Millainen on aforisti?

Suomen kielen professori Kaisa Häkkinen luennoi 17.6 Paimiossa valtakunnallisilla aforismipäivillä aiheesta, miten aforismia voisi tutkia. Esityksessä oli mukana myös riemastuttava, aforistien persoonatyyppejä litanioiva valikoima. Tätä on toki rakennettu asiaa koskevien kanssa. :-)

Millainen on aforistikko?

guru - ikuisten totuuksien esittäjä

kasvattaja, opettaja - (opittujen) ohjeiden antaja

kapinoitsija - aktiivinen vastustaja

kriitikko - epäkohtien osoittaja

toisinajattelija - vaihtoehtojen esittäjä

syrjästäkatsoja - välihuutaja

hovinarri - ilkeänhauska yllättäjä

herättäjä - uudenlaisen ajattelun aktivoija

innostaja - ilon ja toivon tuoja

tarkkailija - hyvien havaintojen tekijä

vai jotakin muuta?

Itse vertasin siten, että jos kirjallisuuden eri lajit olisivat nyt esimerkiksi pöllöjä,

niin silloin romaani olisi toki huuhkaja jne. mutta aforismi olisi metsän toisen laidan varpuspöllö, jota luonnehtii eräs lintukirja: Pieni mutta aggressiivinen lintu.

Vaikka on outolintu, niin aforismi on se omapäinen reunarikkoja tekevä kirjallisuuden lajinsa.

"ARTUR"

Tämä kolumnina lähetetty Laitilan Sanomille:

Hiljaisuudesta!

Väkersin aikani kuluksi yhtä ääniteosta. Musiikkia, puhuttua tekstiä ja äänitapetiksi mm. kävelyä pisaroivassa maanantaiaamussa. Yllätyin äänitysluurien takaa, miten paljon liikenteen melua on tässäkin asuinpaikassa. No, jos moottoritien vieressä asuu, tietyin kellon ajoin koneiden metakka on tauoton. Vaikka meluun tottuukin, sen vaikutukset eivät katoa. Ihmisestä riippuen se vaikuttaa helposti uneen, oppimiseen ja ruuttaa stressihormoneja liikkeelle. Väsyneenä melu ottaa vielä enemmän pattiin: pienikin metakka kuin haarukalla kahdeksikkoa lautaseen.

Se vahvistuu mihin kiinnittää huomiota. Näin myös aistien kanssa. Jos haluaa esimerkiksi vilkastuttaa nenänsä toimintaa, kannattaa lukea Patrick Süskindin kirja Parfyymi.

Äänitysten kautta palauttelin mieliin hetkiä, milloin olen ollut aivan hiljaisessa, kutakuinkin äänettömässä paikassa. Yllättävän vähän löytyi. Eikä johdu vain siitä, että mesoan ja pölötän yksinäni ihan kiitettävästi.

Joskus Karhutunturin lähistöllä Sallassa, kun kännykästä katosivat kaikki tolpat niin samalla muun maailman äänet myös. Mykkä, kauaskatsova hiljaisuus. Sitten vesierämaassa, Taalintehtaan tuolla puolen eräässä vanhassa kivisessä kansakoulussa – yhtäkkiä yläkerran kamarissa: ei mistään mitään ääntä. Tuplien takana tuulessa heiluneet koivutkin pitivät suunsa kiinni ja voimistivat sen hiljaisuuden. Kolmannen kerran Laitilassa eräässä kyläpaikassa aamulla, kun ulkona oli jähmettynyt, aamuvalon kova pakkanen, ja asennossa seisova koko metsä. Hiljaisuudella tarkoitetaan myös liikkumattomuutta.

Ja kerran keskellä päivää, Kiikalassa eräässä savusaunassa – ensimmäisen heitetyn löylyn kohinan jälkeen tuli niin hiljaista, että melkein päästä sattui. Ja meitä oli lauteilla sentään muutama ihminen. No, hiljaisuutta voi kokea myös yhdessä. Hiljaisuuden retriitit ovatkin hyvin suosittuja – en ole tosin kokeillut, millaista olisi viikonloppu toisten kera sanomatta sanaakaan. Ehkei onnistuisi. Joku tirskahdus ja sanaripuli pärähtäisi kumminkin.

Muutama vuosi sitten hiljaisia paikkoja kartoitettiin Turusta esille oikein virallisesti. Asukkaat niitä jonkun verran sentään ilmoittivat. Lähes äänettömiä paikkoja ei enää ole.

Hiljaisuus ei rajoitu pelkästään ääniin. Tietty vuodenaika tai maisema voi olla hiljainen, ja värimaailmasta löytyy hiljaisia yhdistelmiä. Musiikin pohja on hiljaisuudessa, tauoissa. Runo voi puhua hiljaa. Huone saattaa olla hiljainen; ehkä vielä hiljaisempi, jos siellä on tyhjiä tuoleja, seinäkellon iäkäs askellus, ja putkiradiosta vaimeasti esiintyy harmonysistersit.

Ihmisen sisällä voi olla riitasointuista metakkaa, stressinperkelettä, tai sopusointuisesta ja tasapainoisesta elämästä säveltyvää syvän tyyntä pintaa.

Ajatuskuplissamme on se hauskuus, että niitä pitkin voi myös loikkia taaksepäin kyselemään itseltään, että mistäs pula ja puute. Jos otsan takana liikkuu epämääräisiä ajatuksia jostain Lapin erämaista, purjeveneilystä, kesäyön kävelystä hiekkatiellä, yksinolosta, majakasta, kesämökin terassista katse järvelle - ihmisen tarpeena saattaa ehkäpä olla pieni hiljaisuuden kaipuu. Korvat auki, hiljaisuudessa on loppujen lopuksi paljon ääntä. Hiljaisuudelle ei kannata olla kuuro.

Kirjoittaja on Turussa asuva sanojen sirkkelöijä.

Kirjoituksessa mainittu ääniteos "ARTUR" löytyy täältä.

runosiivu 1 //

Joskus sinä olit

Karamellihuvilan keväänviileä turkoosi, levännyt kamari

kaunis ja vähän liian makea tähän aikaan kastettuna

puulattian vuosien haamunaarmut, yllä lepäävät paksut maalikerrokset

näistä ajoista

kun muiden suostutelleet äänet lähteneet retkelle korissaan

yksi kokonainen kuorimaton päivä, sinä sanot et tule

sinä jäät, et tule, ja jäät virkatulle peitteelle makaamaan

ulkovaatteet ylläsi, katsot

vanhassa tapetissa rikkireunaisia varjoja

lehtien liikkuvat äänet kaunisvirheisen ikkunalasin takaa

pihan koivussa kesä leikkimässä

elokuvaa

tästä hetkestä.

Kapitalismi hillottaa osaajansa

(Tämä kolumni on julkaistu Laitilan Sanomissa 1.4.2011 - ja tämä on stilisoimaton versio :-)

Kapitalismi hillottaa osaajansa

Katselin miten 10 kuukautta täyttänyt tyttäreni opetteli olohuoneessa kävelemään vaaleanpunaisen kärrynsä kanssa. Liikkeiden samankaltaisuus toi kuvajaisen mieleen, että ehkäpä noin 90 vuoden kuluttua hän menee elämässään eteenpäin rollaattorilla; yhtä varovaisesti, ja askeliaan tarkkaan oikeille paikoilleen sovitellen.

Jokainen ihminen saa elämältä kaksi pistettä. Alun ja lopun; millaista elämänpitoa näiden kahden pisteen väliin jää? Mistä päättää itse, mistä muut?

Minulla ei ateistina ole uskonnollista turvarättiä, eikä sen takia myöskään kuoleman jälkeistä elämää muuta kuin sydämissä, muistoissa, tehdyissä teoissa. Tasan tarkkaan en usko new age –sekoiluihin, joissa me itse valitsemme vanhempamme ja tulemme tänne henkenä hengailemaan ja omia ”kehitystehtäviämme” suorittamaan. Ja sitten meistä tulee enkeleitä. Ei, oikeasti yhä useammalla suojelusenkelillä on nykyään amk-tutkinto.

Vaikka se vaikeaa paikoin onkin, uskon ihmiseen, ihmisen järkeen ja siihen, että jos jonnekin, kykenemme maan päälle sitä taivasta rakentamaan yhteisvoimaisesti.

Psykopatia tarkoittaa narsistisen luonnehäiriön vaikeinta muotoa. Psykopaattinen ihminen on kylmä, tunteeton ja täydellisen välinpitämätön muista ihmisistä. Itsekkyys on hänellä pohjaton.

Kanadalainen oikeustieteilijä Joel Bakan todistelee esimerkein kirjassaan Yhtiö, miten osakeyhtiöiden toimintatapa on suoraan rinnasteinen psykopaattiselle käyttäytymiselle. (Samaa aihetta käsittelee Richard Sennetin Työn uusi järjestys.)

Yhtiöiden päätarkoitus on aina –yhteiskuntavastuullisenakin- tuottaa voittoa omistajilleen. Piste. Säädetyt lait pakottavat yhtiöiden työntekijät toimimaan tismalleen tämän päätarkoituksen mukaan. Yhtiöissä työajalla työntekijöiden on enemmän tai vähemmän omaksuttava tämä arvomaailma ja sen kylmät toimintatavat. Tunteille ja humanismille ei ole sijaa, sillä loppujen lopuksi se on palkansaajille tulos tai ulos.

Toki on suurta eroa sillä, työskenteleekö reaalitalouden yrityksessä vai operoiko globaalina keinottelijana turbo- tai korppikotkakapitalismissa. Kuitenkin, pääoman kartuttaminen vapautetuilla markkinoilla perustuu ihmisten eriarvoisuuteen ja hyödynnettävyyteen taloudellisesti. Monen mielestä tässä kohden tulee tuhahdus so what, mitä sitten, niin se on aina ollut?

On sanottu, että helpompi on keksiä erilaisia maailmanloppuja, kuin kapitalismille vaihtoehtoa. Suoraa vastakohtaa ei olekaan olemassa; tosin ilman vastavoimia kapitalismi on myös diktatuuri.

Väitän, että Suomessa kirkkokin on juuri tämän takia rähmällään: talousarvot ovat lonkeroituneet inhimillisille alueille lailla belsebuupin. Ihmiset eivät enää välitä heikommistaan. Oikeisto-oppi opettaa toistellen, että huono-osaisuus on oma syy. Toisaalta, minkä ikäisenä me sitten olemme ihan yksinään sen oman onnemme seppiä? 2vee, 13vee, 41vee, 85vee?

Katson ja mietin tyttöäni. Tällä hetkellä Suomessa hyväosaisia on noin 70 % väestöstä. EU-lasketusti köyhiä on 900 000, lapsiköyhiä 150 000 ja syrjäytymisvaarassa olevia nuoria 60 000. Tarkoittaa, että laskennallisesti voidaan 20 oppilaan luokasta kuudelle ekaluokkalaiselle ennustaa, että sori, sinä et tule pärjäämään kilpailukykymarkkinoilla. Sinun osasi tulee olemaan muihin verrattuna huono; saatat kuulua jopa kurjalistoon.

Kapitalismi hillottaa osaajansa. Huvipurtiloi keskiluokkansa. Kellaroi ei-osaajansa.

Kun minun tyttöni on 7 vuoden kuluttua kouluiässä, näillä arvoilla ja kovien talousarvojen keitoksilla ihmisten jako kahteen on Suomessa jyrkentynyt, raadollistunut. Ymmärrän hyvin, miksi pelko oman lapsen syrjäytymisestä on uusi moderni pelko. Siihen on syynsä.

No. Markkinatalous on aina mahdollista luoda myös sellaiseksi, että siellä on jokaiselle halukkaalle ihmisarvoinen, oma, vapauden paikka. Rahat ja elinehdot voidaan periaatteessa aina jakaa myös oikeudenmukaisesti. Eettisesti, ekologisesti. Jokaisen ihmisen arvoa kunnioittaen yhtä lailla kuin omaakin.

Maan päällä kun tapahtuu ihmisen tahto.

Kirjoittaja on Turussa asuva sanatyöläinen, joka vaalien alla kirjoittaa omasta mielestään oikealta vasemmalle.

Kuinka kauas nuotit kuuluvat?

Sunnuntaiaamuna laitoin hetken mielijohteesta soimaan

Bachin Suite n:ro 1 em Sol Maior BWW 1007 eli

pelkkää barokinajan sellomusiikkia.

Pikkulikka oli sylissäni, ja selkeästi aivan

ihmeissään kuulemastaan musiikista – todellakin pelkkänä korvana.

Tuijotti soitinta, jotakin tavoitteli.

Mietin että melkein vierestä kuulee, miten aivot rutisee uutta terveellistä

synapsia neuronien välille.

Kasteltiin kukkia, kuunneltiin musiikkia.

Välillä katsottiin ulos miten kauniilta näyttivät auringonpilkistykset hangilla.

Oli rauhallista, vaivihkaista.

J.S Bach eli elämänsä ja kuoli 1750.

En tiedä milloin hän nämä kyseiset kappaleet sävelsi.

Tuli merkillinen olo, kun mielikuvittelin miten paperi oli rapissut

nuottien tulla Bachin kädestä, hyräillyt kenties,

niitä oli soitettu henkiin,

kappaleet olivat jääneet elämään koska olivat sisältäneet Jotakin hyvästä,

niitä oli kyetty uudella tekniikalla taltioimaan eri versioina ja

laajempi yleisö niitä saattoi kuunnella,

tuli cd-tason äänitteet, joita nyt yksi 9 -kuukautinen tyttö

jossain Härkämäen asunnossa, kolmannessa kerroksessa

haltioituneena kuunteli vuonna 2011.

Ei ollut ikinä ennen sellaista kuullut.

Bach elää, kuten Rannanjärvikin.

Aika hienoa.

Myöhemmin kun hän nukkui syömisensä jälkeen vaunuissa ja käveltiin ulkona

mietin Erno Paasilinnan aforismia:

Ainoa neuvoni nuorelle kirjailijalle: älä innostu. Älä

innostu koskaan. Mistään. Kuvaa ja pysyttele poissa.

Olemme elämän kuvaajia. Se on innostavaa.

Kuvaamme omaa todellisuuttamme, kuvaamme yleistä todellisuutta.

Olemme myös elämän kuvaajia; meistä näkyy toiseen suuntaan

katsottuna hyvin, ja paljon.

Ehkä kaikki.

Hetket

Väistämättömät omakohtaiset pohdinnat

elämän ja kuoleman kysymysten kanssa jatkuvat

kun suvun nuorta verta kuollut.

Hyvin surullista.

Jokaisessa surukin on ainutlaatuista, ainutkertaista.

Sitä ei voi suorittaa, kiiruhtaa - sen pitää antaa tehdä omaa työtään ihmisessä.

Ottaa sen ajan minkä ottaa.

Kuollut ihminen, hänen elämänsä muistottuu sitten ajan kanssa.

Elämään toisten ihmisten sydänmuistoihin.

Joskus olen näkevinäni hyvinkin selvästi millaiseksi

elämän pidoiksi ihmisten pitäisi tällä jo olemassa olevalla sivistyksellä ja

teknisen maailman osaamisella kyetä.

Mutta emme kykene.

Minä räpellän, sinä räpellät loppujen lopuksi aivan toissijaisten asioiden parissa.

Räpellämme.

Vaikka jokainen tietää, että omalla ja jokaisen Toisen kohdalla

ovat vain nämä rajalliset Hetket.

Elämä on annettu tai meidät on tänne pyytämättä tuupattu,

mutta elää se tulee.

Päivien mittarointi kertoo loppujen lopuksi aika vähän.

Elää omat Hetkensä.

On sitä jumalaa, Jumalaa tai ei.

On sitä kuolemanjälkeistä elämää uskonnollisessa tai ateistisessa mielessä.

Hetket ovat katoamattomat.

Jokainen ihminen saa omasta elämästään kaksi pistettä!

Nimittäin elämän ja kuoleman pisteet.

Ne varmat kaksi pistettämme.

Väistämättömyyden hetket, miltä ne tuntuvat mahassa, päässä, tietoisuudessa?

Hetket jolloin hammaslääkärin ovi aukeaa ja kutsu käy, kun on hypännyt stadionin tasanteelta ja sekuntien kuluttua kohahtaa veteen, hetket jolloin on todistanut syntymän pakollisuutta?

Lähipiiristäni on kuollut iäkäs mies.

Minulle monin tavoin esimerkillinen ja opettavainen ihminen.

Ystävä.

Hyvä ihminen, niin voi vilpittömästi sanoa.

Ihminen joka ei tehnyt elämästään minkäälaisia valituksia.

Se mikä oli, se oli hyvää.

Kohtalonomaiset asiat on mahdollista kääntää inhimilliseksi suoritukseksi. Olen opiskellut sen logoterapiasta, ja olen sen nyt itse nähnyt mitä se oikeassa elämässä voi tarkoittaa.

Hienoja asioita, toisia ihmisiä auttavia asioita.

Ihminen tulee väistämättä vanhaksi, ja kuolee.

Mutta minne kuolee, mitä syntyy?

Kuolemantapaus herättää minussa vanhoja, vahvoja tunnemuistoja.

Saattaa mustasti ajattelemaan myös omaa ja läheisten katoavaisuutta.

Kuolinilmoituksen saattojoukoista nimet hilaantuvat vuoron perään ylemmäs jos kronologisesti täältä lähdettäisiin.

Minulla ei ole uskontoa; uskon siihen että tämä yksi maallinen vaellus on se, mitä meillä on.

Ajattelen, että mitä vähemmän meillä olisi jähmettyneitä, keskenään sotivia uskonnollisia rakennelmia, sen enemmän meillä olisi aitoa keskinäistä lähimmäisenrakkautta.

Meistä jokainen on maahan muuttaja.

(Tässä aforismissa piilee alku, loppu ja periempatia.)

Ymmärrän, että kuolemanpeloissa ihminen on luonut valtavasti uskomusjärjestelmiä sitä turruttamaan pois tietoisuudesta. Että elämä jatkuisi kuoleman jälkeen. Että jokin "musta laatikko" minusta jatkaisi, ei koskaan kuolisi.

Että muistaisitko vielä nimeni, jos tapaamme taivaassa?

Ymmärrän myös, että olkoot ihmiset sitten omassa uskossaan turvassa.

Oman tai läheistensä kuolevaisuuden tiedostaminen voi tuottaa valtavaa eksistentiaalista ahdistusta, pohjatonta mustuutta, mutta on se myös käännettävissä siihen asennoitumiseen, ettei tätä elämää todellakaan kannata tuhlata. Ei mielellään sekuntiakaan.

Elettäväksi tämä on lahjan tavoin saatu. On sitä luovaa jumalaa tai on meidät pyytämättä tähän näytelmään sartretellen heitetty.

Jokaisella on ne kaksi pistettä.

Ei ole se ja sama, mitä niiden kahden pisteen välissä on täältä kokenut, tänne tehnyt.

(Ajatella, ihan jokaisella ihmisellä sama juttu!)

Eletyt elämät jäävät – joka tapauksessa – elämään.

Ihmiset muistottuvat toisensa mieliin, sydämiin; tarinoituvat.

Ajattelen perhosen muodonmuutoksia.