Oi herkkyyttänne älkööt koskaan pois kovettako!

Jos jotakin itseensä kannattaa tietoisuuden apulannalla kasvattaa,

niin herkkyys nähdä kokea tuntea asioita on aika

hyvää maaperää onnellisemmalle elämälle.

Herkkyydestä päivät kasvavat, suurenevat.

Tavalliset päivät alkavat ihmetellä.

Syvenevät, tulee enemmän minuuttien tapahtumiin ja 

niiden väreihin sävyjä.

Herkkyys synnyttää uusia yhdistelmiä.

Sama asia esimerkiksi kuvataiteen tai musiikin kanssa.

Mitä enemmän tiedät mitä kunkin kuvan tai musiikkilajin takana on,

sen enemmän saa irti. Kuplii elämyksiä.

Itse olen tehnyt mielestäni erinomaisen valinnan, tai sitten aihe on valinnut minut,

mutta ihminen, ihmisyys ja elämä itsessään on aina kiehtonut minua.

Ja olen sitä pyrkinyt ymmärtämään, löytämään esille enemmän.

Hyvä kiinnostuksen kohde, koska ihmeteltävä ei lopu, ja sitä

on aina saatavilla. Jos ei muuta tähdellistä niin voi 

alkaa huhuilla sieltä oman pään sisältä. Kyllä siellä aina jokin 

kävelykeppinen penkillä istuva muisto tai

tulevaisuuteen matkalla oleva, laiturilla odotteleva ajatus on jotakin takaisin huikannut.

Kuka puhuu ja kenen kanssa kun ihminen on hiljaa. ;-)

Hiljaisuus on herkkyyden verkkoa.

Herkkyys puhuu hiljaisuudella.

Herkkyys on arka paikka.

Haava, josta näkyy ihminen itse; kuin saumoista ratkenneen

uninallen sisälle katselisi.

Ja jos joku Näkee Minut, tulee helposti häpeämyrkytys.

Silti kannattaa pysytellä herkkänä, on elämän puolella.

Kuin kynttilästään valoaan jakanut olisi

Edelliskesänä olin eräissä häissä.

Hyvät häät, koska muutin sen johdosta oman asenteeni

naimisiin menemistä kohtaan. Sain nulpautettua sen

positiiviseksi asiaksi. Ja tärkeäksi.

Sen takia olen kosinut ja kihlautunut naiseni kanssa.

Vaan tarina paikan päältä.

Häät olivat Virossa, ystäväni olivat opiskelleet siellä vuoden,

ja tahtoivat omistautua toisilleen siinä heille merkityksellisessä maaperässä.

Eräs häävieraista oli Venäjältä alun perin kotoisin oleva nuori mies,

it-nörtti, jonka työmaa oli ristipistoja ympäri Euroopan täkkiä, mutta

sen lisäksi kas, harrasti hän kansantansseja. Ja oli siinäkin erinomaisen taitava.

Seurasin miten hän pyysi saada näyttää juhlissa soittaneille 

todella taitaville virolaisille muusikoille jonkin melodiansa kitaralla, 

ja yhteisenä kielenä oli englanti.

No, soittajat sytyttivät sen pian orkesterissaan biisiksi, ja sitten tämä kaveri soiton loimutessa

nappasi vironflikkaa käspuoleen, ja opetti hänelle vähän toisenlaista tanssausta.

Ja tanssijatytön poskilla ilo ja riemukas innostus. 

Samoin panin merkille, miten tämä nuorimies aivan poikkeuksellisen hienotunteisesti 

huomioi ihmisiä; oli kyseessä sitten vanhempi ihminen tai 

pihalla vähän tylsistyneenä ollut lapsi.

Otin siitä itselleni opiksi.

Liekkiä riitti jaettavaksi.

Tämä stoori palautui eilen mieleen, kun työkaveri kertoi eilen miten hänelle ovat

tärkeitä ruokailuhetket työssään lasten kanssa. Haluaa rakentaa ne rauhallisiksi ja

puhaltaa niihin kaikille hyvät fiilikset ja yhteenkuuluvaisuuden tunteet.

Hän kertoi omien mansikkapaikka-tunteidensa

alkujuuret, ja sieltä lapsuuden ovista valottui esille hänen oma 

naurusuinen mummonsa, 

joka oli tarjonnut tällaista tapakulttuurista elämänruokaa hänelle;  

siellä jossakin Pohjois-Suomen notkelmassa.

Eipä tainnut tietää mummo aikoinaan, että lapsenlapsi sytyttelöö

hänen virittämäänsä valoa eteenpäin täällä jossakin etelän mailla vuonna 2009.

Elämässä kannattaa opetella jaettavaa itselleen.

Se sellainen sytyttää muita ihmisiä.

Unohtaminen

Illalla puhuin työssä lasten kanssa arkeologian teemoissa 

muistamisesta ja unohtamisesta.

Unohtaminen on terveellistä, välttämätöntä.

Onko erityisen viisasta edes muistella mitä on unohtanut? :-)

Aktiivinen unohtaminen, passiivinen unohtaminen.

Iltateellä mietin kenen naurutavan, nauruäänen lienen perinyt,

mutta en enää muista isäni tai veljeni ääntä. 

Heidän äänensä on kuollut minun muististanikin, eikä

ole olemassa heiltä mitään äänitaltiota.

Toisaalta, muistan sen minkä olen unohtanut? :-)

Muistikuvat ovat aina tärähtäneitä.

Aforismillani olen tarkoittanut sitä prosessia, että aina kun ihminen muistelee 

jotakin kerran tähän maailmaan tapahtunutta, siitä otetaan mielessä tavallaan uusi kuva, 

ja se otetaan siitä mikä viimeksi on esille muistettu. 

Kopiosta kopio. Samalla ihmeellä tapahtuu ihmisen vanheneminen; 

ymmärtääkseni solut uusiutuvat siitä edellisestä.

Mitä sinä olet unohtanut?

Muutoksen olosuhteiden sisäiset rakentajat

Se mikä kiinnostaa, on mielenkiintoista.

Kun seuraa sitä omaa kiinnostuksen siltaa taaksepäin, mitä löytää?

Ihminen on oma polttopisteinen kertomuksensa; kun lukee hänen ympäriltään hänen 

kiinnostuksenkohteensa, Tiensä, tapansa, arvonsa; ymmärtää hänen ystävänsä,

lukee vaatteet, osaamisen, kasvun mahdollisuudet, näkee arkea vihlovat heikkoutensa,

piilotuksensa – näkee ihmistä jo jonkun verran.

Mutta vain siitä omasta kurkistusluukustaan.

Vain siitä.

Ilman sisäisiä olosuhteita ei ole olemassa johonkin asiaan kohdistuvaa kiinnostusta.

Jos on kiinnostunut esimerkiksi talosta meren rannalla, ihmisen sisällä on oltava

haluista ja tarpeista magnetisoituneet henkisen tason olosuhteet asialle 

"talo meren rannalla".

Voi visualisoida ja persoonallistaa henkiin ja siten helpommin käsiteltäväksi 

niitä oman minuutensa eri puolia. Samaa ilmiötä voi käyttää mm. luovaan kirjoittamiseen, jolloin esimerkiksi novellien henkilöt saavat todellista verta kirjoittajaltaan, koska heidät on

osittain luotu kirjoittajan todellisten persoonallisuuksien ja luonteenpiirteiden päälle. Käsinukkemainen juttu, joka toimii.

Muutos, ja Olosuhteiden rakentaminen että jokin uusi asia voisi syntyä, tulla tykö.

Voi kuvitella sisäisen remonttijoukon; siinä saattaa olla miehiä ja naisia koolla, eri ikäisiä, tekevät työtään riemukkaissa fiiliksissä, rokki soi radiosta, värit ovat kirkkaat, on keksitty esille paljon uutta, Olosuhteiden rakennus sujuu hyvään tahtiin ja ilomielin, eteen ilmaantuvia ongelmia kyetään ratkaisemaan, ilma on ikkunoissa puhdas flow!

Tai sitten ne tummiin pukeutuneet vaitonaiset rakentajat, joiden työnantajasta ei tiedetä.

On täällä, ei ole täällä; hereillä, tai sitten nukkuu.

Näiden työläisten henget huuruvat kesäpäivässäkin.

Kun ihminen tietää kuinka vapaa hänen tahtonsa on 

– edes suurin piirtein – hän voi

olla rakentajiensa esimies. Jos ei ole saanut riittäviä yhteyksiä luotua niihin kaukaisempiinkin

puoliinsa, rakentamista, joukkojen muodostumista ohjaavat tiedostamattomat voimat. 

Kuvitella; eräät neurologit esittävät että ihmisessä kaikki informaatio

on kuvina.

Eksistentialismia + 6 -vuotiaille

Aamulla vien tyttöäni fillarilla eskaroimaan. Paalupaikan risteyksessä
hänen handustaan lipeää keskelle tietä, vauhdissa isoisänsä hänelle antama ekologinen
taskulamppu. Jäämme suojatien keskirampille, nostan tytön
tarakalta, autot menevät, painan kytkintä että vihreä valo tulisi.
Viimeinen auto, maasturi nähdäkseni ajaa ja sirpaloittaa tuusanpaskaksi sen taskulampun
siihen katuun flikkani silmien edessä.
Tyttö osoittaa sitä tumpullaan: "isi kato!" ja rupeaa sitten vollottamaan
valottoman surullisesti.
Jatkaa melkein päiväkotiin asti.
On sitten nielaissut tilanteen tunteet ja alkanut
imeyttää informaatiota.

Torstai on toivoa täynnä.
Opettavainen on elämä.

Mutta meidän fillarointimme jatkuu.

"Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?"

Erinäisistä syistä olen nyttemmin innostunut osoittamaan esille asioita, jotka

todistavat kuinka riemastuttavia eläimiä me ihmiset olemme pohjimmiltamme.

Ja laumasieluja, vaikka toki samalla olemme niin yksilöllisiä individualisteja että!

Eilen kun iltapuhteiksi etsin Wikipediasta tietoa Hitlerin sukulaisista ja rakastelusta,

sieltä juontui artikkeli, jonka sisällön olin kyllä joskus aiemminkin lukenut.

Eli vastausta miksi naiset aina rakastuvat renttuihin ja kui meijän kunnon miästen käy?

Aihe on toki aina mielenkiintoinen, mutta eniten minua kiinnostaa se nyt kirjoittamisen kannalta. Uskon että tällaisia ihmisen biologian pohjavireessä uiskentelevia ja värisyttäviä asioita on hyödyllistä tuntea kirjoittaa sitten runoutta, puolitieteellistä tööttiä tai laajempaa arkista kuvausta eli sitä panodraamaa. 

Miehessä oleva "pimeä kolminaisuus" kiihottaa ja kiinnostaa useita naisia. Narsistinen persoonallisuushäiriö, impulsiivinen ja tunteeton psykopaattisuus sekä petollinen ja hyväksikäyttävä persoonallisuus ovat ihan renttumaista mutta kuumaa valuuttaa tietyillä biologispohjaisilla tasoilla. Kuten matalalla resonoiva ääni, lihaksikkaat käsivarret ja kookas siitin. Tämä juontuu sinne luolamies ja luolanainen-meininkeihin, eli useat naiset pitää näitä ominaisuuksia maskuliinisina ja liittää ne kykyyn siittää terveitä jälkeläisiä. 

Naiset jotka hakevat hetken huumaa tai haluavat tulla raskaaksi etsivät tällaista miestä. 

Väkivaltaisuuteen taipuvaiset, runsaalla alkoholilla ja itsekeskeisellä biletyksellä toimivat "teini- äijät" ovat siis edelleen kohtuullisen haluttua ainesta naisten keskuudessa. Yleisesti ottaen. Jonkin aikaa.

No, meidän kunnon miesten, lämminsydämisten hanujen onni on samojen tutkimusten mukaan, että kun naiset haluavat asettua aloilleen he haluavat – jostain kumman syystä – kumppanikseen kiltin ja hoivaavan miehen, joilla ei juurikaan ole em. mainittuja persoonallisuuden piirteitä. Vähän toki pitää särmää olla ja pilkettä silmäkulmassa etc.

Eräät teoriat puhuvat sen puolesta että tulevaisuudessa miehisyys alkaa lähestyä yleensä naisellisina pidettyjä ominaisuuksia mikäli halua sopeutua ja pysyä evoluution kelkassa mukana.

Toiset menevät vähän pidemmälle ja toteavat että koko miehinen sukupuoli on ajan saatossa kokonaan katoava juttu.

Mielenkiintoista on, että kuinka paljon ihmiset, sekä miehet että naiset yleensä tiedostavat näitä pohjabiologisia juttuja itsessään? 

Ja eivätkö ne silloin ole myös kohtalonomaisia, ts. ihminen ei voi valita sitä haluaan, että mikä vastakkaisessa sukupuolessa kiihottaa ja mikä ei?

Ja muuttuvatko kiinnostuksen kohteet, piirteet kun ihminen esimerkiksi kehittyy henkisellä tasolla?

Oikeasti todella mielenkiintoista.

Huhtikuun laulu

Minun juureni versovat

kodeista huomisen

tähän päivään lautturoivat

kertomukseni onnelliset –

valot ja tien, minun juureni

tuovat toivon rantaani

ikipuhdasta vihreää

kevät silloin tahtoo piirtää

ääneeni kukat valkeimmat –

ja meidät, kesään kesyttää

sylistä yön aamut nuoret, jotka

puhaltavat ne hyvät tuulet

joista iloa pisaroituu ja

joille auringon naurusuu –

säveltää, lauluaan huhtikuun

jos oikein kurotat

ystäväni yletyt kenties

yön läpi, sormenpäihisi

valosta päivän tartuttamaan –

virtausten, hiljaista hiekkaa.

minun juureni, minun aikaani

sinun juuresi, sinun aikasi

meille ovat, päivien sivut

valmiiksi ne täytyy kirjoittaa –

sinua tarvitsen, tahdotko auttaa?

Pyhä Kateellisuus.

Luin kirjan ilmiöstä Öky. 

Sen pintojen yli, läpitunkeva ruoto on tietenkin kateus.

Kuuluisa suomalainen kateus. 

"Ku tol menee perkele paremmin ku mulla!"

Kirjan mukaan amerikkalainen psykologian professori Charles Osgod teki vuonna 1969 laajan tutkimuksen, jossa huomattiin, että suomalaiset ainoana kansana maailmassa kokevat vihan, kateuden ja häpeän tunteet korostetun voimakkaasti.

Suomalainen kateuden olemassaolo myönnetään, yleisellä tasolla, mutta harvemmin

ihmiset henkilökohtaisesti tunnustavat niitä omia kateellisuuksiaan.

Ehkä siinä asuu sitten se häpeä, portinvartijana kateuden varjon majalle.

Siitä on minusta ainakin hyvä kiukutella kateellisena, että toisilla on hyödyllistä älyä enemmän kuin minulla ja ne pärjäävät sen takia paremmin tässä yhteiskunnassa. On paremmin palkatut ammatit hankittuina ja silleen. Ja mukavempaa ja laadultaan parempaa elämää sen takia jne.

Rahaa enemmän kuin minulla. Epäreilua!

Ja perusvasemmistolainen mahtivitutus (esimerkki mahtivitutuksesta kun asiat eivät oikein skulaa) aikaansaadaan tietenkin syntyperästä ja kodin olosuhteista; toisilla on jumalauta hopia ja kultalusikkaa handussa heti kun syntyvät ja me saatiin ryömiä kylmässä kammarissa ja syödä rupia polvista perrrkele! Ja oho, ruumiilliset ominaisuudet meinasi unohtua; aina on uimahallissa jollain isompi sukupuolikulli kuin minulla ja aina on jollain isommat hauikset kuin minulla ja enemmän hevitukkaa päässä ja ainakin kauniimmat vaatteet! 

Oi, alan huomata että tällainen rehellinen, pitkin julkisuutta puristeltu kateellisuushan on hieno asia.

;-)

Tai sitten voi lopettaa äärityperän vertailukyttäämisen sen oman henkisen koslansa sivuikkunoista ja olla ihan iloinen tästä omasta elämästä ja tyytyväinen siihen, kaikkinensa. 

Keskittyy pitämään itsensä tiellä.

Mikään, kukaan muu kuin kuski itse ei tätä estä.

Ja he olivat kahvilassa kaupunkilaisina

Aamussa odotti minulle nk. hyvä uutinen lihansyönnistä. 

Tiedostamisen abc:tä kohti laajempia massoja.

Nämä eivät ole monimutkaisia kysymyksiä; henkilökohtaisten ja 

erityisesti rehellisperäisten vastausten

antaminen saattaa tosin vaatia sisuksilta paljon.

Sitten kaupungilta kirjoja; tiedettä ja puhdasta seksiä.

Dokumenttielokuva Hitleristä ja erityisesti olosuhteista jotka hänet synnytti.

Kahvilassa ajattelemassa silmät ihmisvilinässä leväten, kuinka pitkä matka on

70 -luvulta Laitilan Ytön kylästä 3.1.2009 Fontanaan, Turkuun?

Olla matka.

Se mistä nyt olen perin innostunut, on ymmärrys olosuhteiden välttämättömyydestä

siihen että jokin asia ilmentyisi, syntyisi; olemassa olisi. Tämä pätee kaikessa, 

ja toteutuu niin henkisessä kuin

materiaalisessa maailmassa.

Pitää olla ensin se A, että B voi tulla. Ilman A:ta ei ole B:tä.

Ja kun A loppuu, kuolee, B:kin katoaa.

Kaikki ihmiset lähipiirissä, kaikki esineet lähipiirissä,

kaikki henkisen tason asiat lähipiirissä - niille pitää olla ne

taustaolosuhteet, jotka ylläpitävät energiaa olemassaololle.

Kyse on toisilla sanoilla kokoonvirkottuna juuri

samantaajuuksisesta energiasta ja niiden välille syntyvästä

vastaavuudesta ja puoleensavetämisestä.

Jokainen joka on "menettänyt" ystävyyden tai rakkautensa tietää,

että silloin kahden ihmisen välillä jokin on perustavanlaatuisesti 

muuttunut, jotakin on kadonnut.

– Kuollut, sanoo runoilija dramaattisuudesta tohkeissaan.

Kun olosuhteet muuttuvat, muuttuu ydinkin.

Esimerkki hakekoon itsensä ja juoskoon tuonne kirjoitukseni alkuun; 

kun ihminen tiedostaa kasvissyönnin erinäiset puolet – ekologiset, eettiset, moraaliset ja henkisen tason puolet – tällöin sisäiset, tätä asiaa pystyssä pitävät olosuhteet 

saattavat muuttua, jonka jälkeen lihansyönnille ei ole enää edellytyksiä.

Asenne on A; teko B.

Yksilö, yksilöt, yksilöiden yhteisö, yhteisöjen yhteisö

– "Pitäisi olla enemmän yhteisöllisyyttä Suomessa!"

Tätä väittämää on tarjottu ratkaisuksi aika moneen ongelmaan kuten

alkoholin tuottamiin ongelmiin, vanhusten yksinäisyyteen ja kouluissa tehtyihin massamurhiin.

Arkkipiispa Wickström virkkoi aikanaan, että liekö tämä

pohjoismainen hyvinvointivaltio vienyt meiltä lähimmäisen rakkauden.

Kun yksilöillä menee taloudellisesti hyvin, ei tarvita toisia.

Joskus oli pakko; Suomessakaan ei maaseudulla tullut toimeen yksinänsä, 

talkoilla painettiin eteenpäin kurjuudessa ja

avun tarjoamista sitä tarvitsevalle ei edes mietitty. 

Silloin pärjäsi riuskalla kropalla ja hyvällä työtatsilla sai arvostusta,

nyt tarvitaan aivoja ja tietynlaista älykkyyttä. 

Jos ei ole, niin ei ole.

Yhteisöt ovat puroutuneet yksilöiksi ts.  

pirstaloitunut ja erityisesti "vain" pärstälöitynyt; 

enää ei kaikki syö samaa lihasoppaa yhteisöllisesti 

tyytyväisinä saman pöydän ääressä. En minä ainakaan.

Nykyvasemmistolaisuuden yksi suurista ongelmista on juuri tässä. 

Taloudellisesti lähes pidäkkeetöntä yksilönvapautta ajavassa arvomaailmassa on 

yhteistoiminnan ja solidaarisuuden ideologialle melkoinen haaste 

yksilöllisyyden ja yksilönvapauden ongelma.

Maailmanmeno mennyt ja saatettu monimutkaisemmaksi kuten on ollut jo puhetta.

Sittemmin BKT:n kohotessa yksilöille ropissut fyffeä, ja on varaa viritellä 

tätä omaa elämää loputtomiin tismalleen oman näköisekseen ja niitä omia

kehityspolkuja ja nautinnonhaluja vastaavaksi. Jos on rahaa manipuloida 

tällaista energiaa ympärillään. Kompromisseihin tai sopeutumisiin

ei juurikaan tarvitse suostua. Jos on rahaa.

Tietty viivakoodimaisuus määrittelee sen, millaisiin

aineellisiin olosuhteisiin meistä jokainen on vällytetty tässä

vaiheessa rekiretkeä.

Mitä ja minkälaista yhteisöllisyyttä peräänkuulutetaan?

Voiko ihmistä, tuota jaloa yksilöllistä laumaeläintä jollain lailla pakottaa esim. lähimmäisenrakkauteen,

jos hän ei ite sillenniinku yhtään haluu?

Ihannetila lienee yhteiskunnan  yleisen soljuvuuden kannalta, että 

jokainen ihminen kasvaa vastuulliseksi ja tasapainoiseksi, 

perusonnelliseksi aikuiseksi, joka osaa pitää siitä omasta kiskastaan hyvän huolen. 

Yksilöksi, omaksi itsekseen.

Ja joka toimii myös muiden lajitovereiden suuntaan parhaaksi katsomallaan tavalla,

henkisessä kukkarossaan arvoinaan mm. Hyvyys, Totuus, Myötätunto ja Rakkaus.

(Todellisuus on vielä aavistuksen verran vaiheessa suhteessa tähän ideaaliin.)

Mielestäni oikea yhteisöllisyys vaatii perustakseen sitä, että ihminen kykenee 

nousemaan sen oman yksilöllisyytensä, pyhän persoonallisuutensa yläpuolelle.

(Samoin kuin sen oman sukupuolensakin ylle on paikoitellen noustava ettei 

olisi sen vanki mm. ajattelultaan.)

Se oma kiska nimittäin on sittenkin vain väline, ei lopullinen kohde.

Syvimmän perusdatamme mukaan olemme toki subjekti, mutta myös instrumentti.

Rakennamme olosuhteita, mutta rakennamme niitä mahdollistaaksemme jonkin synnyn.

Vaikka moni yrittääkin hybristellä ja väittää totena että puitteiden puunaaminen

on elämässä se Juttu.