sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Terrorismimurhista katsovat takaisin mustat aatteet

Olen lukenut aamupäivän Norjan tapahtumista pyrkimyksenä asiaa itselleen motiiveineen jotenkin ymmärtää.
Varsin moni lajitovereista facebookissakin olisi varmasti toivonut, että tekijä olisi ollut joku islamkiihkoilija. Olisi saanut sytykettä roihuttaa sitä omaa vihaansa, joka on vain laadullisesti muutaman pykälän miedompaa kuin kyseisellä massamurhaajalla. Mutta samaa silti. Ihmisvihaa.

Norjalainen oikeistolainen kristitty oli todennäköisesti motiiveineen ainakin sillä asialla, että teki ristiretken tuhotakseen työväenpuolueen tulevaisuuden poliitikkoja ja ministereitä. Natsit tuhosivat toisen maailmansodan vaiheissa Puolan älymystöä ja eliittiä täsmälleen samassa tarkoituksessa.

"On niiden vasemmistolaisten päättäjien saatanan hyysääjien vika että pohjoismaat ovat menossa koko ajan yhä pahemmin helvettiin! Ne päästää ne kaikki vitun ulkomaalaiset ja islamhullut tänne!"
Noin kutakuinkin ajattelee vihainen ja pelokas äärioikeistolainen perustellessaan omaa maailmankuvaansa ehjäksi ja horjumattoman turvalliseksi, ja hoplaa, kaikki syylliset löytyvät oman itsen ulkopuolelta.

Minä en vaan kykene selittämään edes teoriassa, miten maailmasta tulee turvallisempi ja parempi paikka elää äärimmäisiksi käyvin oikeistolaisin opein? Jokaiselle täälläkin käsiase ja oikeus puolustaa omaisuuttaan ja omaa pihaansa? Kuolemantuomio takaisin. Kidutus sallitaan. Kovemmat vankeustuomiot. Lisää vartijoita. Lisää sähköaitaa. Rajat kiinni.
No, en ole lyhytnäköisen ja "onnistuvan" oikeistolaisen ideologian ja elämänkatsomuksen selittäjä; se jonkun muun tehtävä.

Samaan hengenvetoon todettakoon, että virallinen sivistyneisyys ja varsinkin nykyvasemmistolaisuus liehuttaa monissa kohdin suvaitsevaisuuden lippua, vaikka todellisuudessa on kyse paskahousuisesta välinpitämättömyydestä. Samat asiat näyttäytyvät hyvin erilaisesti eri sosioekonomisissa luokissa - esimerkiksi vieraiden ihmisten, kulttuurien ja uskontojen maahanmuutto. Se mikä ylhäällä on vapautta ja kansainvälisyyttä, kulttuurien suurenmoista rikkautta, on toisille mitä pelottavin uhkatekijä mikä pakottaa yksilön taistelemaan perusresursseista ja asemasta yhteiskunnassa. Yhdenlaiset vastaukset eivät vastaa kaikille; kaikkia ei oteta huomioon.

Humanistien on kovennettava omia otteitaan. Paradoksaaliselta kuulostava lause tarkoittaa sitä, että jos vastapuoli käyttää aatteidensa tekoina aseita ja pommeja, ei siihen sateenkaarenväriset saippuakuplat ole oikeaa vastaenergiaa. (Näissä kohden on hyvä myös miettiä sitä, että mitäpä jos itse olisi päävastuussa mitä tehtäisiin, niin kuinka silloin toimittaisiin? Vastuu muuttaa ääntä kallossa.)
Oman ihmiskäsitykseni valossa en ole erityinen rauhanmarssien tyyppi. Arvostan suuresti heitä ketkä ovat. Asioiden on kohdattava samassa energiassa muutoksen aikaan saamiseksi.

Henkilökohtaisesti kannatan sitä, että uskonto olkoot jokaisen ihmisen henkilökohtainen asia. Sitä ei saisi sekoittaa valtiolliseksi tai mihinkään muuhunkaan vallankäyttöön, jotka ulottuvat toisten ihmisten vapauden alueille. Olen siis ateistirasisti. Inhoan kaikkien uskontojen hihhuleita tasa-arvoisesti.


Tietenkin rasismi on tämän kilpailuyhteiskunnan ydin. Kapitalismin ydin. Me vastaan muut - voitto -häviäjät. Hävitettävät. Kyse on siitä, kuka tai mikä eturyhmä hyötyy vallitsevasta talousjärjestelmästä, - osaa sen - kuuluu sen arvomaailman voittajiin ja menestyjiin, ja ketkä sitten taas kuuluvat häviäjiin, kilpailuideologian luusereihin.
(Suomessa karkeasti ottaen 70 prosentilla menee hyvin, 30 prosentilla enemmän tai vähemmän huonosti. Jälkimmäinen luku kasvaa.)
Oleellista on myös ymmärtää, että moni niin kutsuttu yksilön kohtaama onni ei ole sitä yleisön olettamaa tuuria tai sattumaan nähnytkään. Taskulaskimet ovat.


En usko mihinkään kaikenkattavaan kommunistiseen ratkaisuun edes utopiatasolla. Nähty on kenttäkokeet. Se edellyttää liian suurta tietoisuuden ja vastuun tajua osallistujiltaan toimiakseen oikein. Pienessä, paikallisessa muodossa sellainen sen suuntaisesti kyllä toimii.
Parempi maailma lienee suunnassa jossa on lähtökohtaisesti jokaiselle vapautta, demokratiaa mutta myös rajoituksia ja säännöstelyä ihmisen ahneille ja itsekkäille yllykkeille muiden ihmisten toimesta. (Vähän sama asia kuin että viime kädessä on pakko laittaa suojatielle riittävän korkea koroke. Muille vaaraa aiheuttavat kaaharit eivät muuten hidasta kuin pelosta että oma auto menee rikki.)

Takaisin alkuaiheeseen. Yritykseni hakea selittäviä syitä mahdollisimman kaukaa jotta niihin olisi mahdollista edes jotenkin tarttua. Väitän, että yhden yksilön sosiaalinen kyvyttömyys, viha, katkeruus ja kostonhalu on eri asioiden lähes välitöntä suoraa tuotetta. Voi olla yksilön kasvatuksen tulosta, yhteiskunnan kasvatus -ja osallisuusjärjestelmän heikkouden tulosta, vallitseva kilpailuideologia arvottaa ihmiset hyviin ja huonoihin, tarpeellisiin ja tarpoeettomiin. Geneettinen paketti, persoonallisuus, omat kokemukset ja omat valinnat; kaikki nämä luovat olosuhteita, joista syntyy juuri olosuhteiden mukaisia ajatuksia, puheita ja tekoja.
Vaikuttavia tekijöitä on loputtomiin; tätä selitystä ei hallitse loppujen lopuksi kukaan.

Fakta on, että vaikka tekisimme miten oikein tahansa, on mahdollista että se oma lapsi alkaa käyttämään huumeita tai tappaa ihmisiä. Ei ole mitään takeita antaa, ja tämä tietoisuus on monelle hyvin ahdistavaa. Mutta elämässä on paljon asioita, joita emme omasta luulostamme huolimatta lainkaan hallitse tai omista. Tarvitsemme luottamusta toisiin ihmisiin ja heidän apuaan.

.ihminillisyys


Toisaalla, meidän on kasvattajina ja yhteisönä pyrittävä tekemään mahdollisimman hyvin nämä asiat, koska se estää ulkopuolelle jäämisen. Ensisijaisessa avainasemassa on rahan myöntäminen riittäville resursseille varhaiskasvatukseen, päivähoitoon, kouluun, mielenterveyspalveluihin. taas on lista loputon. Pitkän tähtäyksen suunnitelmia.
Avainasemassa on myös aikuisten maailma arvoineen ja vallitsevan ideologian kyseenalaistaminen. Muutoin on lisättävä peruskoulun oppikirjoihin että ihmisellä onkin kaksi pakkoa, kuolema ja talouskasvu.


Lapsi kasvatetaan ihmiseksi. Se on muun yhteisön tehtävä.





keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Logomosta himaan


Olin pulpahtamassa Turun uuden Logomon näyttelyssä. Anti oli hyvä, ja paikoin hyvinkin väkevä.


Ehkä vahvimmin puhutteli Zed Nelsonin valokuva 9 -vuotiaasta Katiesta.

Tyttö oli voittanut lasten kauneuskilpailun.
Hänet oli meikattu aikuisten tavoin, puettu tietynlaiseen vaaleanpunaiseen asuun, pyöritelty koruihin, voittohuivi olkapäälle ja tietenkin se idioottimainen kruunu päähän.

Kaikki oli aikuisten hänen päällensä laittamaa.

Kuva oli kuva aikuisten maailmasta.


Tytön katse on harvinaisen tyhjä.
Kuvassa ei näy tyttöä enää ollenkaan.


Puheen alla oleva valokuva näkyy tämän takaa.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Millainen on aforisti?


Suomen kielen professori Kaisa Häkkinen luennoi 17.6 Paimiossa valtakunnallisilla aforismipäivillä aiheesta, miten aforismia voisi tutkia. Esityksessä oli mukana myös riemastuttava, aforistien persoonatyyppejä litanioiva valikoima. Tätä on toki rakennettu asiaa koskevien kanssa. :-)

Millainen on aforistikko?

guru - ikuisten totuuksien esittäjä
kasvattaja, opettaja - (opittujen) ohjeiden antaja
kapinoitsija - aktiivinen vastustaja
kriitikko - epäkohtien osoittaja
toisinajattelija - vaihtoehtojen esittäjä
syrjästäkatsoja - välihuutaja
hovinarri - ilkeänhauska yllättäjä
herättäjä - uudenlaisen ajattelun aktivoija
innostaja - ilon ja toivon tuoja
tarkkailija - hyvien havaintojen tekijä

vai jotakin muuta?

Itse vertasin siten, että jos kirjallisuuden eri lajit olisivat nyt esimerkiksi pöllöjä,
niin silloin romaani olisi toki huuhkaja jne. mutta aforismi olisi metsän toisen laidan varpuspöllö, jota luonnehtii eräs lintukirja: Pieni mutta aggressiivinen lintu.

Vaikka on outolintu, niin aforismi on se omapäinen reunarikkoja tekevä kirjallisuuden lajinsa.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

"ARTUR"

Tämä kolumnina lähetetty Laitilan Sanomille:

Hiljaisuudesta!

Väkersin aikani kuluksi yhtä ääniteosta. Musiikkia, puhuttua tekstiä ja äänitapetiksi mm. kävelyä pisaroivassa maanantaiaamussa. Yllätyin äänitysluurien takaa, miten paljon liikenteen melua on tässäkin asuinpaikassa. No, jos moottoritien vieressä asuu, tietyin kellon ajoin koneiden metakka on tauoton. Vaikka meluun tottuukin, sen vaikutukset eivät katoa. Ihmisestä riippuen se vaikuttaa helposti uneen, oppimiseen ja ruuttaa stressihormoneja liikkeelle. Väsyneenä melu ottaa vielä enemmän pattiin: pienikin metakka kuin haarukalla kahdeksikkoa lautaseen.

Se vahvistuu mihin kiinnittää huomiota. Näin myös aistien kanssa. Jos haluaa esimerkiksi vilkastuttaa nenänsä toimintaa, kannattaa lukea Patrick Süskindin kirja Parfyymi.

Äänitysten kautta palauttelin mieliin hetkiä, milloin olen ollut aivan hiljaisessa, kutakuinkin äänettömässä paikassa. Yllättävän vähän löytyi. Eikä johdu vain siitä, että mesoan ja pölötän yksinäni ihan kiitettävästi.

Joskus Karhutunturin lähistöllä Sallassa, kun kännykästä katosivat kaikki tolpat niin samalla muun maailman äänet myös. Mykkä, kauaskatsova hiljaisuus. Sitten vesierämaassa, Taalintehtaan tuolla puolen eräässä vanhassa kivisessä kansakoulussa – yhtäkkiä yläkerran kamarissa: ei mistään mitään ääntä. Tuplien takana tuulessa heiluneet koivutkin pitivät suunsa kiinni ja voimistivat sen hiljaisuuden. Kolmannen kerran Laitilassa eräässä kyläpaikassa aamulla, kun ulkona oli jähmettynyt, aamuvalon kova pakkanen, ja asennossa seisova koko metsä. Hiljaisuudella tarkoitetaan myös liikkumattomuutta.

Ja kerran keskellä päivää, Kiikalassa eräässä savusaunassa – ensimmäisen heitetyn löylyn kohinan jälkeen tuli niin hiljaista, että melkein päästä sattui. Ja meitä oli lauteilla sentään muutama ihminen. No, hiljaisuutta voi kokea myös yhdessä. Hiljaisuuden retriitit ovatkin hyvin suosittuja – en ole tosin kokeillut, millaista olisi viikonloppu toisten kera sanomatta sanaakaan. Ehkei onnistuisi. Joku tirskahdus ja sanaripuli pärähtäisi kumminkin.

Muutama vuosi sitten hiljaisia paikkoja kartoitettiin Turusta esille oikein virallisesti. Asukkaat niitä jonkun verran sentään ilmoittivat. Lähes äänettömiä paikkoja ei enää ole.

Hiljaisuus ei rajoitu pelkästään ääniin. Tietty vuodenaika tai maisema voi olla hiljainen, ja värimaailmasta löytyy hiljaisia yhdistelmiä. Musiikin pohja on hiljaisuudessa, tauoissa. Runo voi puhua hiljaa. Huone saattaa olla hiljainen; ehkä vielä hiljaisempi, jos siellä on tyhjiä tuoleja, seinäkellon iäkäs askellus, ja putkiradiosta vaimeasti esiintyy harmonysistersit.

Ihmisen sisällä voi olla riitasointuista metakkaa, stressinperkelettä, tai sopusointuisesta ja tasapainoisesta elämästä säveltyvää syvän tyyntä pintaa.

Ajatuskuplissamme on se hauskuus, että niitä pitkin voi myös loikkia taaksepäin kyselemään itseltään, että mistäs pula ja puute. Jos otsan takana liikkuu epämääräisiä ajatuksia jostain Lapin erämaista, purjeveneilystä, kesäyön kävelystä hiekkatiellä, yksinolosta, majakasta, kesämökin terassista katse järvelle - ihmisen tarpeena saattaa ehkäpä olla pieni hiljaisuuden kaipuu. Korvat auki, hiljaisuudessa on loppujen lopuksi paljon ääntä. Hiljaisuudelle ei kannata olla kuuro.

Kirjoittaja on Turussa asuva sanojen sirkkelöijä.


Kirjoituksessa mainittu ääniteos "ARTUR" löytyy täältä.

tiistai 3. toukokuuta 2011

runosiivu 1 //


Joskus sinä olit

Karamellihuvilan keväänviileä turkoosi, levännyt kamari

kaunis ja vähän liian makea tähän aikaan kastettuna

puulattian vuosien haamunaarmut, yllä lepäävät paksut maalikerrokset


näistä ajoista


kun muiden suostutelleet äänet lähteneet retkelle korissaan

yksi kokonainen kuorimaton päivä, sinä sanot et tule

sinä jäät, et tule, ja jäät virkatulle peitteelle makaamaan

ulkovaatteet ylläsi, katsot

vanhassa tapetissa rikkireunaisia varjoja

lehtien liikkuvat äänet kaunisvirheisen ikkunalasin takaa


pihan koivussa kesä leikkimässä

elokuvaa


tästä hetkestä.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Kapitalismi hillottaa osaajansa


(Tämä kolumni on julkaistu Laitilan Sanomissa 1.4.2011 - ja tämä on stilisoimaton versio :-)


Kapitalismi hillottaa osaajansa

Katselin miten 10 kuukautta täyttänyt tyttäreni opetteli olohuoneessa kävelemään vaaleanpunaisen kärrynsä kanssa. Liikkeiden samankaltaisuus toi kuvajaisen mieleen, että ehkäpä noin 90 vuoden kuluttua hän menee elämässään eteenpäin rollaattorilla; yhtä varovaisesti, ja askeliaan tarkkaan oikeille paikoilleen sovitellen.

Jokainen ihminen saa elämältä kaksi pistettä. Alun ja lopun; millaista elämänpitoa näiden kahden pisteen väliin jää? Mistä päättää itse, mistä muut?

Minulla ei ateistina ole uskonnollista turvarättiä, eikä sen takia myöskään kuoleman jälkeistä elämää muuta kuin sydämissä, muistoissa, tehdyissä teoissa. Tasan tarkkaan en usko new age –sekoiluihin, joissa me itse valitsemme vanhempamme ja tulemme tänne henkenä hengailemaan ja omia ”kehitystehtäviämme” suorittamaan. Ja sitten meistä tulee enkeleitä. Ei, oikeasti yhä useammalla suojelusenkelillä on nykyään amk-tutkinto.

Vaikka se vaikeaa paikoin onkin, uskon ihmiseen, ihmisen järkeen ja siihen, että jos jonnekin, kykenemme maan päälle sitä taivasta rakentamaan yhteisvoimaisesti.

Psykopatia tarkoittaa narsistisen luonnehäiriön vaikeinta muotoa. Psykopaattinen ihminen on kylmä, tunteeton ja täydellisen välinpitämätön muista ihmisistä. Itsekkyys on hänellä pohjaton.

Kanadalainen oikeustieteilijä Joel Bakan todistelee esimerkein kirjassaan Yhtiö, miten osakeyhtiöiden toimintatapa on suoraan rinnasteinen psykopaattiselle käyttäytymiselle. (Samaa aihetta käsittelee Richard Sennetin Työn uusi järjestys.)

Yhtiöiden päätarkoitus on aina –yhteiskuntavastuullisenakin- tuottaa voittoa omistajilleen. Piste. Säädetyt lait pakottavat yhtiöiden työntekijät toimimaan tismalleen tämän päätarkoituksen mukaan. Yhtiöissä työajalla työntekijöiden on enemmän tai vähemmän omaksuttava tämä arvomaailma ja sen kylmät toimintatavat. Tunteille ja humanismille ei ole sijaa, sillä loppujen lopuksi se on palkansaajille tulos tai ulos.

Toki on suurta eroa sillä, työskenteleekö reaalitalouden yrityksessä vai operoiko globaalina keinottelijana turbo- tai korppikotkakapitalismissa. Kuitenkin, pääoman kartuttaminen vapautetuilla markkinoilla perustuu ihmisten eriarvoisuuteen ja hyödynnettävyyteen taloudellisesti. Monen mielestä tässä kohden tulee tuhahdus so what, mitä sitten, niin se on aina ollut?

On sanottu, että helpompi on keksiä erilaisia maailmanloppuja, kuin kapitalismille vaihtoehtoa. Suoraa vastakohtaa ei olekaan olemassa; tosin ilman vastavoimia kapitalismi on myös diktatuuri.

Väitän, että Suomessa kirkkokin on juuri tämän takia rähmällään: talousarvot ovat lonkeroituneet inhimillisille alueille lailla belsebuupin. Ihmiset eivät enää välitä heikommistaan. Oikeisto-oppi opettaa toistellen, että huono-osaisuus on oma syy. Toisaalta, minkä ikäisenä me sitten olemme ihan yksinään sen oman onnemme seppiä? 2vee, 13vee, 41vee, 85vee?

Katson ja mietin tyttöäni. Tällä hetkellä Suomessa hyväosaisia on noin 70 % väestöstä. EU-lasketusti köyhiä on 900 000, lapsiköyhiä 150 000 ja syrjäytymisvaarassa olevia nuoria 60 000. Tarkoittaa, että laskennallisesti voidaan 20 oppilaan luokasta kuudelle ekaluokkalaiselle ennustaa, että sori, sinä et tule pärjäämään kilpailukykymarkkinoilla. Sinun osasi tulee olemaan muihin verrattuna huono; saatat kuulua jopa kurjalistoon.

Kapitalismi hillottaa osaajansa. Huvipurtiloi keskiluokkansa. Kellaroi ei-osaajansa.

Kun minun tyttöni on 7 vuoden kuluttua kouluiässä, näillä arvoilla ja kovien talousarvojen keitoksilla ihmisten jako kahteen on Suomessa jyrkentynyt, raadollistunut. Ymmärrän hyvin, miksi pelko oman lapsen syrjäytymisestä on uusi moderni pelko. Siihen on syynsä.

No. Markkinatalous on aina mahdollista luoda myös sellaiseksi, että siellä on jokaiselle halukkaalle ihmisarvoinen, oma, vapauden paikka. Rahat ja elinehdot voidaan periaatteessa aina jakaa myös oikeudenmukaisesti. Eettisesti, ekologisesti. Jokaisen ihmisen arvoa kunnioittaen yhtä lailla kuin omaakin.

Maan päällä kun tapahtuu ihmisen tahto.

Kirjoittaja on Turussa asuva sanatyöläinen, joka vaalien alla kirjoittaa omasta mielestään oikealta vasemmalle.

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Kuinka kauas nuotit kuuluvat?


Sunnuntaiaamuna laitoin hetken mielijohteesta soimaan
Bachin Suite n:ro 1 em Sol Maior BWW 1007 eli
pelkkää barokinajan sellomusiikkia.
Pikkulikka oli sylissäni, ja selkeästi aivan
ihmeissään kuulemastaan musiikista – todellakin pelkkänä korvana.
Tuijotti soitinta, jotakin tavoitteli.
Mietin että melkein vierestä kuulee, miten aivot rutisee uutta terveellistä
synapsia neuronien välille.

Kasteltiin kukkia, kuunneltiin musiikkia.
Välillä katsottiin ulos miten kauniilta näyttivät auringonpilkistykset hangilla.
Oli rauhallista, vaivihkaista.

En tiedä milloin hän nämä kyseiset kappaleet sävelsi.

Tuli merkillinen olo, kun mielikuvittelin miten paperi oli rapissut
nuottien tulla Bachin kädestä, hyräillyt kenties,
niitä oli soitettu henkiin,
kappaleet olivat jääneet elämään koska olivat sisältäneet Jotakin hyvästä,
niitä oli kyetty uudella tekniikalla taltioimaan eri versioina ja
laajempi yleisö niitä saattoi kuunnella,
tuli cd-tason äänitteet, joita nyt yksi 9 -kuukautinen tyttö
jossain Härkämäen asunnossa, kolmannessa kerroksessa
haltioituneena kuunteli vuonna 2011.

Ei ollut ikinä ennen sellaista kuullut.
Bach elää, kuten Rannanjärvikin.

Aika hienoa.


Myöhemmin kun hän nukkui syömisensä jälkeen vaunuissa ja käveltiin ulkona
mietin Erno Paasilinnan aforismia:

Ainoa neuvoni nuorelle kirjailijalle: älä innostu. Älä
innostu koskaan. Mistään. Kuvaa ja pysyttele poissa.

Olemme elämän kuvaajia. Se on innostavaa.
Kuvaamme omaa todellisuuttamme, kuvaamme yleistä todellisuutta.
Olemme myös elämän kuvaajia; meistä näkyy toiseen suuntaan
katsottuna hyvin, ja paljon.

Ehkä kaikki.