kodeista huomisen
tähän päivään lautturoivat
kertomukseni onnelliset –
valot ja tien, minun juureni
tuovat toivon rantaani
ikipuhdasta vihreää
kevät silloin tahtoo piirtää
ääneeni kukat valkeimmat –
ja meidät, kesään kesyttää
sylistä yön aamut nuoret, jotka
puhaltavat ne hyvät tuulet
joista iloa pisaroituu ja
joille auringon naurusuu –
säveltää, lauluaan huhtikuun
jos oikein kurotat
ystäväni yletyt kenties
yön läpi, sormenpäihisi
valosta päivän tartuttamaan –
virtausten, hiljaista hiekkaa.
minun juureni, minun aikaani
sinun juuresi, sinun aikasi
meille ovat, päivien sivut
valmiiksi ne täytyy kirjoittaa –
sinua tarvitsen, tahdotko auttaa?
Vaikka kuinka kurotan,en nyt aivan ylety näihin sfääreihin asti.Ajatusta ja latausta on paljon, mutta vaatii lukijalta liikaa pinnistelyä ja tahdonvoimaa.Pidän enemmän runoudesta joka avautuu helpommin,on lyhyempää ja ytimekkäämpää ja mielellään edes pikkaisen riimitettyä. Tämä on jo niin taiteellista että sen täytyy kai olla hyvä kun en sitä oikein ymmärrä...
VastaaPoistaAjan virrassa
VastaaPoistaistun
eilisen veneessä
kalastan
huomisen kaloja
Jotain tämmöistä mietin joskus. Ei tämäkään mitään puhdasoppista haikua tai tankaa ole, mut onpahan ainakin lyhyt...
Tiedän mitä tarkoitat.
VastaaPoistaMyös toiselta hovikriitikoltani tuli palautetta
kirjoittaa yksinkertaisempaa.
Näin teen, mutta se on toinen juttu; tämä on tämä. Tähän on melodiakin veneeksi sanoille ja tietty henkilö jolle olen sen vääntänyt.
Yksinkertaisen tekeminen on vaikeaa. Koska sen täytyy olla aina niin suurta ettei sitä saa selitetyksi.
Näin on näkkileipä. Pieni ja yksinkertainen on kaunista, mutta aina tulee kiusaus sanoa vielä vähän,selittää hieman lisää-ja sitten se onkin jo pilalla. Parasta on se mikä ei näy ja mitä ei voi selittää - niin kirjoitettaessa kuin maalatessa.
VastaaPoistaMeillä taitaa molemmilla vähän mopo karata usein käsistä kun sanojen kanssa päästään temmeltämään..