Kymmenestä metristä

EDIT: Kirjasta on tilattu toinen painos 30.10. :-)

Syyskuun 25. päivä saapui painosta Kymmenestä metristä -kirja, jonka olen kirjoittanut yhdessä vanhemman tyttäreni Iiriksen kanssa. Alkuperäisestä ideasta valmiiksi teokseksi kesti kolmisen vuotta. Nyt on ollut hyvät fiilikset.

Kirja löytyy Bookyn, Kirjastopalvelun ja Kirjavälityksen listoilta, jolloin jakelumyynti sujuu valtakunnallisesti kirjakauppoihin ja kirjastoihin. Turussa tätä löytyy jo nyt Pienestä Kirjapuodista ja tekijöiltä hintaan 15€ +postikulut. (markohjlaihinen [a] gmail.com).
Turun Kirjamessuilla olemme Kallas-lavalla PE 4.10. klo 10:50 Veera Ruohomäen haastateltavana.

(Klikaten valokuvia saa ne suuremmaksi.) 

Kirjan teko on yhteistyötä

Isot kiitokset kirjan valmistumisesta kuuluvat kustannustoimittajallemme Taina Kuuskorvelle, sillä hän laittoi meidät kunnolla töihin. Teksti on kirjoitettu uusiksi useampaan otteeseen ja hienosäätöjä tehtiin loppumetreille saakka.

Uimahypyn osalta lajitietoa tarjosivat erityisesti AWS Divingin Jari Komulainen ja Jouni Kallunki.
Tietääksemme uimahypystä ei myöskään aiemmin ole kirjoitettu kaunokirjallista teosta. Suosiotaan kasvattanut laji on oiva kirjan keskeiseen valokeilaan myös sen takia, että melkeinpä jokaisella meistä on jonkunsorttista kokemusta ainakin laiturilta veteen loikkaamisesta.

Kirjan kansikuvat sekä sisäkuvat teki Elina Jasu. Erinomaisten tekstin kanssa hyvässä vinkkelissä olevien kuvitusten lisäksi häneltä saimme tärkeitä huomioita myös itse tekstin suhteen.
Kiitos myös sille tuntemattomalle salolaisen uimahyppääjätytön isälle, joka meitä kehotti sisäkuvia tekemään. Paljon parempi tuli näin.

Taiton ja graafisen ilmeen toteutti Jari Nieminen.

Kymmenestä metristä on lastenkirjoihin ja musiikkiin liittyvien teosten julkaisuun suuntautuneen Puukenkki Kustannuksen kolmas kirja.

Kyseessä on lasten -ja nuortenkirja, jonka lukijoiden pääkohderyhmä haarukoitunee ikävuosiin 9–14-vuotta. Kirja on kiinnostanut saadun palautteen mukaan myös vanhempia lukijoita. Kirjassa on 180 sivua.

Kirjaan on uimahypyn lisäksi siivilöity mukaan muitakin omia kokemusperäisiä asioita. Siten ei ihan sattumaa ole, että eräs tarinan tytöistä, Kata, on intohimoinen potterhead. :-)

Jälkeen päin havaittuna – kirjassa Varpulle tapahtuu myös se, miten monelle muullekin Harry Potterien lukijalle on käynyt – kaveri vinkkaa Viisasten kiven, ja alkuvastustelujen jälkeen se onkin sitten iloista menoa velhomaailmoihin. Samoin ilmentyy lukemisen pointti, se ihme, miten oma todellisuus ja kirjan maailma henkilöineen alkavat niveltyä toinen toisiinsa tuoden uusia oivalluksia.

Uimahyppy ja 12-vuotias Varpu on kirjan pääosassa, mutta samalla kerrotaan kolmen tytön mutkien kautta syntyvästä ystävyydestä. Toki kirjassa ja Varpun uimahyppyryhmässä on mukana myös monta poikaa. Uimahyppy kun on tietyssä mielessä hyvin tasa-arvoinen urheilulaji.

Klaara on Varpun pitkäaikanen bestis, heppahullu joka inhoaa urheilua. Ehkäpä Klaaran persoona on kirjan henkilöistä itselleni se läheisin.

Itse yhteinen kirjoittamisprojekti eri vaiheineen sujui meiltä varsin hyvin, kovin paljon ei tapeltu eikä väännetty. Jonkun verran tietenkin, koska ei yhden ja yhtenäisen kerrontakielen aikaansaaminen ihan helppoa ole. Lauseiden kampaamista vaatii. Kumpikaan meistä ei ole mm. pitkällisten maisemakuvailujen kaveri, ja siksi vuoropuheluilla ja repliikeillä on kirjassa iso kerronnallinen rooli.

Turun kirjamessuilla olemme Kallas-lavalla perjantaina 4.10. ja messuilla kirjaa saa hankittua meiltä sekä Kirjan talon osastolta A/45 hintaan 15€. Tervetuloa moikkaamaan!

Turun Kirjamessujen haastattelussa perjantaina 4.10. – kuva by Mikko Pitkäniemi.

Turun Sanomissa oli 11.11.2019 Kirsi Saivosalmen tekemä juttu, kuvat Jori Liimatainen. 

Juttu tilaajille luettavissa täältä.

Laitilan Sanomissa oli 8.11.2019 isänpäivä-teemaan Eija Eskola-Burin tekemä ja kuvaama juttu.

Lastensuojelun Keskusliiton julkaisemassa Lapsen Maailma -lehdessä 4/2020 on kirjastamme juontuen juttu. Teksti Heidi Horila, valokuvat Pasi Leino.

Evakkojen matkassa

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 10.9.2019

Olin Paimiossa katsomassa Nauristeatterin musiikkinäytelmän Evakon kyynel. Esitys oli nuorten tekijöiden käsialaa, ja näkökulmana oli näyttää karjalaisten evakkoon joutuminen lasten kautta. Tapahtumien keskiössä oli sitkeä perheenäiti ja hänen kuusi lastaan. Eräänlaisena lyyrisenä taustakirjoittajana musikaalille oli toiminut myös Veikko Lavin Evakon laulu. Oli tyylikäs ratkaisu esittää se lopussa koko näyttelijäjoukon voimin. Ilman paatosta, mutta väkevästi.

Kotiseudultaan pois joutuneita evakoita oli yli 400 000. Se on valtava määrä ihmisiä ja murtuneita asioita. Nykyään on esitetty arvio, että noin miljoonalla suomalaisella on sukujuuret luovutetussa Karjalassa. Laitilaankin tuli sotavuosien aikana paljon sodankäyntiä pakoon lähteneitä ja noin 500 siirtokarjalaista jäi tänne asumaan pysyvästi. Jokaisella on tuttu tai useampi, jolta löytyy siteet karjalaisuuteen.

Ihmisten uudelleenasuttaminen ei kaikilta osilta sujunut suinkaan solidaarisuuden syleilevässä hengessä – myös näytelmä kertoi todella taitavan lapsinäyttelijän kautta, miten idästä länteen saapuneita tulijoita myös oudoksuttiin ja inhottiin. Mutta lopulta aito hyväksyntä tapahtui.

Onnistunut teatterikappale sieppaa katsojan mukaansa ja tarjoaa aineksia, jotka herättävät henkilökohtaisia muistoja, tunteita ja ajatuksia. Oma pappani ei sotavuosiensa kokemuksista juuri mitään jälkeen päin puhellut. Yhden tiedän oman isäni kertomana. Eino oli ollut sodassa hevosmiehenä, ja sitä oli kerran selittänyt, kuinka kamalaa oli ollut yöllä evakuoimassa väkeä ja heittää kärryiltä parkuvia lapsia hankeen, osa näistä oli ollut paljain jaloin. Pakko, koska saman tien piti lähteä hakemaan uutta ihmiskuormaa pois sieltä sodan jaloista.

Tämän muiston puhalsi uudelleen eläväksi Paimion kesäteatterissa nimenomaan lapsinäyttelijät ja heidän roolisuorituksensa. Jäin pitkään miettimään sitä selviytymisen, sopeutumisen ja alistumisenkin määrää, mitä moni on sota-aikana ja sen jälkeen niukkoina vuosina joutunut kokemaan. Ja silti on selviydytty – kuka mitenkin, mutta elämää on jatkettu.

Omanlaisensa ristiriita on siinä, että juuri karmeat olosuhteet, sodat ja kohtalonomaiset asiat muovaavat ihmisestä rujoin ottein pois itsekkyyttä ja läiskivät tilalle auttamisenhalua ja myötätuntoa. Kun on itse omissa nahoissaan kokenut, tietää, mitä ovat hätä ja ankarat olosuhteet. Siksi on tärkeää, että uudet sukupolvet käsittelevät ja uusintavat näitä vanhoja tapahtumia, joiden viestit ovat yksilöille ja yhteisölle oleellisen elintärkeitä. Tapahtumia, jotka elävät ihmisissä eri tavoin edelleen. Historialla on opettajan virkansa.

Kirjoittaja on Turussa asuva hyvän teatterin ystävä

Kiitos mutta ei kiitos

Lasten kuvakirjaa tehdessämme Hämeestä kotoisin oleva piirtäjä Elina Jasu tiedusteli, mitä sana ryjä tarkoitti. Ryjäkammio kun löytyi Kauppilan umpipihasta. Selitys oli, että entisaikaan kun tavaraa oli vähän, niin rikkinäiset ja vanhat kuluneet ryjätavaratkin laitettiin nuukasti talteen. ”Jos tänäp heittä poies ni huamen tartte”, tietävät laitlalaiset.

Aineellinen elintaso on Suomessa noussut erityisesti 1960-luvulta alkaen. Omistaminen on ollut iät ajat ihmisille motivaatioporkkanaa, sillä talot ja tavarat ovat olleet selkokeino osoittaa omaa kyvykkyyttään ja asemaansa muihin verrattuna. Omistaminen on valtaa.

Ja nyt on kaikilla tavaraa. Niin paljon, että kuolinpesiä pitäisi nimittää jo kuolinvarastoiksi, joiden purkuun ja perintöjumppaan jälkipolvet saavat käyttää paljon aikaa. Toinen juttu on se, mihin muualle ihmisestään jälkeen jääneet tavarat kelpaavat kuin kaatopaikalle. Tunnearvokas ja tärkeä esine kun pöllähtää toisen käsissä hetkessä arvottomaksi krääsäksi.

Arvomaailmat tavaran suhteen ovat muuttuneet nopeasti. Uutisissa on ollut karua faktaa asuntokaupoista: syrjäseudulla olevan omakotitalon arvo voi olla huonon sijaintinsa takia nolla euroa. Ei kelpaa kenellekään.

Kesämökit ovat toinen lajinsa, joita uudet sukupolvet eivät enää välttämättä hamuakaan itselleen. Monella ei ole sitä autoakaan millä mennä mökille, tavaroiden kera.

Kiinteistöjen omistaminen tuo mukanaan rahan menoa, aikaa hörppääviä vastuuvelvoitteita sekä työpuuhaa, joka pitää viitsiä ja myös osata. Nykyään useammin klikataan vuokralle se mökki, vaikka eri paikasta joka vuosi. Tai matkustetaan. Rahaa ja elinaikaa käytetään tärkeämmiksi ja mukavammiksi koettuihin asioihin.

Osasyy kehitykseen on, että iso osa nykysukupolvesta ei enää voita tienaamisessa edeltävää väkeä. Halua olisi, mutta ei ole yksinkertaisesti varaa taloihin, mökkeihin, autoihin ja niiden ylläpitoon. Toinen iso olemisen tapoja muuttava tekijä on kaupungistuminen - se on maailmanlaajuinen megatrendi, joka toteutuu Suomessakin.

Olen kesällä tehnyt ikkunanpesijän keikkaa. Vaihteeksi niitä ihan oikeita töitä ja olen tykännyt selkeästä palkkahommasta. Samalla on tullut nähtyä monen näköisiä huusholleja laidasta laitaan, palatseista murjuun. Sen tiedän kertoa, että tulevaisuudessa ainakin tavarankantajille piisaa varmasti lisääntyvästi töitä. Maailmasta ei ryjä lopu.

Kirjoittaja on Turussa asuva kirjoittaja, joka on kesäksi lisännyt ruutuaikaansa

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 19.7.2019

Mainio Keikka Kaivolassa

Kaivolan kesäteatterin tämän suven näytelmä Keikka aloitti näytäntökautensa viime perjantaina. Ensi-illassa oli väkeä reippaasti yli 400 ja kun luotetaan korvakuulolta yleisön lahjomattomaan naurumittariin, niin Keikka tarjoaa lupauksensa mukaisesti kosolti humoristisia käänteitä ja hauskoja aineksia.

Hannu Patamaan käsikirjoittama näytelmä lähtee liikkeelle arkisen tavallisesta asetelmasta. Pöllimäestä löytyy se yhteisten vuosien valossa haalistunut parisuhde.  Työttömäksi jäänyt aviomies Pera (Antti Maantiehinno) on itsekin väljähtynyt oluttölkkien kera soffalle omaan saamattomuuteensa. Hänen puolisonsa Pirre (Rita Iso-Heiko) ottaa tomerasti ohjat käsiinsä, ja sitten alkaakin tapahtua.

Pirre (Rita Iso-Heiko) ja Anna (Susanna Arvio) suunnittelemassa omaa keikkaansa Turkuun.

Samaan hässäkkään ilmestyy Peran kaveri Salomo Soukka (Matti Varjonen), joka on yllättäen saanut hankittua hyvän, joskin aavistuksen epämääräisen työkeikan Turusta. Hän tarvitsee apurin ja maanittelun jälkeen rahaa kipeästi tarvitseva Pera lähtee mukaan. Outo kuljetuskeikka järjestyy, ja iso laatikko nostetaan Salomon auton lavalle. Mitä se pitää sisuksissaan ja mitä kaikkea mutkikasta kommellusta sisällön ansiosta tapahtuu, sen arvoituksen selvittämiseksi pitää ostaa pääsylippu.

Merkillinen kuljetuskeikka käynnistymässä. Laatikon kanssa punnertamassa Pera (Antti Maantiehinno), Salomo (Matti Varjonen) ja Rastas (Anton Kulma-aho). Pesäpallomailan kanssa jöötä pitää Lefa (Seppo Kylander).

Kuva: Anne Jacksen

Patamaa on onnistunut käsikirjoittamaan sopivan selkeän juonivyyhden, jossa asiat, ihmiset ja tapahtumat nivoutuvat toisiinsa sutjakkaan uskottavasti. Tarinan kanssa toimii linjassa myös pelkistetyn sorttinen lavastus – pyörivän näyttämöosan avulla päätapahtumat vaihtuvat nopeasti Pöllimäen ja Turussa sijaitsevan hotellin välillä.

Juonen suhteen katsojana olisi ehkäpä jälkikäteen toivonut hieman lisäinformaatiota keikan yksityiskohdista - nyt pari kysymystä jäi avoimeksi.  

Hyvää näyttelijätyötä

Lähivuosiin verraten Keikka tarjoaa näyttelijöiltä yhtenäisempää kokonaisuutta. Osasyynä tässä epäilemättä on repliikeiltään huomattavasti vauhdikkaampi ja toimivampi käsikirjoitus. Toki kaikkia jännittävän ensivedon jälkeen siirtymäkohdat vielä jatkossa kiinteytyvät, mutta jo nyt farssin keinoistakin tutut tarkat ajoituksetkin toimivat.

Henkilövalinnat on osattu kohdistaa hyvin, ja roolihahmot tarjoavat sitä persoonallista näyteltävää. Käytetty kieli on tavanomaista, paikoin ronskiakin puhekieltä, mutta tarinan maailmassa perusteltua.

Yleisön reaktioiden kanssa olen samaa mieltä - kunnolla heittäytyvää ja sopivan ”överiä” meininkiä laittavat likoon liikemies Lefa Väänänen (Seppo Kylander) ja bisnesnainen Veronica (Malla Hovi). Loistavia vetoja, jotka ovat sitä suomalaiseen kesäteatteriin kuuluvaa, pikantisti härskinhauskaa särmää.

Omaa henkilökohtaista näyttelijäosaamistaan ovat vuoden sisällä selkeästi kartuttaneet Iso-Heiko, Maantiehinno sekä pariskunnan tytärtä esittänyt Mette Arvio. Muukin näyttelijäkaarti onnistui hyvin eikä ylinäyttelemiseen sorruttu.

Yhdessä ja erikseen – näytelmän ohjaaja Tiia Valavuo on onnistunut kuljettamaan suorittamista selkeästi ylöspäin. Teatteri on yhteistyön taidetta, ja tämän vuoden Kaivolan kesäteatterin Keikka on siitä oiva osoitus. Keskinäinen hyvä meininki näkyi ja kuului lopputuloksessa sekä tuntui katsomoon saakka.

Keikka Kaivolan kesäteatterissa

Esityskausi: 28.6.–21.7.2019

Rooleissa: Antti Maantiehinno, Rita Iso-Heiko, Mette Arvio, Matti Varjonen, Susanna Arvio, Seppo Kylander, Anton Kulma-aho, Malla Hovi, Paula Hovi, Harri Norppa, Anvi Lindqvist ja Marjatta Sandström.

Ohjaus: Tiia Valavuo

Käsikirjoitus: Hannu Patamaa

Lavastus & graafinen suunnittelu: Anne Jacksen

Äänentoisto Jani Suoniemi & Leevi Suoniemi

Arvio julkaistu Laitilan Sanomissa 2.7.2019