattui menemään kikon perässä samaan virtauskohtaan niin railo vaan jymisi ja hetkeksi kaikki sutivat rannalle peljästyneenä, ja sitten taas kuitenkin kohta pelit jatkui.

    Sinne ovat muistottuneet.
    Tai ehkäpä ne pelit jatkuvat edelleen siellä elävissä muistoissa.

    VastaaPoista
  3. Terve! Tässä jonkin aikaa sitten löysin vahingossa blogisi ja silloin tällöin olen seuraillut sitä.
    Piti oikein heittää omakin kommentti, kun tuli melkein tippa linssiin kun muistelee 80-luvun talvia ja vertaa nykyiseen.
    Itse kuljin ala-asteikäisenä talviaikaan hiihdelleen kouluun, oma samanikäinen poikani ei ole vielä koskaan hiihtänyt murtsikkahiihtoa muualla kuin hiihtoputkessa.. Pari kertaa on tainnut päästä luistelemaan luonnonjäälle, yleensä kun käydään vain parkin kentällä.

    terv. sipe

    VastaaPoista
  4. Niin, hiihtoputki on periaatteessa ookoo juttu, mutta jos ajattelee mitä sen putken ulkopuolella on, niin vähäsen kylmää.

    Itse olen myös paljon näitä juttuja miettinyt oman lapsen ja hänen tulevaisuutensa kautta; erilaista on, ja ehkäpä iäksi kadotettua on osa siitä maailmasta, missä me olemme eläneet.
    Saaneet elää, joutuneet elämään; näkökulmakysymys.

    VastaaPoista