Kapitalismi hillottaa osaajansa

(Tämä kolumni on julkaistu Laitilan Sanomissa 1.4.2011 - ja tämä on stilisoimaton versio :-)

Kapitalismi hillottaa osaajansa

Katselin miten 10 kuukautta täyttänyt tyttäreni opetteli olohuoneessa kävelemään vaaleanpunaisen kärrynsä kanssa. Liikkeiden samankaltaisuus toi kuvajaisen mieleen, että ehkäpä noin 90 vuoden kuluttua hän menee elämässään eteenpäin rollaattorilla; yhtä varovaisesti, ja askeliaan tarkkaan oikeille paikoilleen sovitellen.

Jokainen ihminen saa elämältä kaksi pistettä. Alun ja lopun; millaista elämänpitoa näiden kahden pisteen väliin jää? Mistä päättää itse, mistä muut?

Minulla ei ateistina ole uskonnollista turvarättiä, eikä sen takia myöskään kuoleman jälkeistä elämää muuta kuin sydämissä, muistoissa, tehdyissä teoissa. Tasan tarkkaan en usko new age –sekoiluihin, joissa me itse valitsemme vanhempamme ja tulemme tänne henkenä hengailemaan ja omia ”kehitystehtäviämme” suorittamaan. Ja sitten meistä tulee enkeleitä. Ei, oikeasti yhä useammalla suojelusenkelillä on nykyään amk-tutkinto.

Vaikka se vaikeaa paikoin onkin, uskon ihmiseen, ihmisen järkeen ja siihen, että jos jonnekin, kykenemme maan päälle sitä taivasta rakentamaan yhteisvoimaisesti.

Psykopatia tarkoittaa narsistisen luonnehäiriön vaikeinta muotoa. Psykopaattinen ihminen on kylmä, tunteeton ja täydellisen välinpitämätön muista ihmisistä. Itsekkyys on hänellä pohjaton.

Kanadalainen oikeustieteilijä Joel Bakan todistelee esimerkein kirjassaan Yhtiö, miten osakeyhtiöiden toimintatapa on suoraan rinnasteinen psykopaattiselle käyttäytymiselle. (Samaa aihetta käsittelee Richard Sennetin Työn uusi järjestys.)

Yhtiöiden päätarkoitus on aina –yhteiskuntavastuullisenakin- tuottaa voittoa omistajilleen. Piste. Säädetyt lait pakottavat yhtiöiden työntekijät toimimaan tismalleen tämän päätarkoituksen mukaan. Yhtiöissä työajalla työntekijöiden on enemmän tai vähemmän omaksuttava tämä arvomaailma ja sen kylmät toimintatavat. Tunteille ja humanismille ei ole sijaa, sillä loppujen lopuksi se on palkansaajille tulos tai ulos.

Toki on suurta eroa sillä, työskenteleekö reaalitalouden yrityksessä vai operoiko globaalina keinottelijana turbo- tai korppikotkakapitalismissa. Kuitenkin, pääoman kartuttaminen vapautetuilla markkinoilla perustuu ihmisten eriarvoisuuteen ja hyödynnettävyyteen taloudellisesti. Monen mielestä tässä kohden tulee tuhahdus so what, mitä sitten, niin se on aina ollut?

On sanottu, että helpompi on keksiä erilaisia maailmanloppuja, kuin kapitalismille vaihtoehtoa. Suoraa vastakohtaa ei olekaan olemassa; tosin ilman vastavoimia kapitalismi on myös diktatuuri.

Väitän, että Suomessa kirkkokin on juuri tämän takia rähmällään: talousarvot ovat lonkeroituneet inhimillisille alueille lailla belsebuupin. Ihmiset eivät enää välitä heikommistaan. Oikeisto-oppi opettaa toistellen, että huono-osaisuus on oma syy. Toisaalta, minkä ikäisenä me sitten olemme ihan yksinään sen oman onnemme seppiä? 2vee, 13vee, 41vee, 85vee?

Katson ja mietin tyttöäni. Tällä hetkellä Suomessa hyväosaisia on noin 70 % väestöstä. EU-lasketusti köyhiä on 900 000, lapsiköyhiä 150 000 ja syrjäytymisvaarassa olevia nuoria 60 000. Tarkoittaa, että laskennallisesti voidaan 20 oppilaan luokasta kuudelle ekaluokkalaiselle ennustaa, että sori, sinä et tule pärjäämään kilpailukykymarkkinoilla. Sinun osasi tulee olemaan muihin verrattuna huono; saatat kuulua jopa kurjalistoon.

Kapitalismi hillottaa osaajansa. Huvipurtiloi keskiluokkansa. Kellaroi ei-osaajansa.

Kun minun tyttöni on 7 vuoden kuluttua kouluiässä, näillä arvoilla ja kovien talousarvojen keitoksilla ihmisten jako kahteen on Suomessa jyrkentynyt, raadollistunut. Ymmärrän hyvin, miksi pelko oman lapsen syrjäytymisestä on uusi moderni pelko. Siihen on syynsä.

No. Markkinatalous on aina mahdollista luoda myös sellaiseksi, että siellä on jokaiselle halukkaalle ihmisarvoinen, oma, vapauden paikka. Rahat ja elinehdot voidaan periaatteessa aina jakaa myös oikeudenmukaisesti. Eettisesti, ekologisesti. Jokaisen ihmisen arvoa kunnioittaen yhtä lailla kuin omaakin.

Maan päällä kun tapahtuu ihmisen tahto.

Kirjoittaja on Turussa asuva sanatyöläinen, joka vaalien alla kirjoittaa omasta mielestään oikealta vasemmalle.

Kuinka kauas nuotit kuuluvat?

Sunnuntaiaamuna laitoin hetken mielijohteesta soimaan

Bachin Suite n:ro 1 em Sol Maior BWW 1007 eli

pelkkää barokinajan sellomusiikkia.

Pikkulikka oli sylissäni, ja selkeästi aivan

ihmeissään kuulemastaan musiikista – todellakin pelkkänä korvana.

Tuijotti soitinta, jotakin tavoitteli.

Mietin että melkein vierestä kuulee, miten aivot rutisee uutta terveellistä

synapsia neuronien välille.

Kasteltiin kukkia, kuunneltiin musiikkia.

Välillä katsottiin ulos miten kauniilta näyttivät auringonpilkistykset hangilla.

Oli rauhallista, vaivihkaista.

J.S Bach eli elämänsä ja kuoli 1750.

En tiedä milloin hän nämä kyseiset kappaleet sävelsi.

Tuli merkillinen olo, kun mielikuvittelin miten paperi oli rapissut

nuottien tulla Bachin kädestä, hyräillyt kenties,

niitä oli soitettu henkiin,

kappaleet olivat jääneet elämään koska olivat sisältäneet Jotakin hyvästä,

niitä oli kyetty uudella tekniikalla taltioimaan eri versioina ja

laajempi yleisö niitä saattoi kuunnella,

tuli cd-tason äänitteet, joita nyt yksi 9 -kuukautinen tyttö

jossain Härkämäen asunnossa, kolmannessa kerroksessa

haltioituneena kuunteli vuonna 2011.

Ei ollut ikinä ennen sellaista kuullut.

Bach elää, kuten Rannanjärvikin.

Aika hienoa.

Myöhemmin kun hän nukkui syömisensä jälkeen vaunuissa ja käveltiin ulkona

mietin Erno Paasilinnan aforismia:

Ainoa neuvoni nuorelle kirjailijalle: älä innostu. Älä

innostu koskaan. Mistään. Kuvaa ja pysyttele poissa.

Olemme elämän kuvaajia. Se on innostavaa.

Kuvaamme omaa todellisuuttamme, kuvaamme yleistä todellisuutta.

Olemme myös elämän kuvaajia; meistä näkyy toiseen suuntaan

katsottuna hyvin, ja paljon.

Ehkä kaikki.

Hetket

Väistämättömät omakohtaiset pohdinnat

elämän ja kuoleman kysymysten kanssa jatkuvat

kun suvun nuorta verta kuollut.

Hyvin surullista.

Jokaisessa surukin on ainutlaatuista, ainutkertaista.

Sitä ei voi suorittaa, kiiruhtaa - sen pitää antaa tehdä omaa työtään ihmisessä.

Ottaa sen ajan minkä ottaa.

Kuollut ihminen, hänen elämänsä muistottuu sitten ajan kanssa.

Elämään toisten ihmisten sydänmuistoihin.

Joskus olen näkevinäni hyvinkin selvästi millaiseksi

elämän pidoiksi ihmisten pitäisi tällä jo olemassa olevalla sivistyksellä ja

teknisen maailman osaamisella kyetä.

Mutta emme kykene.

Minä räpellän, sinä räpellät loppujen lopuksi aivan toissijaisten asioiden parissa.

Räpellämme.

Vaikka jokainen tietää, että omalla ja jokaisen Toisen kohdalla

ovat vain nämä rajalliset Hetket.

Elämä on annettu tai meidät on tänne pyytämättä tuupattu,

mutta elää se tulee.

Päivien mittarointi kertoo loppujen lopuksi aika vähän.

Elää omat Hetkensä.

On sitä jumalaa, Jumalaa tai ei.

On sitä kuolemanjälkeistä elämää uskonnollisessa tai ateistisessa mielessä.

Hetket ovat katoamattomat.

Jokainen ihminen saa omasta elämästään kaksi pistettä!

Nimittäin elämän ja kuoleman pisteet.

Ne varmat kaksi pistettämme.

Väistämättömyyden hetket, miltä ne tuntuvat mahassa, päässä, tietoisuudessa?

Hetket jolloin hammaslääkärin ovi aukeaa ja kutsu käy, kun on hypännyt stadionin tasanteelta ja sekuntien kuluttua kohahtaa veteen, hetket jolloin on todistanut syntymän pakollisuutta?

Lähipiiristäni on kuollut iäkäs mies.

Minulle monin tavoin esimerkillinen ja opettavainen ihminen.

Ystävä.

Hyvä ihminen, niin voi vilpittömästi sanoa.

Ihminen joka ei tehnyt elämästään minkäälaisia valituksia.

Se mikä oli, se oli hyvää.

Kohtalonomaiset asiat on mahdollista kääntää inhimilliseksi suoritukseksi. Olen opiskellut sen logoterapiasta, ja olen sen nyt itse nähnyt mitä se oikeassa elämässä voi tarkoittaa.

Hienoja asioita, toisia ihmisiä auttavia asioita.

Ihminen tulee väistämättä vanhaksi, ja kuolee.

Mutta minne kuolee, mitä syntyy?

Kuolemantapaus herättää minussa vanhoja, vahvoja tunnemuistoja.

Saattaa mustasti ajattelemaan myös omaa ja läheisten katoavaisuutta.

Kuolinilmoituksen saattojoukoista nimet hilaantuvat vuoron perään ylemmäs jos kronologisesti täältä lähdettäisiin.

Minulla ei ole uskontoa; uskon siihen että tämä yksi maallinen vaellus on se, mitä meillä on.

Ajattelen, että mitä vähemmän meillä olisi jähmettyneitä, keskenään sotivia uskonnollisia rakennelmia, sen enemmän meillä olisi aitoa keskinäistä lähimmäisenrakkautta.

Meistä jokainen on maahan muuttaja.

(Tässä aforismissa piilee alku, loppu ja periempatia.)

Ymmärrän, että kuolemanpeloissa ihminen on luonut valtavasti uskomusjärjestelmiä sitä turruttamaan pois tietoisuudesta. Että elämä jatkuisi kuoleman jälkeen. Että jokin "musta laatikko" minusta jatkaisi, ei koskaan kuolisi.

Että muistaisitko vielä nimeni, jos tapaamme taivaassa?

Ymmärrän myös, että olkoot ihmiset sitten omassa uskossaan turvassa.

Oman tai läheistensä kuolevaisuuden tiedostaminen voi tuottaa valtavaa eksistentiaalista ahdistusta, pohjatonta mustuutta, mutta on se myös käännettävissä siihen asennoitumiseen, ettei tätä elämää todellakaan kannata tuhlata. Ei mielellään sekuntiakaan.

Elettäväksi tämä on lahjan tavoin saatu. On sitä luovaa jumalaa tai on meidät pyytämättä tähän näytelmään sartretellen heitetty.

Jokaisella on ne kaksi pistettä.

Ei ole se ja sama, mitä niiden kahden pisteen välissä on täältä kokenut, tänne tehnyt.

(Ajatella, ihan jokaisella ihmisellä sama juttu!)

Eletyt elämät jäävät – joka tapauksessa – elämään.

Ihmiset muistottuvat toisensa mieliin, sydämiin; tarinoituvat.

Ajattelen perhosen muodonmuutoksia.

Saarikosken niityillä

Tyttö poimii käteensä voikukan, oman kuvansa.

Sanoista vahingossa kaunis solmuke.

Hymyilen, sanon, sinä olet oikeassa.

Kaikki kukat auringon kukkia.

Miten ikinä ovat suostuneet?

Elokuvantekijät siihen, että kesken kaiken heidän elokuviaan voidaan televisiossa näyttää mainoksia lähes kymmenen minuutin välein, kymmenen uutisia, säätä, tulosruutua etc.?

Tällaista soosia sunnuntaina MTV-3 -kanavalta, kun katsoin vielä itsessään heikon leffan Pilvilinna joka romahti. Kiinnosti koska edelliset nähnyt.

No, rahastahan tietenkin tekijät ovat tuon paskaksi leikkelyn sallineet. Idioottimaista.

Huomasin myös, etten juurikaan katso MTV-3:n ohjelmatarjontaa. Enkä aio jatkossakaan imuttaa alitajuntaani mainoshöttöä ja "elokuvia" siltä kanavalta.

Ihan perinteistä vaan

(Kolumni Laitilan Sanomiin)

Työni kautta olen tullut lastatuksi mukaan laivaan, joka täyttää piakkoin 100 vuotta. M/s Aina oli 80-luvun puolivälissä viittä vaille Aura-jokeen uponnut troolari, mutta sitten eräät raisiolaiset äijät iskivät siihen silmänsä. Ja sen perään tuhansia talkootyötunteja. Maksoivat lainan pois kolmessa vuodessa joulupukkikeikoilla. Nykyään alus on kauppa-laiva tehden monenlaista ajokeikkaa. Se on monille ukoille hyvin rakas – kuin jo melkein vähän eläväksi muuttunut. Ne kaikki tehdyt talkootyötunnit ovat magneettisina tallessa tässä ainutlaatuisessa, ”seilaavassa työväentalossa”. Se laiva on monelle ihmiselle kaiken vaivan jälkeen paljon enemmän kuin yksi vanha laiva.

Kirjamessujen jälkisivujen plarauksen myötä olen nyt jäsenenä myös kulttuuriseura Walossa. Sen perustamisen aiheuttanut tuhopoltto ja koko rukoushuoneen purku-uhka suorastaan pakotti tietyistä ihmisistä esille luovat puolustusvoimat. Nyt myös tämä pieni talo siellä mäen päällä on monelle ihmiselle paljon enemmän kuin jokin yksi vanha talo vain. Ehkä siellä nykyään pitää majaansa moderni laitilalainen ja hyvävoimainen Talkoohenki, kukaties.

On ollut riemullisen kiinnostavaa tavata ihmisiä, joille jonkin vanhan säilyttäminen, entisöinti ja rakentaminen perinteen mukaan ovat aidosti hyvin tärkeitä asioita. Sydämen asiaa, omilla käsillä tehtynä. Usein myös hitaasti ja perin vaivalloisesti. Näin varsinkin, kun itse olen äkkiä ajateltuna hyvin kaukana lujajuurisesta kotiseutuihmisestä – sellaisesta tapainvaalijasta, joka on aina se henkinen haulikko kädessä puolustamassa kaikkia mahdollisia vanhoja rakennuksia, esineitä, kekripässejä, tanhuja ja muuttumattoman ympäristön arvoa.

Olen asunut 12 osoitteessa, ja parhaat käsityötaitoni liittynevät nyrkkikyllikin tikkaamiseen. Elämästäni opiksi saaneena tiedän, ettei läheisiä tai muitakaan ihmisiä omisteta. Minulla ei ole tunnearvosta luopumattoman raskaita esineitä. Itse asiassa oudoksun edelleenkin koko Omistamisen perusideaa, jonka kasvatus on osalle meistä koko elämän pääsisältö. Muuttumiskykyisen elämänasenteensa ihminen voi oikeasti omistaa, ei muuta.

Huonojen perinteiden ja orjallinen tapakulttuurin noudattaminen ” niin kuin muutkin” on minusta itsensä rutinoimista, luovuutensa nitistämistä ja vierasta ihmisen perusolemukselle, joka on nokka uutta päin. Eilispäivät toki muistaen.

No, keväällä tahdoin äänittää talteen erään laitilalaisen vanhan miehen ja hänen kuusikymppisen poikansa tarinoita. Heillä on kirkasta muistitietoa sukunsa ja oman kylänsä paikallishistoriasta ja ihmisistä. Kymmenien vuosien muistihaitari soi koskettavalla tavalla verkkaisia Tarinoita – sanataloja – joissa on kenelle tahansa sisällä vierailevalle valtavasti merkityksellistä voimaa tarjolla. Tarinat elävät, Tarinat elävöittävät.

Aineeton puoli on siis enemmän minun juttuni. Henkisen puolen perinteet, perinnöt ja viestikapulat – ne ovat minusta hyvin kiinnostavia. Vaan ne taitavat olla ainoastaan saman asian vähän toista puolta. Laivoissa, taloissa, esineissä, tavoissa ja maisemissa on omat tarinansa. Materiaalista ja henkistä sisältöä on usein täysin mahdotonta erottaa toisistaan.

Itseämme me tässä eri keinoin rakennamme. Päivästä toiseen. Oi, onneksi me olemme kaikki niin erilaisia, ja onneksi me kaikki olemme niin samanlaisia. Vuodesta toiseen.

Ja eihän sitä koskaan tiedä – kop kop – voi olla että päivänä eräänä olen itsekin punkemassa rautakangella pystyyn jotain maantasalle nuukahtanutta tupajumien 500 neliön kyläkoulua – yötä myöten, mikkihiiri-otsalamppu yllä hymynaaman vain välkkyen!

Vaikka hiukan kyllä epäilen.