Halokehrät Motiivi-lehdessä

Halokehrät-kirjastani oli arvio JHL:n Motiivi-lehdessä (7-8/2015)

Traumaliikuntapäivät

Monella on tuskallisia muistoja koululiikunnasta. Oman käsitykseni mukaan naisilla vielä miehiä enemmän. Niitä unohtumattomia epäonnistumisia, huikeita luuseritunteita ja nöyryytyksiä muiden edessä; pakotusta ja simputusta. Tiettyjä liikuntamuotoja moni vihaa syvästi aikuisenakin. 

    Aihe sekoittui töissä aamukaffepuheisiin, ja koska totuus on, että omien pelkojen kohtaaminen saattaa lieventää vanhoja ahdistuksia, niin ideoimme Traumaliikuntapäivät. Koko Kupittaan urheiluhalli käyttöön, myös läheiset ulkokentät ja uima-altaat ja eikun kohden pahimpia vanhoja voikkapainajaisia!

    Mitkä lajit laittaisivat monille jo etukäteen kainalot hikeen ja palaa kurkkuun? Joka väliin ainakin sitä joukkueiden muodostusta ”jako kahteen” –periaatteella – parhaimmat atleetit valitsee, ja niitä viimeisiä lukutoukkia tms. mietitään tosi, tosi pitkään. Joukkuelajit koettiin monesta suusta tuskallisiksi, mutta pesäpallo löi itsensä kunnarina ilkeimmäksi lajiksi. Eräskin oli flikkana käynyt muutaman vuoden Pohjanmaalla koulua, missä oli lähes aina pelattu pesäpalloa ja muut luokassa olivat kutakuinkin SM-tasoa.

    Myös kori- ja lentopalloa muisteltiin hikisinä inhokkeina – kehomuistoina jomottivat yhä ne kivikovista palloista rutsahdelleet sormivauriot ja punahohkaiset käsivarret. Eikä ne senaikaiset tarra-strollersitkaan nyt niin kovin hyvin nilkkojen nyrjähtelyjä estäneet. Tosin parhaiten kramppaava koululiikuntalaji -100 metrin juoksu kylmiltään kiskaistuna – siihen halpislenkkarit ovat  ne ainoat oikeat kipittimet.

    Mitäs muuta – outoja tanssahteluja ja haarahyppyä tamburiinin tahtiin, ja oi, telinevoimisteluja muisteltiin oikein pahalla. Siellä oli kättä murtunut hevosella, ja kaikkien muiden seuratessa silmä kovana kiivetty paksua hamppunarua pitkin kattoon – eli se 10 cm. Ja yritetty paikat tärräten vetää sitä yhtä helvetin leukaa.

    Traumaliikuntapäivillä tutun verenmaun suuhun suihkauttaisi vanha kunnon Cooperin testi! Minkä eräs tyttö oli joutunut juoksemaan toiseen kertaan, kun opettaja ei ollut uskonut tulosta. Ah heitä unohtumattomia liikunnanopettajia muisteltiin myös – sanoisinko todella suurella lämmöllä. Kankeamman sortin tyttöä oli ”autettu” ja rutattu venyttelynurkassa se pää väkisin sinne polviin.

    Nuorelle polvelle tiedoksi, että entisajan energiajuoma oli kiehuvankuuma mehu, joka juuri ja juuri oli tiivisteestä väriään vaihtanut. Mutta jo vain virkistyi kitalakea myöten ja jaksoi tuutata hengenhädässä sukkulaviestiä tai hiihtää paniikissa koulujenvälisissä.

    Korkeushyppyä, kolmiloikkaa ja kilpikonnakelluntaa – Traumaliikuntapäivien toivelistaan voi vapaasti liittää omia tukaluuksia.

    Mutta mites meillä siellä pienessä Kaariaisten kyläkoulussa? Liikunta-knowhow oli huipputasoa Lippo Juvalan ja Ilkka Simolan toimesta. Muut lajit olivat ok, mutta juoksua inhosin. Mutta niin vain juuri lenkkipolulla Lipon kanssa täällä Turussa taannoin tavattiin ja rupateltiin. Kun meinasi vilu jo tiivistyä puseroon, hän totesi: Jaahas, eiköhän jatketa urheilua että kunto kasvaa!” Näin tehtiin. Jos ei nuaren juakse ni vanhan ei eres kontta.

Kirjoittaja on Turussa asuva tapahtumien suunnittelija

(Julkaistu Laitilan Sanomissa 7.8.2015)

Legendaarista bluesosaamista saapuu ensi kertaa Laitilaan

(Julkaistu Laitilan Sanomissa 31.7.2015)

Kari Antila on tietoisesti pyrkinyt kokoamaan ensimmäisen Jazzkukko-festivaalin musiikkikattauksen monipuoliseksi. Rytmimusiikin sielukasta pulssia pääsevät lauantaina puistolavalla viimeisenä iskemään Pepe Ahlqvist ja kitaristi Jarmo Hynninen yhtyeineen. Kummallekin muusikolle on tunnusomaista persoonallinen notkeus eri musiikkilajien raja-aitojen ylittämiseen.
    – Olen aina ollut vähän utelias, ja bluesin lisäksi olen esiintynyt jazzmuusikoiden, rokkareiden ja myös pelimannien kanssa, toteaa jo 60-luvun lopussa oman uransa aloittanut suomibluesin legenda Ahlqvist.
    – En ole puritaani ajatusmaailmaltani enkä sillä lailla vintage, että olisin jämähtänyt vain jonkin tietyn aikakauden musiikkiin.
   Tämä on näkynyt myös siinä, että vuosien varrella arvostettu laulaja/huuliharpisti on tehnyt keikkoja akustisesti, duona, enemmän rockmeiningillä ja myös big bandien solistina.
    Varsinaisen kipinän näihin tummansinisiin musiikkipyörteisiin Ahlqvist sai noin kymmenvuotiaana, kun Brittein saarilta alkoi kuulua bluespohjaista musiikkia. Se kolahti lähtemättömästi. Sen jälkeen alkoi löytyä lisää juuria; Amerikasta Chicagon ja  Missisippi Deltan –bluesmuusikot, Muddy Waters ja Robert Johnson kumppaneineen, John Mayall ja niin edelleen.
    – Kuuntelin bluesia aivan laidasta laitaan, ja edelleen tänä päivänä olen sitä mieltä, että moneen muotoon taipuva blues on mieletön aarreaitta kun sinne sukeltaa.

    Jazzkukossa Pepe Ahlqvistin yhteenä soittaa kitaristi Jarmo Hynnisen johtama kokoonpano. Vaikka Hynninen on nuorempaa kaliiberia, tietty alkutaipaleen samankaltaisuus juurevaan rytmimusiikkiin löytyy.
    – 1980-luvun alussa Suomessa oli rockabillybuumi, ja siitä innostuin. Erityisesti vanha Elviksen musiikki edellä. Koska rockabillyssä oli kitara tärkeässä roolissa, niin siitä tuli sitten myös se oma instrumentti.
   Fiftarimusiikki laajeni Hynnisellä ensin rautalankaan, siitä luontevasti country & westerniin. Myöhemmin kiinnostus ja taidot etenivät jazzin äärelle. Aina siinä määrin, että kitaravirtuoosi on ollut jo vuosia Metropolian Pop/Jazz-koulutusohjelman opettajana, mukana yli 20 levyllä, tv-konserteissa sekä julkaissut useita oppikirjoja. 

Kuten todella monen muunkin suomalaisen huippukitaristin kohdalla, vuosia sitten hän oli myös Kari Antilan kitaransoiton opettaja silloisessa Oulunkylän Pop/Jazz Opistossa. Sieltä liikkeelle lähteneestä ystävyydestä saadaan nyt nauttia Laitilassa runsain mitoin.
    Jazzkukko-festivaalien aikaan Hynnisen taipuisaa monipuolisuutta pääsee kuuntelemaan tyyleiltään erityyppisiksi viritetyillä keikoilla.
    Oma ennakko-ounastukseni myös on, että festareiden jameissa yleisö tulee pääsemään osallisiksi huikeasta kitaroinnin improvisaatioista.

    Ahlqvist ja Hynninen ovat aikaisemminkin tehneet yhteistyötä – harvakseltaan, mutta aikanaan on syntynyt myös yhteinen levykin.
    – Viimeksi olemme tainneet olla yhdessä lavalla vuonna 2007, joten on jo aikakin taas soitella Pepen kanssa.
   Samoissa innostuneissa tunnelmissa on Ahlqvist.
    – Tosi hyvin mielin olen tulossa Laitilaan, ja uskon että saadaan aikaan todella hyvät festarit. 


Teksti: Marko Laihinen

 
 

Lähiluontoretkellä

Sammakko on julkaissut tänä vuonna Turun seudun luontoretkioppaan, kirjan päätekijöinä ovat Mia Rönkä, Ari Karhilahti ja Ann-Mari Rannikko.

Monipuolisesti asiantunteva, hyvin kuvitettu ja ohjeistettu tuhti kirja. Kiintoisat tarinat ryydittävät mukavasti asiatietoa, historiaakin sopivasti mukana. Koko jutun eko-eettinen taustafilosofia ja oman lähiympäristön juurtumien tuntemus ja kokeminen on globaalihötössä muutoinkin luonnollisesti kasvavaa trendiä.

Kohdevalinnat pohjautuvat alunperin Turun Sanomien Luonto Plus -ohjelmaan.
Ainakin itselle kirjassa on useita lähialueilla olevia luontopaikkoja, joista en ole tiennytkään. Pääkohteita on kaikkiaan 38.

Tuosta vaan punkemaan sisälle Varsinais-Suomen pisimpiin kuuluvaan luolaan.

Oma ensimmäinen retkeni oli Luolavuorelle luolalle. Löytyi helposti, mutta sen verran sieltä syvemmältä hönki vanhaa hippiä vastaan lievä ahtaanpaikan kammotus, etten yksin kovin syvälle luolaan tällä kertaa lähtenyt. Taskarilla kurkkailin kyllä. Mielikuvitusta heti jumppaava paikka.

Lähtiessäni paikalle tuli kolme geokätköilijänaista intoa puhkuen ja rupateltiinkin siinä tovi. Eivät olleet hekään siellä ennen käyneet. Ymmärrän taas enemmän tuon harrastuksen kiehtovuutta - muutama tuttukin geokätköilyn kyydissä painaa pitkin maisemia.

Toinen mielenkiintoinen paikka siinä aivan lähellä on entisen kaatopaikan ja maanajopaikan laki - 65 metriä merenpinnasta. Sieltä avautuu joka suuntaan avara näkymä - näkee niin kauas kuin jaksaa vaan katsoa.

Oi, ehdottomasti paikka runoilijain siivittyä Turun ylle, kun omassa arkikorttelissa ahtaita oloja tai kun taivas repeytyy myrskyihin!

Korkeasta paikasta johtuen, ehkä varreltaan töpöimmän vesitornin laella kiipeilemässä pieni satamanosturi.

Suosittelen mieluusti kirjaa ja toki myös näitä Luolavuoren paikkoja.

Kolmårdenissa tankkaamassa keskinäistä ymmärrystä

Neljän päivän yhteinen kesäreissu suuntautui Kolmårdenin eläintarhaan.

Muutamia päällimmäisiä poimintoja.

Tuokio simpansseja seuraten riitti tajuamaan sukulaisuutemme ytimiä myöten. Peiliin katsoi.
Leikkisyys, kiipeilemisen nautinto, lunkisti ottaminen, vanhan simpanssin tekemä tahallinen pieni kiusanteko tylsyyttä puhkomaan. Kevyttä päiväparittelua sosiaalisten siteiden punomiseksi ja siihen tietenkin jostain se kolmas zimppa kiinnostuneena mulkkaamaan he heh, mitäs täällä puuhataan.

Emon ja poikasen keskinäinen voimakas suhde, ja jälkeläinen lappaamassa kipolla vettä itselleen.

Urosleijonan kutsumurahtelu. Jo oli kumean jytyä ääntä, vaikkei mitenkään edes täysillä karjunut.
Voi vain kuvitella jännyysasteen jossakin Afrikassa aidolla safarilla, jossa teltan ulkopuolella yössä pelimerkit ovatkin enemmän tasan ihmisen ja villieläimen välillä.
Jotenkin toki outoa ja huvittavaakin näkyä sieltä yläilman vaijerikorista, että leijonia mäntymetikössä makoilemassa käpyjen päällä.

Monen muunkin eläimen kohdalla tuli mietittyä, että eläintarhassa ne ovat täysin poissa alkuperäisestä elinympäristöstään - nahan alla oleville lajityypillisille vaistoille ja vieteille on tarjolla vain jotain jotain etäisiä korvikkeita. Alistuminen kesyyntymiseen, ihmisen ruokinta-aikoihin, bisnekseen jne.
Toisaalta vastaesimerkkinä mm. visentti, joka on suojelutahtoisten ihmisten toimin saatu pelastettua sukupuutolta.

Ehkä tilamääräisesti suppeimmassa vankeudessa kuvittelin olevan delfiinien tai hain - valtameri olikin nyt pieni akvaario, jota kierrellä loputtoman oloisesti.

Jos ruuvaa inhimillistämisen ja runouden säätönappulaa vieläkin voimakkaammalle alkaa miettiä, no entäs sitten jos eläin on syntynyt eläintarhaan tai akvaarioon - lieventääkö se tilannetta, tietääkö se muusta, vai millainen kaipaus silloin jäytää?

Ja miten on vastaavanlaisesti ihmisnisäkkään kanssa? Mitä ovat ihmisen henkisen tason kaipuut, unelmat tai tarkoitukselliset määrätietoiset tavoitteet? Minne on matka, miksi on matka?

James Richardson vääntää tiukan aforismin Jääkausien väliltä kirjassaan:
"Ei kannata mystifioida ruumista. Se on täydellisesti sopeutunut elämään miljoona vuotta sitten Syö kun saat, pakene, taistele. Mutta mitä se tietää kaupungeista, rakkaudesta, spekuloinnista? Evoluutiokaan ei tule muuttamaan sitä, koska epäonnistuminen ei enää johda kuolemaan ja vähennyslaskuun geenistössä, vaan vain surkeuteen."

Monelle meistä onkin hämmentävää, pelottavaa ja tai hävettävän iljettävää tietää ja tuntea oma eläimellisyytensä vaistoineen, tarpeineen, viettinensä. Mutta lauma-eläimiä ollaan.

Joka tapauksessa oli hämmästyttävää tajuta eläintarhaelämysten ravistellessa ajatusten kaltereita, että miten evoluutio etenee nimenomaan aivan kaikessa.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.
On todettu eri suista, että ehkä parhaiten vasemmistolaisuus on käytännössä toiminut jossain 1980-luvun ruotsalaisen sosiaalidemokratian hartioilla - sen jälkeen on sitten ollut suunta ja kyyti toisenlaista.
Vaan Bamsen maailmassa dunderhonoungin avulla ruotsalaisen yhteiskunnan ihanteellinen toimintaperiaate esittäytyy edelleen varsin puhtaana:

Paimion aforismipäivät 2015

Tein viikonlopusta pienen kuvallisen koosteen,
löytyy Suomen aforismiyhdistyksen blogista täältä.

Oli hyvät päivät.

Salon Seudun Sanomat 5.7.2015 aiheesta myös pätevällä toimittajaotteella  uutisoi.

http://www.sss.fi/2015/07/suuri-ajatus-tiivistyy-muutamaan-sanaan-aforismipaivilla/

VOIMA-lehti 6/2015: Runoilija.-palsta: Merja Virolainen

Uusimmassa Voimassa 6/2015) Merja Virolaisen kanssa tekemä haastatteluni.
Luettavissa myös täältä, sivu 49 ja tästä:

Mistä aineksista kuuluisa runoilijan sydänveri koostuu?

Hyvin suuri osa siitä on lapsuuden traumaa, monenlaista haavoittumisia, joita ei ole ollut kypsä ottamaan vastaan.

Viimeisin runokokoelmasi Valloittaja [Tammi 2012] on kiivasluonteisen erotiikan ja naisellisen halun kuvausta – missä asennossa rohkeus ja runous nautinnollisimmin liittyvät yhteen?

Runous on parhaita keinoja pukea sanoiksi sanomattomia asioita, esimerkiksi kiellettyä rakkauselämää, ja pelkästään aiheiden valinta vaatii rohkeutta. Runoilijan pitää rohjeta katsoa itseensä.

Olet ensimmäiseltä ammatiltasi pukusuunnittelija – minkälaista hyötyä siitä on ollut myöhemmin?

Ne opinnot opettivat taiteellista makua, ja tunnen niiden kautta kuva- ja elokuvataidetta. Se on samankaltaista, että tykkään tehdä runoissanikin konkreettisia ja visuaalisia kuvia.

Olet toiminut myös Kriittisen Korkeakoulun kirjoittajakoulun johtajana ja opettajana - mitä voi runoilijalle opettaa?

Muutamia perusasioita: runoilijan pitää tulla tietoiseksi omasta kielenkäytöstään. Rohkeutta – sitä tarvitaan että arkuus poistuu edestä, jotta persoonallisuus pääsee esille. Ja kirjoittajan pitää oppia lukemaan – pitää tietää runouden traditio että tietää, mitä vasten itse kirjoittaa.

Mitä ei voi runoudesta opettaa?

Luontaista persoonallista lumoavuutta, karismaa. Toisilla sitä on, toisilla sitä ei ole.

Granta-vuosikirjassa ilmestyi tuorein julkaisusi -  sarja ruoka-aiheisia runoja, joissa valotat päällekkäin Ranskan vallankumouksen ja lapsuusmuistosi. Mikä on sen jutun pihvi? Onko lapsuus syötyä elämää?

Lapsuus jää taakse kuten monarkia, historia kulkee eteenpäin. Ruoka mahdollistaa kasvun – syvällä tasolla elämässä syödään ja tullaan itse syödyksi.

Runokokoelmasi Aprilia on jo julkaisupysäkillä odottamassa sisarteostaan Kekriä. Kerro tulevista kirjoistasi kolme kiinnostavaa asiaa?

Kekrissä tulen käyttämään kaikki ne helvetilliset ja rumat asiat, joita en ole ennen käyttänyt, ja Aprilia on taas kuvaus, jossa ei ole mitään rumaa. Pelkkien paratiisillisten kuvien teko oli hyvin vaikeaa, koska antiteesi tuo aina hyvää potkua ja energiaa.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Miten miessuhteesi on vaikuttanut kehitykseesi runoilijana?

Nykyisen kiltin ja hyvän miehen ansiosta valitsen omista runovarastoistani vahvempaa tavaraa, ja myös ihmiskuvani on muuttunut.